Kaiken nähnyt

– Ei se tunnu sen ihmeellisemmältä. Kauhean kiva tietysti, että vielä aivosolut riittävät, kuvailee Helena Ranta tunnelmiaan syntymäpäivän lähestyessä.

Oikeushammaslääkäri ottaa toimittajat vastaan kesäasunnollaan Åminneforsissa, Raaseporissa.

– Kesän yli monet perheet saavat kaikki yrttinsä täältä minulta. Täällä kasvaa kaikki hirveän hyvin — ja myös rikkaruohot.

– Täällä ei tarvitse olla niin pyntättynä aina. Voi mennä vähän tämmöisissä vaatteissa.

Istumme alas ja alamme puhua joukkomurhista.

Niiden tutkimisesta Ranta on tullut tunnetuksi.

”Velvollisuus”

Hammaslääkärinä työskennellyt Helena Ranta päätyi sattumien kautta tunnistamaan Estonian uppoamisen uhreja 1994.

Ensimmäinen konfliktikeikka oli vuonna 1996, kun Ranta päätyi selvittämään – tuttavansa, YK-raportoija Elisabeth Rehnin pyynnöstä – epäiltyä joukkomurhaa Bosniassa.

Kesällä 1996 Rannan johtamat tutkijat keräsivät Srebrenican vuorilta miinojen keskeltä vainajia, jotka olivat yrittäneet paeta Jaglićin kylästä Tuzlaan.

Ruumiita ehdittiin kerätä vain yhden päivän ajan. Ranta sanoo saaneensa todistusaineiston pois alueelta juuri ennen kun serbisotilaat saartoivat ryhmän.

– Minulla oli pick up -auton takatilassa vainajia, ja ehdin saartorenkaan läpi. Saimme vainajat kuljetettua tutkimuksia varten, mutta oli lähellä, että se ei olisi onnistunut.

– Olimme kahden tarkistuspisteen välissä ei-kenenkään-maalla. Molemmilla puolilla oli aseita. Lopulta sanoin autonkuljettajalle, nuorelle itävaltalaiselle sotilaalle, että nyt päät alas ja ajat tuon puomin läpi. Yhtään laukausta ei ammuttu.

Rannan tutkimukset toimivat todisteena sille, että Serbian tasavallan armeija suoritti Srebrenicassa kansanmurhan bosniakkeja kohtaan. Useat yli 8000 uhrista olivat nuoria poikia.

Autopommi-isku, ruumisvuoret, kouluampumiset, ihmiskilveksi joutuminen. Mikä on saanut Rannan palaamaan näin hirveisiin ja hengenvaarallisiin tilanteisiin kerta toisensa jälkeen?

– Kukaan ei voi tietää etukäteen, miten reagoi ja pystyykö silloin toimimaan rationaalisesti. Sitten kun huomaa, että pystyy, tuntee moraalista velvollisuutta olla käytettävissä, jos tarvitaan.

”Ihmiskunta ei ole oppinut”

Kosovo, Tšetšenia, Bosnia, Libya, Palestiina.

Ranta on tutkinut juuri sellaisia raakuuksia, joista opetetaan historiankirjoissa, etteivät ne enää koskaan toistuisi.

– Kunpa olisi opittu, mutta eipä tunnu siltä. Me emme saa tuudittautua uskoon, etteivätkö holodomor, holokausti tai muut vastaavat voisi toistua.

– Se, mitä tapahtuu Gazassa, Kaukoidässä, Afrikassa ja Ukrainassa, osoittaa, että ihmiskunta ei ole oppinut mitään.

Tällaiset raakuudet eivät Rannan mukaan tapahdu vahingossa.

– Kansanmurhat toteutuvat siksi, että on olemassa ihmisiä, jotka haluavat niiden toteutuvan, ihmisiä, jotka ovat valmiita toteuttamaan ne, ja ihmisiä, jotka sallivat niiden toteutuvan.

– Pitää uskaltaa puhua ja puolustaa niitä ihmisiä, jotka puhuvat ja taistelevat tätä vastaan.

Konfliktitutkijana voi joutua myös tapaamaan ihmisiä, jotka kykenevät pahaan. Ranta on kohdannut Jugoslavian sotarikosoikeudenkäynnissä Serbian presidentin Slobodan Miloševićin silmästä silmään.

Hän kertoo myös tavanneensa Bosniassa pormestarin, joka tiettävästi oli osallinen Srebrenican murhiin.

– Olen kätellyt pahuutta. Jos kysyt, muistanko pahuuden kasvoja, niin en muista.

– On turvallisempaa olla miettimättä liian pitkälle sitä, mikä saa ihmisen kääntymään toista ihmistä vastaan ja valitsemaan väkivallan tien.

”Ihminen ei ole hyvä”

Miten säilyttää usko ihmisyyteen, kun on todistanut niin paljon pahuutta ja julmuutta kuin Ranta?

– Yritän jaksaa uskoa siihen, että ihminen on hyvä, vaikka monet esimerkit osoittavat, että ihminen ei ole hyvä.

– Meidän on helppoa määritellä pahuus. Mutta millä tavalla määrittelemme hyvyyden? Ranta pohtii.

Hän puhuisikin mieluummin oikeasta ja väärästä.

– Vanhempani toivat hyvin selkeästi esiin sen, ettei saa tehdä väärin, vaan pitää tehdä oikein. Se on elämänohje, jota olen yrittänyt noudattaa. Se ei tarkoita, ettenkö olisi varmasti tehnyt monta kertaa väärin, mutta ainakin yritän tehdä oikein.

Konfliktialueilla törmää moniin lohduttomiin ihmiskohtaloihin. Mikä tuo tutkijalle merkityksen tunteen?

– Täytyy ajatella asioita myös eloonjääneiden kannalta. He ovat menettäneet lähes kaiken muun paitsi oman henkensä. En tiedä, palkitseeko se, mutta tavallaan lohduttaa, jos voi luovuttaa vainajan jäänteet omaisille hautaamista varten, koska hauta on äärettömän tärkeä.

– Ne hetket ovat hyvin liikuttavia, kun omaiset tulevat kiittämään. Loppujen lopuksi emme ole tehneet mitään muuta kuin työtämme, mutta se on ollut heille äärettömän tärkeää.

Hauta on niin omaisten kuin vainajan oikeus, Ranta korostaa.

– Omaisilla on oikeus tietoon siitä, mitä heidän rakkailleen on tapahtunut. Kuolleilla on myös oikeus tulla haudatuksi omaan hautaan, joka kantaa heidän oikeaa nimeään oman yhteisönsä ja uskontonsa traditioiden mukaan.

”Minut olisi ammuttu”

Enää Ranta ei tee töitä, mutta seuraa maailmaa aktiivisesti.

– Tässä maailmantilanteessa jokaisella vähänkään ajattelevalla ihmisellä riittää sekä ajateltavaa että kantaa otettavaa, Ranta sanoo.

– Enää en voi nousta barrikadeille tai mennä kentälle töihin. En fyysisestikään enää jaksaisi kaivaa joukkohautoja. Mutta minusta täytyy jaksaa puhua ja puolustaa niitä, jotka tänä päivänä taistelevat sitä trendiä vastaan, että totuus jätetään syrjään.

Totuutta vääristellään Rannan mukaan monin tavoin. Totuutta on yhä vaikeampi erottaa ”ei-totuudesta”, ja suoranainen valehtelu yleistyy.

– Henkilökohtaisesti koen huolestuttavana, että esimerkiksi eduskunnan puhemies Jussi Halla-aho on sanonut valehtelun olevan poliitikon työkalu.

Halla-aho (ps) sanoo Hannu Sokalan tietokirjassa Maailman 50 vaarallisinta valhetta (Nemo 2026), ettei Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin valehtelu ole kovin erityistä, koska poliitikot kaikkialla valehtelevat.

– Jos minä olisin valehdellut ja jäänyt kiinni aikanaan konfliktialueilla, minut olisi joko ammuttu tai lähetetty kotiin, Ranta sanoo.

– Emme missään tapauksessa saa antaa valtaa valehtelijoille.

Keskustelukulttuurin muutos huolestuttaa Rantaa laajemminkin.

– En oikein ymmärrä, minne on hävinnyt toisia ihmisiä kunnioittava asenne, vaikka he olisivat eri mieltä. Se on minusta kamalaa ja pelottavaa. Vihapuheeseen ja mollauskampanjoihin pitäisi puuttua.

Järjestöaktiivi nostaa esiin myös huolensa suomalaisten kansalaisjärjestöjen alasajosta.

– Minulle on ollut suuri apu juuri siitä, että kansalaisjärjestöjen edustajat ovat pystyneet aina toimittamaan minulle ajantasaista tietoa.

– Ei siihen riitä pelkkä vapaaehtoisuus. Tarvitaan myös henkilökuntaa, joka koordinoi vapaaehtoistyötä, perehdyttää ihmisiä ja seuraa jatkuvasti, mitä maailmalla tapahtuu.

Päivä kerrallaan

Ranta täyttää 80 vuotta torstaina 11. kesäkuuta.

– En koe ikääni niin suurena ongelmana, mutta toivon tietysti, että pysyisin terveenä. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän arvostaa sitä, että mennään päivä kerrallaan. Kun herää aamulla, on iloinen siitä, että herää terveenä, Ranta sanoo.

– Minulla on ollut hyvin raskas vuosi terveydellisesti, mutta nyt pahimmat huolet ovat ohi. Olen menettänyt paljon läheisiäni, ja se tuo esiin sen, miten äärettömän onnellisessa asemassa olen itse, kun pystyn vielä toimimaan, osallistumaan ja muistelemaan yhteisiä hetkiä.