Asia, jota ei tutkittu: Entistä pääministeriä uhkailtiin, sitten hän kuoli juoksulenkillä
Suomen lähihistoriaa on liian usein arvioitu poliittisen tarkoituksenmukaisuuden ehdoilla. Tämä on liittynyt neuvostosuhteisiin, joiden vahvistaminen ja syventäminen koettiin pitkään itsenäisyyden säilyttämisen välttämättömäksi ehdoksi.
Sodanjälkeiset presidentit tulkitsivat ehtoa hieman eri tavoin vuoteen 1994 saakka. Siinä mielessä tulkinta oli kuitenkin yhtenäinen, että Suomen ulkopolitiikkaa ei heidän ajattelussaan tullut ohjata Neuvostoliittoa vastaan.
Idänsuhteiden perusongelma oli naapurusten kokoero. Käytännössä Moskova määräsi ehdot, joiden täyttyessä suhteet kehittyivät myönteisesti.
Kiistaton tosiasia on, että samalla kun presidenttiys siirtyi Urho Kekkoselle vuonna 1956, Neuvostoliitto katsoi saaneensa Paasikivelle ihanteellisen jatkajan. Kekkoseen näet uskottiin voitavan vaikuttaa.
Samalla elettiin kylmän sodan vastakkainasettelun aikaa, jolloin Suomen erikoisasema sai paljon ymmärrystä lännessä. Presidentti John F. Kennedy tarjosi Valkoisessa talossa Kekkoselle juhlaillallisen 16.10.1961 ja kävi hänen kanssaan pitkät keskustelut.
Kennedy halusi tietoja neuvostojohtajista ja heidän aikomuksistaan. Häntä kummastutti myös, miksi Neuvostoliitto oli jättänyt Suomen itsenäiseksi.
Golitsynin loikkaus
Kuukausi Kennedyn ja Kekkosen tapaamisen jälkeen Neuvostoliiton Helsingin edustuston varakonsuli, KGB:n majuri Anatoli Klimov (Golitsyn) loikkasi 15.12. 1961 CIA:n avulla Yhdysvaltoihin.
Hänestä tuli merkittävä Saksassa ja Ranskassa toimineiden agenttien paljastaja. Hän myös kertoi CIA:lle, että Kekkonen oli merkitty KGB:ssä "luottamukselliseksi kontaktiksi".
Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että paljastus olisi eristänyt Kekkosta lännessä. Loikkari kuului siihen leiriä vaihtaneiden joukkoon, jonka kertomuksia ei sellaisenaan uskottu.
Golitsyn kuoli vasta vuonna 2008 Yhdysvalloissa, jossa hänen onnistui CIA:n suojeluksessa välttää ensin Neuvostoliiton ja sen jälkeen Venäjän tiedustelun eliminointiyritykset.
Vladimirovin rooli
Golitsynin eliminointi oli nähtävästi myös Suomessa kolmeen eri otteeseen palvelleen, myöhemmin KGB:n kenraaliksi ylennetyn Viktor Vladimirovin tavoite.
Ainakin eräs yritys tapahtui vuonna 1967 Kanadassa, jolloin Vladimirov toimi KGB:n osasto 13:n johdossa. Se oli yksi salaisimmista ja pelätyimmistä yksiköistä Neuvostoliiton tiedustelupalvelussa. Yksikkö tunnettiin myös nimellä "märkien asioiden osasto" (otdel mokrykh del eli "wet affairs" -osasto), koska sen tehtäviin kuului verenvuodatusta vaativia operaatioita.
Vladimirov oli everstiluutnantiksi ylennetty Neuvostoliiton armeijan veteraani, ennen kuin hänet siirrettiin KGB:n tehtäviin Helsinkiin vuonna 1954. Siellä hän palveli syksyyn 1960.
On siten oletettavissa, että hän johti myös sabotaaseja ja salamurhia hoitaneita yksiköitä niissä KGB:n residensseissä, joihin kulloinkin oli sijoitettuna.
Tähän viittaa myös hänen toisen Helsingin komennuksensa nopea päättyminen yhteen vuoteen syksyllä 1971. Vladimirov oli nimetty lähetystöneuvoksen tehtävään ja residenssin päälliköksi vuonna 1970, jolloin Suomessa oli levotonta, kun kommunistit yrittivät lakkoilulla edistää vallankumousta.
Hän osallistui aktiivisesti Suomen sisäpolitiikkaan ja Neuvostoliiton vaikutustyöhön poliittisen eliitin piirissä. "Vihtori" ei kuitenkaan palannut lomalta syyskuussa 1971, "koska hänellä oli terveyshuolia".
Näin ainakin katoamista selitettiin lähetystöstä käsin.
Paluu Helsinkiin
Todellinen ongelma oli kuitenkin kaiketi KGB:n Lontoon residenssin "märän osaston" vastuuhenkilön loikkaus kesällä 1971. Leirin vaihtaminen oli hänen ainoa mahdollisuutensa, koska tapausta edelsi törkeä rattijuopumus.
Loikkari paljasti märän osaston tavoitteita ja upseeristoa, minkä seurauksena KGB veti Vladimirovin Moskovaan varotoimenpiteenä. Lontoosta karkotettiin 105 neuvostodiplomaattia.
"Sairastunut" Vladimirov puolestaan nimitettiin KGB:n päähallinnon ulkomaantiedustelun RT-osaston johtoon, jonka tehtävänä oli Neuvostoliitossa toimineiden ulkomaalaisten seuranta ja rekrytointi.
Vladimirov saapui Suomeen jälleen syksyllä 1977, tällä kertaa residenssin päälliköksi ministerineuvoksen arvossa. Hän tunsi aiemmat kontaktit. Maassa oli kuitenkin toukokuusta saakka istunut Kalevi Sorsan (sd) johtama, keskustan ja vasemmiston muodostama laajapohjainen hallitus.
Edellisen hallituksen ulkoministeri, tohtori Keijo Korhonen, ei ollut enää saanut jatkopestiä. Tuleva pääministeri oli Moskovasta palattuaan tuonut terveisiä, että Korhosta oli johtavissa piireissä arvosteltu neuvostovastaisuudesta.
Tuskin erehtyy otaksuessaan, että Korhonen kaadettiin KGB:n suomalaisten kontaktien avustuksella. Savustamista on pidetty tyypillisenä esimerkkinä suomettumisen mekanismeista.
SDP:n puoluesihteerivalinta
Suoremmin KGB vaikutti SDP:n puoluesihteerin valintaan kesäkuussa 1969. TPSL-puolueen pää-äänenkannattaja Päivän Sanomat julkaisi keväällä artikkeleita, joissa "Moskovan terveisinä" lueteltiin henkilöitä joita ei olisi syytä valita puoluesihteeriksi, mikäli SDP aikoisi solmia hyvät idänsuhteet.
KGB ei antanut suoraa tukea kenellekään, mutta jäsenkunnan suosikkina sivuutettu Pekka J. Korvenheimo on todennut, että ilman KGB:n vaikutusta hänet olisi tehtävään valittu.
Vuonna 1972 lehti oli jälleen asialla toisessa informaatio-operaatiossa. Päätoimittaja Eero Santala – KGB:n kontakti "Samuel" – mustamaalasi yhteistyössä residenssin vaikutusvaltaisen lehdistöavustajan Albert Akulovin kanssa RKP:n suositun poliitikon Georg C. Ehrnrothin siinä määrin, että jälkimmäisen ura päättyi käytännössä saman tien.
KGB järjesteli savustamiset ja mustamaalaukset Suomen sisäpolitiikassa tietenkin Neuvostoliiton tavoitteiden edistämiseksi. Samalla KGB nosti ja tuki valtion virkakoneistossa, politiikassa, mediassa ja jossain määrin talouselämässäkin Neuvostoliitolle suosiollisia toimijoita.
Ilmiöstä todistaa muun muassa Supon raportti vuodelta 1979.
Presidenttipeli
On myös viitteitä siitä, että KGB osallistui presidenttipeliin. Yksi sen lähtölaukauksista ammuttiin heti Vladimirovin lähdön jälkeen. Presidentti Kekkonen kaatoi tohtori Ahti Karjalaisen laajapohjaisen keskustan ja vasemmiston hallituksen lokakuussa 1971 yhteistyössä SDP:n johdon kanssa, jolloin sisäpolitiikassa – ja myöhemmin myös ulkopolitiikassa – vallan painopiste siirtyi keskustasta SDP:lle.
Samalla kyse oli ideologisesta siirtymästä eduskunnan ei-sosialistiselta enemmistöltä vasemmistopuolueille. Neuvostoliitolle tämä siirtymä oli mieluinen, koska SDP oli jo 1960-luvun lopulta alkaen avannut suorat yhteydet NKP:hen ja KGB:n residenssiin.
Vladimirov oli kuitenkin tukenut Karjalaista, joka porvarillisesta taustastaan huolimatta nähtiin luotettavana idänpolitiikan arkkitehtina ja toisaalta Suomen talouselämän laajasti arvostamana toimijana. Ennen muuta Karjalainen oli noussut Kekkosen kilpailijaksi.
Vladimirovin lähdettyä KGB asettui SDP:n ja etenkin Kalevi Sorsan tukijaksi. On mahdotonta sanoa varmaksi, tiesikö Sorsa tästä itse mitään. Asiaa ei välttämättä hänelle suoraan kerrottu.
Everstin kuolema
Luonnemurhien, savustusoperaatioiden ja neuvostomyönteisten voimien tukemisen lisäksi YYA-Suomen historiaan liittyy myös vakavampia kysymyksiä.
Toteuttiko KGB tai sotilastiedustelu GRU Suomessa myös salamurhia silloin, kun ns. pehmeät keinot eivät riittäneet?
Jonkinlaisia viitteitä tästä on tuotu esille Yleisradion tutkivan journalismin ohjelmasarjassa Sukuni murhamysteeri.
Eversti Eero Lauhiala kuoli 53-vuotiaana syksyllä 1959. Hän oli Puolustusvoimien tiedotusosaston päällikkö ja käynyt edeltävänä iltana illallisella Neuvostoliiton lähetystössä Tehtaankadulla.
Myöhään illalla tai yöllä Lauhiala sairastui. Eversti vietiin sotilassairaala Tilkkaan, jossa hän kuoli. Kuolinsyyksi merkittiin aivoverenvuoto, jota ohjelmaan haastateltu oikeuslääketieteen emeritusprofessori Erkki Vuori piti hätiköitynä diagnoosina.
Mikäli KGB ja residenssissä työskennellyt Vladimirov olivat asialla, mahdollinen motiivi jää avoimeksi. Olisiko Lauhiala kieltäytynyt yhteistyöstä? Ehkä kuolema oli varoitus.
KGB salamurhasi henkilöitä, jotka olivat kieltäytyneet yhteistyöstä, jotta rekrytointiyritys ei paljastuisi. Joillain ansioillahan Vladimirov nousi muutama vuosi myöhemmin KGB:n osasto 13 johtoon.
Samankaltaisesta näkökulmasta sarjassa tarkastellaan myös toisen everstin, Moskovassa sotilasasiamiehenä vuoteen 1959 toimineen Arvo Wiitasen menehtymistä vuonna 1961.
Venäjän turvallisuuspalveluiden myrkytysoperaatiot ovat nousseet laajaan tietoisuuteen viimeisen vuosikymmenen aikana mm. Sergei Skripalin ja Aleksei Navalnyin tapausten myötä.
Sydänkohtaukselta näyttävien salamurhien järjestäminen onnistui neuvostotiedustelulta teknisesti kuitenkin jo 1950-luvun lopulla, jolloin metodilla eliminoitiin ainakin Länsi-Saksassa eläneitä ukrainalaisnationalistien johtohahmoja.
Etenkään tavanomaisessa kuolinsyytutkinnassa mitään normaalista poikkeavaa olisi vaikea havaita. Operaatiot paljastuivatkin vasta niiden takana olleen Bohdan Stashinskin loikattua länteen vuonna 1961.
Presidenttipeli vauhdissa
Vuonna 1980 Suomessa oli käynnistynyt presidenttipeli, koska sisäpiirien – ja KGB:n – tiedossa oli Kekkosen heikentynyt terveys. Keväällä 1979 pääministeriksi oli nimitetty SDP:n Mauno Koivisto, koska hänen odotettiin epäonnistuvan tehtävässään.
Kekkonen oli ollut halukas nimittämään poliittisen hallituksen johtoon SDP:n Keijo Liinamaan. Hän oli johtanut puolipoliittista virkamieshallitusta jo vuonna 1975, jolloin Suomessa pidettiin ETYK:in huippukokous.
Edesmennut tohtori Markku Salomaa on CIA:n arkistosta löytänyt tukea tulkinnalle, että Yhdysvallat olisi jättänyt osallistumatta huippukokoukseen presidentin johdolla, jos pääministerinä olisi ollut Kalevi Sorsa. Niin tai näin, uskottavia syitä edellisen hallituksen kaatamiselle ei julkisuudessa esitetty.
Kesään 1980 tultaessa presidenttikeskustelua käytiin SDP:ssä kuumeisesti. Koiviston kannatus oli gallupeissa nousussa ja Vladimirov tuki edelleen Karjalaista, mutta KGB:n varajohtajat Valentin Kossov ja Valeri Marejev olivat vankasti Sorsan takana.
Sorsa oli noussut Sosialistisen Internationaalin ansiosta NKP:n keskuskomiteassa vaikutusvaltaisen Boris Ponomarjovin suosikiksi.
"Täytti (...) täydellisesti Moskovan toivomukset", kuvaavat Oleg Gordievsky ja Inna Rogatchi Sorsan roolia helmikuun 1980 kokouksessa Wienissä. Useat muutkin lähteet vahvistavat, että SDP:n vasemmistossa nimenomaan Sorsa olisi ollut toivottavin presidenttiehdokas, mikäli Kekkonen sairastuisi.
Liinamaa ja Koivisto
Pelkona SDP:n sisäpiirissä oli myös mahdollisuus, että laajemmin kansalaisten piirissä arvostetun Keijo Liinamaan tiedettiin nauttineen edelleen Kekkosen arvostusta.
Liinamaa oli eräänlainen "oikeistodemari", tannerilainen ilman, että hän olisi koskaan ottanut ideologisia kantoja näkyvästi. Hän oli luonut asemansa ensin valtakunnansovittelijana 1965-1971 ja myöhemmin virkamieshallitusten ministerinä sekä ETYK-vuonna noussut Kekkosen diktaattina pääministeriksi.
Koiviston on sanottu huomanneen potentiaalisen kilpailijan jo vuonna 1970, kun hän kieltäytyi nimittämästä Kekkosen ehdokasta – Liinamaata – Mikkelin läänin maaherraksi "kasvamaan korkoa". Sen sijaan hän ajoi tehtävään näkymättömän maakuntapoliitikon, oman ystävänsä Viljo Virtasen.
Tehtyään hallituksen esityksen mukaisen nimityksen Kekkonen tokaisi ärtyneenä: "Onnittelen hallitusta, ettei tässä ole edeltäjäni". Keventääkseen tunnelmaa hän jatkoi: "Se olisi tärissyt pirusti".
Vuoden 1980 kesän korvilla Neuvostoliiton kansainvälinen vaikutusvalta horjui sekä Afganistanin miehityksen että Puolassa alkaneiden kommunisminvastaisten mielenosoitusten seurauksena.
Sosialistisessa Internationaalissa Sorsasta oli tullut Neuvostoliiton strateginen voimavara, joka kykeni vesittämään SI:n julkilausumia Neuvostoliiton kannalta myönteisellä sanataiteilulla. Sorsan tiedetään myös konsultoineen SI:n tilaisuuksissa pitämistä puheistaan etukäteen NKP:n Ponomarjovia.
Sorsa oli jo vuonna 1974 kertonut itäblokin Helsingin lähettiläiden piirissä, että hänen tavoitteenaan oli ulkopolitiikassa mennä Kekkosesta "vasemmalta ohi". Niin ikään hän oli noussut Tehtaankadulla suurlähettiläs Vladimir Stepanovin suosikiksi.
Työministeriön kansliapäällikkö, lakimies Liinamaa oli nimitetty uudelleen valtakunnansovittelijaksi 1979. Hänet tunnettiin urheilullisena ja perhekeskeisenä virkamiehenä, jolla oli laaja ystäväpiiri ja arvostusta yli puoluerajojen.
Päivittäisellä juoksulenkillään Vuosaaressa 28.6.1980 hän sai äkillisen sydänkohtauksen kohtalokkain seurauksin.
Liinamaa kertoi uhkauksista
Edesmennyt kehitysyhteistyöneuvos, filosofian lisensiaatti Matti Mannerkorpi (1930-2018) kuului Liinamaan ystäväpiiriin. Hän oli aiemmin 1960-luvulla kuulunut Pidot Aulangolla -nimellä tunnetuksi tulleeseen keskustelupiiriin henkilökohtaisena peitenimenään Talousmies.
Mannerkorpi oli uransa alkuvaiheessa suuntautunut meriupseeriksi. Vuonna 1979 hänet oli reservissä ylennetty komentajakapteeniksi. Suoritettuaan filosofian lisensiaatin tutkinnon hän toimi 1964-1990 ulkoministeriön asiantuntijatehtävissä. Työn ohessa hän oli Vuosaari-säätiön asiamies.
Mannerkorpi tapasi sattumalta Liinamaan kadulla kaksi viikkoa ennen kohtalokasta sydänkohtausta.
Keskustelu jäi viiden minuutin mittaiseksi, koska valtakunnansovittelijalla oli kiireitä. Hän oli hyvin ahdistunut ja kertoi luotetulle ystävälleen, että hän on saanut viime aikoina uhkauksia, ja että ellei hän asetu selkeästi tukemaan Kalevi Sorsan ulkopolitiikkaa, hänelle kävisi huonosti.
Tämän episodin on allekirjoittaneelle kertonut aiemmin kesällä Matti Mannerkorven poika, jonka mieltä painanut muisto oli pulpahtanut pintaan Ylen dokumenttisarjan myötä.
Hänen isänsä oli ollut hyvin järkyttynyt Liinamaan äkillisestä kuolemasta: "Isäni ei koskaan uskonut äkillisen sydärin mahdollisuuteen, etenkään kun Liinamaa oli varmuudella joutunut uhkauksien kohteeksi".
Tutkimus Liinamaan kohtalosta?
Euroopassa vallitsee laaja yksimielisyys neuvostotiedustelun tutkimuksen tarpeellisuudesta. Suomessa monet tutkijat ovat kuitenkin arkoja tekemään arkistolöydöksistä johtopäätöksiä tai tutkimuksen tekeminen koetaan muuten ristiriitaiseksi.
Etenkin Kalevi Sorsan menneisyyden penkominen on herkkä asia. Neuvostoliiton aikaisen dissidentin Vladimir Bukovskin löydettyä vuonna 1992 NKP:n keskuskomitean sihteeristön huippusalaisia asiakirjoja joulukuulta 1980, joissa Sorsa kuvattiin KGB:n "luottamukselliseksi kontaktiksi", Sorsan ura on saanut ikävän varjon.
Asiaa on kuitenkin julkisessa keskustelussa käsitelty hyvin helläkätisesti, osin epäilemättä puoluepoliittisten herkkyyksien vuoksi.
Lähtiessään takaisin Moskovaan syksyllä 1984 Viktor Vladimirov antoi tehtäväksi jatkaa Sorsan tukemista. Ohjeen mukaan häntä tulisi valmistella Koiviston seuraajaksi.
Vasta kun ns. Mitrohinin arkistot ovat paljastaneet elokuussa 1982 KGB:n keskuksen Helsingin residenssille antaman ohjeen, jossa Sorsalle määrätään annettavaksi täysimääräinen tuki KGB:n kaikilla linjoilla, on myös Sorsan roolia voitu tarkastella avoimemmin.
Olisiko kuitenkin syytä avata tutkimus myös Liinamaan kohtalosta? Onko mahdollista, että hänen kokemansa uhkaukset tulivat KGB:n residenssistä tai sen suomalaisilta yhteistyöhenkilöiltä? Aikalaiset ovat toki aiemminkin esittäneet joitain asiaa koskeneita muistojaan julkisuudessa, mutta Mannerkorven todistus vahvistaa voimakkaasti käsitystä selvityksen tarpeesta.
Ongelman tunnustaminen
Suomen kannalta niin "luonnemurhissa" kuin vakavammissakin tapauksissa oli kysymys ns. harmaan alueen sodankäynnistä. YYA-sopimus oli tarkoitettu Suomen liikkumavaran rajoittamiseksi siten, että maan länsisuhteet ohentuisivat ja idänsuhteet syvenisivät. Moskovan näkökulmasta kyse oli Suomen vähittäisestä poliittisesta alistamisesta ja maan sitomisesta Neuvostoliiton sotilaalliseen etupiiriin.
Tähän itänaapuri sai tukea luottamuksellisilta kontakteiltaan ja heidän avustajiltaan maan vaikuttajapiireissä.
Vielä 2020-luvulla Venäjän kokoamat ns. mustat listat läntisistä poliitikoista, toimittajista ja muista vaikuttajista ovat pelotteita, joilla pyritään ohjaamaan päätöksentekoa sekä julkista keskustelua sille mieluisaan suuntaan.
Osa Kremlin tavoitteita vastustavista voidaan hiljentää mustamaalauksella, mutta Venäjä on todistetusti käyttänyt jopa Nato-maiden alueella myös "kovia keinoja". Sen arsenaaliin kuuluvat myrkytykset sekä sabotaasien alihankinta rikollisryhmittymiltä ja ns. yksinäisiltä susilta.
Ensimmäinen askel ongelman ratkaisemiseksi on ongelman tunnustaminen. Tämä hankaloituu merkittävästi, jos edes historiallisista tapauksista ei uskalleta keskustella avoimesti.
Jutun kirjoittaja Alpo Rusi suomalainen diplomaatti, ulkoasiainneuvos ja valtiotieteen tohtori.