Jonne Virtanen meni katkaisuhoitoon ja teki päätöksen, joka muutti elämän: ”Käytin kaikki säästöt”
Jonne Virtasta naurattaa Mikkelin jäähallin käytävällä.
– Eihän noin voi sanoa!
Hän muistelee 15 vuoden takaista lausuntoaan.
– Se on jäänyt elämään. Jätkät naureskelevat sille vieläkin, Virtanen kertoo ja pyörittelee päätään.
Hän ilmoitti allekirjoittaneelle vuonna 2011 puhelinhaastattelussa, että aikoo siirtyä huumebisneksen pariin, jos lätkäura ei ota tuulta purjeisiin.
– Siellä liikkuu kuulemma isot rahat, Virtanen perusteli kieli poskessa.
Hän tuli pelaajaurallaan tunnetuksi värikkäistä kommenteista, mutta värikäs on ollut myös elämä, joka kouli keskinkertaisesta pelaajasta kulttihahmon ja huippuvalmentajan.
Kilpailija
Lähiölapsi. Sellaiseksi Virtanen kuvailee itseään.
Hän varttui Turussa, Kaarinan kupeessa sijaitsevassa Lausteen kaupunginosassa. Elämä siellä 1990-luvulla ei ollut ruusuilla tanssimista, mutta se oli opettavaista.
– Äiti teki kahta työtä, että sain harrastaa jääkiekkoa, ja isä oli aloitteleva rakennusyrittäjä, Virtanen kertoo.
Virtasen perheessä oli ruokaa pöydässä, ja vanhemmat välittivät pikku-Jonnesta, mutta poika joutui jo nuorena pärjäämään välillä omillaan.
– Siinä jäi vähän yksin, kun molemmat vanhemmat olivat työnarkomaaneja.
Virtanen on perinyt saman ominaisuuden vanhemmiltaan.
Kotona hän oppi myös, ettei periksi anneta. Se saattoi kasvattaa kilpailuviettiä, jota Virtanen on tarvinnut pärjätäkseen kaukalossa ja sen ulkopuolella.
– Yläasteella halusin koulun kivoimman näköisen tytön. Siitä piti kilpailla. Sama pätee nykyiseen puolisooni. Hänestäkin piti kilpailla, mutta olen aina keksinyt keinon voittaa, Virtanen hymyilee.
Kova paikka
Voittajat päätyvät valokeilaan, jota Virtanen rakastaa. Varsinkin nuorempana hän halusi olla rokkitähti ja huomion keskipiste. Unelmana oli pelata SM-liigassa.
– Jos valmentaja olisi sanonut, että minun pitää ajaa autolla jonkun yli, että minusta tulee liigapelaaja, minä olisin ajanut. Ei minulla ollut elämässä mitään muuta kuin jääkiekko. Olin valmis tekemään mitä vain, että minusta tulee liigapelaaja.
17-vuotiaana Virtanen tajusi, ettei hänen taidoillaan ole asiaa liigaan. Niinpä hän raivasi tiensä pääsarjaan toista reittiä: tappelemalla – vaikka ei pitänyt siitä.
– Kun tappelin Sami Heleniuksen kanssa ja sain nimeni Iltalehden sivulle 37 alareunaan, marssin Lappeenrannan Giggling Marliniin ihan maailman omistajana.
Virtanen esitti kovaa jätkää. Todellisuudessa hän vain peitti sillä epävarmuuttaan.
– Hirveä esitys minulla on ollut aina päällä. Se varmaan johtuu tietyistä ikävaiheista, kun vanhempani erosivat ja äitini sairastui syöpään, Virtanen miettii.
Hän oli vasta 11-vuotias, kun kuuli äitinsä diagnoosista.
– Se oli lapsuuteni kovin paikka. Tuli sellainen olo, että minun täytyy pitää huolta pikkuveljistä. Piti esittää vahvaa, vaikka oli ihan kakka housuissa.
Virtasella on kolme pikkuveljeä. Hän koki välillä, että oli vastuussa heistäkin.
– Myöhemmin äidillä oli vielä miesystävä, joka oli ihan perseestä. Minun piti olla siinäkin välissä 13-vuotiaana. Ajattelin, että minun pitää leikkiä isää, mutta eihän se onnistunut, ja siitä tuli riittämättömyyden tunnetta.
Riittämättömyyden tunne pakotti kuitenkin yrittämään entistä kovemmin.
Elämänprojekti
Tappelemalla nuori miehenalku piti itsensä SaiPan liigaringissä. Hän osti sillä itselleen lisää aikaa kehittää pelitaitoja liigatasolle.
SaiPasta Virtanen sai kuitenkin potkut, kun hän päätyi tappelemaan myös ravintolassa seuran junioripuolen työntekijän kanssa. Alla oli toki varoituksia alkoholinkäytöstäkin.
Pelastus löytyi JYPistä, jossa Risto Dufva otti Virtasen siipiensä suojaan.
– Se oli minulle silloin elämänprojekti, että tähän joukkueeseen minä haluan. Olin valmis tekemään ihan mitä vain sen eteen.
Kun tappelut olivat poistuneet muodista, Virtasen piti keksiä uusia keinoja. Hän keskittyi aloituksiin, alivoimaan ja osa-alueisiin, joista moni ei niin tykkää.
– Osasin lukea hyvin valmentajia ja sitä, mitä he halusivat. Esimerkiksi JYPin nelosketjussa kävi kokeilemassa Oula Palve, Matias Myttynen ja Mikael Ruohomaa, mutta he eivät antaneet sitä, mitä valmentaja halusi. Minä annoin.
Virtanen teki töitä kuin hullu, ja se palkittiin Suomen mestaruudella 2012.
– Mutta urani kovin juttu ei ole Suomen mestaruus vaan se, että pääsin pelaavaan rooliin siihen JYPin joukkueeseen. Aika moni pelaaja yritti sitä, mutta ei päässyt.
”Synkkää aikaa”
Dufvan nimi nousee haastattelun aikana esiin useaan kertaan. Virtanen kiittelee konkarivalmentajaa siitä, että hän piti ”rokkitähtensä” aisoissa. Kaikilta se ei onnistunut.
Virtanen kärsi pelivuosinaan alkoholiongelmasta. Hän myönsi asian itselleen vasta uran loppuvaiheessa, kun seitsemänvuotias esikoispoika kysyi pitkäksi venyneen vapun jälkeen, miksi isä juo mieluummin kaveriensa kanssa kaljaa kuin on perheensä kanssa.
Kysymys porautui niin syvälle sieluun, että Virtanen hakeutui hoitoon. Viinapiru iski kuitenkin uudelleen pari vuotta myöhemmin, kun ura päättyi keväällä 2022.
– Olin mielestäni valmistautunut lopettamiseen hyvin. Minulla oli töitä ja kaikkea, mutta olin oikeasti ihan hukassa. Yritin tehdä kaikkea, mutta mikään ei tuntunut miltään.
Virtanen oli juuri aloittanut Suomi-sarjassa pelaavan HC Indians Kaarinan päävalmentajana, mutta kun korkki narahti kesällä auki, jarrupoljinta ei löytynyt.
– Se oli synkkää aikaa, Virtanen sanoo hiljaa.
Hän on kertonut Rivipelaaja – Ammattikiekkoilun kulissien takana -kirjassa, että mieleen hiipi jopa itsetuhoisia ajatuksia.
– Se on ollut aikuiselämäni vaikein jakso.
Läheisten tuella Virtanen hakeutui uudelleen katkaisuhoitoon.
– Fiilikset olivat niin paskat, mutta onneksi oli läheisiä ihmisiä ympärillä.
Poltti laivan
Kun korkki oli käännetty kiinni, Virtanen löi kaiken likoon valmennusuransa puolesta.
– Käytin kaikki säästöt ihan sairaalla itseluottamuksella, koska ajattelin, että parin vuoden päästä olen Mestiksessä ja sitten Liigassa, Virtanen nauraa.
Hän tienasi viimeisinä vuosinaankin liigassa lähemmäs 100 000 euroa kaudessa. Valmennushommissa tulotaso romahti rajusti.
– Suomi-sarjassa sain 1 200 euroa vuodessa kilometrikorvauksina.
Koska säästöt hupenivat, Virtasen oli pakko oppia valmentamaan. Siksi hän veti HC Indians Kaarinan lisäksi treenejä myös junnuille ja kouluissa.
– Paras tapa valloittaa saari on polttaa laiva heti, kun pääsee rantaan. Silloin ei ole enää muita vaihtoehtoja. Ajattelin samalla tavalla säästöjeni kanssa.
– Olen aina ollut sellainen, että jos oikeasti haluan jotain, keksin keinon, miten saan sen.
Puhelu
Kun Virtanen siirtyi pelaajasta valmentajaksi, hän luuli tietävänsä kaikesta kaiken. Ajatus vain voimistui, kun hän osasi laittaa trapin ja viivelähdöt kuntoon Suomi-sarjassa.
Avauskauden jälkeen hän oli niin täynnä itseluottamusta, että soitti TuTon puheenjohtajalle Tuomas Haanpäälle ja ilmoitti, että tulee turkulaisseuraan töihin.
– Haanpää kysyi, että mihin hommiin. Sanoin, että päävalmentajaksi.
Haanpää hieman empi tarjousta.
– Sanoin, että haluan haastatteluun. Se maksaa sinulle vain yhden kahvikupin.
Virtanen meni haastatteluun rajattomalla itseluottamuksella ja myi itsensä väkisin TuTon päävalmentajaksi, mutta Mestiksessä totuus iski vasten kasvoja.
– Vietin paljon unettomia öitä, kun huomasin, että en ehkä olekaan niin hyvä kuin luulin.
100 kirjaa
Virtanen tutki peliurallaan vastustajien heikkouksia. Hän joutui miettimään paljon pelaamista ja opetteli ennakoimaan, koska jalka ei kunnolla riittänyt liigavauhtiin.
Tausta näkyy hänen valmentamisessaan. Virtanen ymmärtää selvästi keskivertoa paremmin peliä. Ymmärrys ja etenkin harjoituspankki kehittyivät entisestään TuTossa, jossa mestarivalmentaja Pekka Virta toimi urheilutoimenjohtajana.
– Olen aina tykännyt Barcelonan tyylistä, jossa kontrolloidaan peliä, mutta loppupeleissähän kyse on numeroista, Virtanen avaa valmennusfilosofiaansa.
– Emme pidä kiekkoa sen takia, että se on kivan näköistä, vaan siksi, että datan perusteella todennäköisyys voittaa paranee, kun kiekkoa pitää enemmän kuin vastustaja. Todennäköisyyksiähän tässä valmennetaan.
Virtasen puheesta kuulee, että hänellä on palava halu oppia koko ajan lisää valmentamisesta ja johtamisesta. Hän imee oppia muun muassa huippuvalmentajien, johtajien ja liike-elämässä menestyneiden ihmisten elämäkertakirjoista.
– Olen lukenut tai kuunnellut viimeisen viiden vuoden aikana noin sata kirjaa.
Ammattiapua
Virtasen suunnitelma toteutui tammikuussa 2025, kun hän hyppäsi TuTosta SM-liigaan Mikkelin Jukurien päävalmentajaksi – vain kolme vuotta peliuran päättymisen jälkeen.
Varmaksi putoajaksi tuomittu Jukurit porskuttaa nyt SM-liigan kärkikahinoissa, vaikka seuralla on liigan pienin pelaajabudjetti. Ei siis ihme, että Virtaselle tarjottiin jatkodiiliä.
– Minulla on turvallinen olo. Vaikka saisin huomenna potkut, en putoaisi mihinkään. Ei kotona ketään kiinnosta, olenko valmentaja vai rakennusmies, Virtanen sanoi jo ennen jatkosopimustaan.
Hän ei selvästikään tunne kovia paineita työstään.
– Oikeasti isoja paineita oli silloin, kun oli vaarana, että perhe lähtee tai parisuhde kaatuu tai selviänkö edes hengissä. Tämä on vain jääkiekkoa.
Hän käy silti puhumassa paineistaan välillä saunanlauteilla Dufvan kanssa.
– Olen käynyt juttelemassa myös ammattilaisen kanssa viikoittain jo varmaan kolmen vuoden ajan, Virtanen paljastaa.
Mistä asioista juttelet ammattilaisen kanssa?
– Usein vain puhun ja vastaan itselleni. Puhun tunteet ja fiilikset ulos. Puhun asioista, jotka tuntuvat omassa päässä vaikeilta, mutta kun samat asiat tulevat suusta ulos, ne ovat usein paljon selkeämpiä.
��– Olen oppinut, että viha, katkeruus ja kateus eivät sovi minulle yhtään. Kun olen vihainen, katkera tai kateellinen, toimin tyhmästi. Aika usein ne liittyvät omaan egoon.
Unelma
Kun työpäivä on ohi, Virtasta odottaa kotona puolison lisäksi kaksi teini-ikäistä ja yksi ekaluokkalainen lapsi. Kaksi poikaa pelaa lätkää, ja tyttö harrastaa tanssia.
– Välillä tekisi mieli neuvoa vanhempaa poikaa lätkässä, mutta yritän olla hiljaa. En halua menettää isä–poika-suhdetta sen takia, että pojasta tulisi parempi jääkiekkoilija.
Huonoista käytöstavoista Virtanen antaa kuitenkin välittömän palautteen.
– Kerran kun poika yritti lähteä pois pelistä ennen kättelyjä, kannoin hänet niska-perseotteella takaisin kättelemään, Virtanen nauraa.
Hän painottaa, että perhe menee nykyään kaiken edelle – aina näin ei ollut.
– Sääliksi on käynyt puolisoa, kun löin itseni pelipäivinä sellaiseen tilaan, että en edes puhunut mitään. Ja kun pelasin treenipelit ja pleijarit mukaan lukien melkein tuhat peliä, niin olimme hiljaa kotona melkein kolme vuotta. Se ei ehkä ollut ihan paras tilanne.
Kun Virtaselta kysyy lopuksi unelmista, vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä.
– Suurin unelma on kasvattaa lapsista tervepäisiä aikuisia. Voin epäonnistua valmentamisessa, mutta isänä olemisessa se ei käy.