Puolueiden kesäkokouksista aletaan kaartua kohti kiihkeää politiikan syksyä ja puolivuotiskautta ennen eduskuntavaaleja. Asetelmat alkavat hahmottua.
Laskevan kannatuksensa kanssa kipuileva pääministeripuolue kokoomus on heittänyt peliin kovan vaatimuksen ensi vaalikauden sopeuttamisen keinoista.
Kokoomuksen puheenjohtajan, pääministeri Petteri Orpon mukaan tämänhetkisten arvioiden valossa suoria säästöjä eli leikkauksia on tehtävä nettona vähintään 8 miljardia euroa.
Se on kova tinki poliittisesti, kun gallupeja johtava SDP on puhunut selvästi pienemmistä säästöistä: noin viidestä miljardista eurosta.
SDP luonnollisesti nostaisi veroja paljon enemmän kuin kokoomus. Molemmat puolueet jakavat kuitenkin saman tavoitteen, arviolta 8–11 miljardin euron sopeuttamisen ensi vaalikaudella. Kokoomus pääseekin nyt maalaamaan uhkakuvia SDP:n ”veromoukarista”, joka kokoomuslaisen retoriikan mukaan lopettaa suurin piirtein kaiken toimeliaisuuden tästä maasta.
Vaikka julkisen talouden tilanne on erittäin huono, pitää kokoomuksen kahdeksan miljardin euron leikkauspuheita tässä vaiheessa lähestyä vaalitaktiikkana.
Kokoomus haluaa kevään mittelöistä pääministerivaalit, joissa kansa valitsisi SDP:n Antti Lindtmanin ja kokoomuksen Petteri Orpon välillä. Asetelma suosisi molempia puolueita, koska se jättää muita puolueita varjoon.
Kokoomus haluaa esittää itsensä oikeistopuolueiden joukossa ”huoneessa olevana aikuisena” – näin se pyrkii estämään kannattajavuotoa perussuomalaisiin.
Kokoomus maalaa Lindtmanin demareista yhtä holtitonta rahankäyttäjää kuin oli Marinin demarit. Vastavuoroisesti demarit uhkailevat jälleen, että köyhiä kyykyttävä oikeistohallitus jatkaa, ellei SDP nouse pääministeripuolueeksi.
Mikään demarien sopeutuslistoista ei tule kokoomukselta saamaan kuin haukut, eikä demareilta pysty edes tongeilla nyhtämään tunnustusta hallituksen talous- ja työmarkkinapäätöksille.
Tämä ei tietenkään tarkoita, etteivätkö SDP ja kokoomus voisi olla seuraavan hallituksen johtokaksikko. Vanha totuus ja klisee on, että ”hallitusohjelma ratkaisee”.
Moni rividemari kokee, että Minja Koskelan johtama vasemmistoliitto olisi luontevaa ottaa itseoikeutetusti mukaan hallitukseen. Lindtmanin ja hänen luottoratsujensa laskelmissa tilanne on toinen.
Demarijohto epäilee, pystyvätkö Koskela ja vasemmistoliiton kansanedustajat ymmärtämään talouspolitiikan ja ulkopolitiikan realiteetit.
SDP haluaa itselleen vahvan aseman ulko- ja turvallisuuspolitiikassa, jossa Suomen ja USA:n välinen hyvä suhde on suomalaisille kriittisen tärkeä. Hallituspuolueena vasemmistoliiton pitäisi – rujosti ilmaistuna – pitää turpansa kiinni presidentti Donald Trumpin edesottamuksista.
Koskelan edeltäjä Li Andersson oli vasemmistoliiton johtajana pragmaatikko, mutta ainakaan toistaiseksi demareissa ei luoteta Koskelaan yhtä vahvasti kuin aikoinaan Anderssoniin.
Tästä syystä demareiden ja kokoomuslaisten välillä käydään hyvin epävirallisia keskusteluita mahdollisesta sinipunahallituksesta, jonka muodostaisivat SDP, kokoomus, vihreät ja RKP.
Orpolle hallituspohja kävisi, koska hän pystyisi siirtymään vaalien jälkeen luontevasti eduskunnan puhemieheksi.
RKP:ssä liputetaan vahvasti sinipunan puolesta, koska liberaaleina porvareina rkp:läiset vierastavat ajatusta politiikan blokkijaosta.
Anders Adlercreutz (r) ja kumppanit puhuvat alkavana talvena niin demareille kuin kokoomuslaisille sinipunan eduista.
Vaalien kakkospaikkaa kärkkyy perussuomalaiset. Puolue on saanut kannatuskäyränsä nousuun. Mitä pidemmälle vaalikausi etenee, sen enemmän puolue ampuu joka suuntaan, myös omia hallituskumppaneita.
Sosiaali- ja terveysministeri Wille Rydman on noussut puheenjohtaja Riikka Purran rinnalle näkyväksi hahmoksi.
Orpo savusti Rydmanin aikanaan ulos kokoomuksesta, tänä kesänäkin on sitten tullut Orpon suuntaan märkää rättiä. Rydman nöyryytti kokoomusta ja Orpoa järjestöavustussotkussa ja herätteli PS:n kannattajia.
Politiikan sisäpiirissä kiertää juttu, että Rydman olisi sanonut Orpolle yrittävänsä tehdä hallaa tämän uralle, kun hän joutui lähtemään kokoomuksesta. Sanoipa Rydman jotain sen suuntaista tai ei, hänen toimintansa on vauhdittanut puheita vanhoista kalaveloista yhteenoton taustalla.
Rydmanin johdolla perussuomalaiset ryhtyi julkisesti puntaroimaan, voisiko SDP:n ohittaa hallituskaavailuissa, vaikka se olisi vaalien ykkönen.
Tämä Rydmanin avaus on perussuomalaisten teoreettinen mahdollisuus pysyä vallassa myös seuraavalla vaalikaudella. SDP ei PS:n kanssa hallitusyhteistyötä tee, joten PS voi olla hallituksessa vain, jos siellä ei ole demareita.
Se, että demarit ohitettaisiin, vaikka se olisi vaalien voittaja, on ajatus, jota politiikan kulisseissa on pyöritelty jo pitkään. Kynnys voittajan ohittamiseen on kuitenkin edelleen korkealla.
Demareiden ohittaminen olisi mahdollista, jos myöskään keskusta ei lähtisi demarivetoiseen hallitukseen.
Antti Kaikkonen (kesk) ja Antti Lindtman ovat niin vanhoja jalkapallokavereita, että moinen ajatus tuntuu kaukaiselta. Jos Lindtman tarjoaa Kaikkoselle valtiovarainministerin tai ulkoministerin salkkua, ja hallitusohjelmaan laitetaan myös keskustalle rakkaita painotuksia, sipoolainen tuskin siitä kieltäytyy.
Jos Kaikkonen kieltäytyisi, alettaisiin olla Ruotsin kaltaisessa puolueblokkiasetelmassa, jossa kansa äänestäisi valtaan joko punavihreän tai keskustaoikeistolaisen blokin. Äänestäjien kuluttajansuojan kannalta asetelma ei välttämättä olisi haitaksi, mutta tällä hetkellä on vaikea nähdä, että Suomessa siirryttäisiin blokkivaaleihin.
Rydmanin avaus viestipalvelu X:ssä oli joka tapauksessa kiinnostava: ”Jos perussuomalaiset nousee kannatuksessa vielä kokoomuksen ohi, nousee myös kokoomuksen kynnys lähteä mukaan Lindtmanin rahanjakohallitukseen. Tällöin tulisi mahdolliseksi rakentaa perussuomalaisten johdolla eduskunnan enemmistöön nojautuva keskustaoikeistolainen hallitus, vaikka SDP olisikin suurin puolue”, Rydman kirjoitti.
Perussuomalaiset saattaisivat jopa olla valmiita antamaan pääministerin salkun Orpolle. Kokoomuksen kynnys uuteen oikeistohallitukseen nousisi aika lailla, jos pääministeriksi olisi nousemassa perussuomalainen.
Jos Orpo ei saa kokoomuksen kannatuslaskua oikenemaan, on todellakin niin, että perussuomalaiset voisi olla vaaleissa isoin oikeistopuolue. Paljon riippuu vaalien alle osuvista puheenaiheista eli siitä, kuinka hyvin ne saavat PS:n potentiaaliset kannattajat liikkeelle.
Esimerkiksi ennen vuoden 2019 eduskuntavaaleja julkisuudessa puhuttiin maahanmuuttajien Oulussa tekemistä vakavista seksuaalirikoksista. Se siivitti perussuomalaiset lopputuloksissa lähes SDP:n edelle, vaikka vielä syksyllä puolueen kannatus oli ollut täysin alamaissa.
Tällä hetkellä demarien etumatka näyttää kyllä liian isolta, mutta viisasta lienee silti sanoa, että isotkin muutokset kannatuksessa ovat yhä mahdollisia.
Myös SDP:n maahanmuuttolinja alkaa lähestyä Tanskan demareiden tiukkaa linjaa, mikä syö pohjaa perussuomalaisten suurimmalta loppurynnistykseltä – tai niin suomalaisdemarit ainakin luottavat.
Joka tapauksessa vuoden 2031 eduskuntavaaleissa perussuomalaisten tavoite on olla isoin oikeistopuolue, ja samalla tietysti koko puoluekentän isoin. Neljä vuotta oppositiossa voi hyvinkin paisuttaa puolueen ainakin suurimmaksi oikeistopuolueeksi.
Muissa puolueissa lasketaan edelleen, että sisimmässään Purra on asettanut päätavoitteensa vuoden 2031 vaaleihin. Oppositiojohtajana Purran edessä aukeaisi pitkä mutta mahdollinen polku kohti pääministeriyttä ensi vuosikymmenellä.
Gallupeja johtavalla SDP:llä on seuraavan hallituksen kokoonpanokaavailujen suhteen ainakin kaksi isoa ongelmaa.
Toinen on keskusta, joka kesäkokouksessaan Kuopiossa käänsi vaalivankkureitaan tuttuun asentoon eli maakuntien puolustamiseen. Kuinka uskottavina kansalaiset tätä yhä pitävät, se nähdään huhtikuussa.
Demarit toivovat, että keskusta pärjäisi ja nousisi kannatusmittauksissa. Vain sillä tavalla se voi olla uskottava seuraavan hallituksen kakkospuolue. Vain keskustan nousu takaisi SDP:lle aidon mahdollisuuden kilpailuttaa kokoomusta.
Sinipunan rinnalla elää vahvana ajatus hallituspohjasta, jonka muodostaisivat SDP, keskusta, vihreät ja RKP.
Kun puoluevaikuttajilta kysyy, onko poissuljettua, että hallituspohjaksi kävisi myös Rinne/Marin II eli SDP-keskusta-vihreät-vasemmistoliitto-RKP, vastaus on ensin kieltävä. Mutta kun vastaajaa katsoo puolueesta riippumatta silmiin ja pyytää täysin rehellistä vastausta, paljastuu nopeasti, että kyllä vaalikauden 2019–2023 viisikkokin voisi vielä nähdä uuden tulemisen.
Jos viisikko on ainoa vaihtoehto toimivaksi enemmistöhallitukseksi, kyllä sekin pystytään synnyttämään.
Puoluelähteet sanovat, että SDP-kokoomus-keskusta-hallitusta ei Suomeen tule. Niinpä vaihtoehdot ovat näillä näkymin – ellei demarit romahda tai puoluetta ohiteta – sinipunapohja (SDP, kokoomus ja kumppanit) tai punamultapohja (SDP, keskusta ja kumppanit).
Toinen ongelma demareille on edellä mainittu vasemmistoliitto, joka nykyisillä kannatusluvuilla tekisi ison vaalivoiton.
Uskaltaako Koskelan johtaman puolueen jättää oppositioon, missä se voisi koko seuraavan vaalikauden rokottaa demareiden vasenta laitaa?
Vaan uskaltaako vasemmistoliiton ottaa mukaan hallitukseen, jossa sen kärkkäät ja aatteelliset kansanedustajat joutuisivat tekemään sekä itselleen epämieluista talouspolitiikkaa että hillitsemään kielenkantojaan USA:n ja Israelin suhteen?
Todennäköisesti Lindtman käy jonain sydäntalven iltana Koskelan kanssa vakavan keskustelun. Se, minkä johtopäätöksen demarijohtaja keskustelusta tekee, saattaa ratkaista sen, mitkä puolueet johtavat Suomea vuodet 2027–2031.
