Se ei ollut miellyttävä uutinen.
Olin jo tämän MM-matkan ensimmäisistä päivistä lähtien kärsinyt – kauniisti sanottuna – erittäin lyhyen varoitusajan vatsasta. Sen takia Greyhound-bussikuski Josén sanat tuntuivat todella tyrmääviltä.
– Tämän auton vessa ei ole käytössä. Suosittelen kaikille, että käytte nyt vielä asioilla täällä terminaalissa, hän sanoi.
Ei minulla tietenkään ollut mitään sanfranciscolaisen Salesforce Transit Centerin jääkylmiä vessoja vastaan. Pelkäsin vain – ihan aiheellisesti – miten vatsani sinnittelisi edessä odottavan lähes 700 kilometrin ja 9,5 tunnin bussimatkan.
Auto ei käynnisty
Josén vuoro oli hermostua, kun hän 22.30 alkoi lämmitellä kanadalaista Prevost-bussia käyntiin.
Ensimmäinen yritys ei tuottanut tulosta.
Eikä toinen. Eikä kolmaskaan.
Jossain kuudennen tai seitsemännen yrityksen jälkeen José ampaisi istuimeltaan, avasi takapyörän vieressä olevan konepellin ja yritti buutata Prevostia käyntiin sieltä.
Ei tulosta.
Tilanne alkoi näyttää jo sen verran epätoivoiselta, että ehdin haarukoimaan itselleni vielä yhden lisäyön San Franciscossa ja Delta-yhtiön aamulennon Los Angelesiin.
Onneksi niitä ei tarvittu, koska joskus noin viidentoista minuutin yrittämisen jälkeen Prevost hyrähti heikosti käyntiin.
Samalla kuski kiisi takaisin paikalleen nostattamaan kierroksia kiroten kuin huomaamattaan auton akkua espanjaksi.
Bussi täyttyy
San Francisco on siitä hauska kaupunki, että heti kun Greyhound liikahti eteenpäin, olimme jo kaupungin ulkopuolella.
Bay Bridge -silta nimittäin alkaa heti bussiterminaalin ovesta, ja vaikka se maineeltaan jää paljon suoraan pohjoiseen vievän Golden Gaten jalkoihin, ei se noin 260 000 päivittäisellä automäärällä ole mikään kärpässarjalainen.
Silta vie suoraan Oaklandiin, jossa José joutui pahoittelemaan kuuden minuutin myöhästymistään.
Hän ei kertonut kuitenkaan syytä siihen. Prevost pysyi käynnissä varmuuden vuoksi.
San Franciscossa matkalle lähti minun lisäkseni vain neljä matkustajaa. Mutta jokaiselta välipysäkiltä tuli koko ajan lisää ihmisiä kyytiin niin, että loppuvaiheessa bussi oli jo puolillaan.
Huoltoasemahelpotus
Esimerkiksi San Josen Diridon-aseman edessä kuski joutui pitkään selittämään, miten tämä nimenomainen bussi ei jatkaisi Anaheimiin, mutta saman firman toinen auto ottaisi matkustajat kyytiin Los Angelesissa.
Lopulta viesti meni perille ja ryhmä matkustajia siirtyi bussin takaosaan.
Ihan kaikki eivät kunnioittaneet hiljaisuutta, vaikka tässä vaiheessa kello kävi jo yhtä yöllä. Lähestyvä suden hetkikään ei saanut ihmisiä rauhoittumaan, kun käynnissä oli kiivas keskustelu omista ihmissuhteista.
Onneksi Josén varoitus täysin vessavapaasta matkasta ei täysin pitänyt paikkaansa. Kello 2.50 Greyhound saapui Valero-huoltoaseman pihaan Coalingassa.
Rakennus oli ulkoisesti täysin pimeä, mutta niin vain matkustajat kävelivät ovesta sisään. Säntäsin perään, koska en halunnut joutua vatsaongelmiin.
Valeron valintamyymälä oli varsin suppea. Jätin lisäeväät hankkimatta ja palasin tyytyväisenä paikalleni käpertyen takaisin unentokkuraan.
Saksalaisomistus
Matkaa ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa erityisen miellyttäväksi. Kaiken huipuksi Prevostin ilmastointi huusi täysillä, ja se puhalsi kylmän viiman suoraan kasvoihin.
Jossain ennen San Fernandoa aurinko alkoi ilmoittaa olemassaolostaan. Samalla Greyhound törmäsi ensimmäiseen aamuruuhkaan. Neljäkaistainen moottoritie Interstate 5 ei riittänyt imemään valtavaa automäärää, ja José alkoi jälleen hermostua mahdollisesta myöhästymisestä.
Auto saapui kuitenkin reilusti etuajassa San Fernandon viimeiselle välipysäkille. Greyhound-yhtiön oma taukotupa ei tarjonnut virvokkeita, mutta sieltä löytyi kyllä mahdollisuus jälleen muuhun virkistäytymiseen.
Viimeinen legi kohti Los Angelesin Union Stationia sujui jo täydessä auringonpaisteessa. Enää pieni ruuhkakaan ei haitannut, koska olin varma, että selviäisin maaliin yhtenä kappaleena.
Hämmentävintä Greyhoundin matkassa oli se, että yrityksen kännykkäappi on kirkkaan vihreä ja siinä luki Flixbus. Lyhyt googletus paljastikin yllättävän totuuden: Suomessakin operoiva saksalaisfirma hankki ”englanninvinttikoiran” jo vuonna 2021 omistukseensa.
Heti seuraavana vuonna se kevensi vuonna 1914 Minnesotassa perustetun perinneyhtiön kulurakennetta, mikä saattoi pelastaa Greyhoundin jatkuvuuden.
Joka tapauksessa Josén ei tarvinnut ajatella sitä. Hän ohjasi bussin pari minuuttia etuajassa Union Stationin yläpihalle ja avasi matkatavaratilan.
– Kiitos seurasta ja hyvää päivänjatkoa.
Otin reppuni mukaan ja kiitin onneani, ettei minun tarvitse tehdä näitä siirtymiä kovinkaan usein.
