Omakohtainen esikoiskirja muutti ruotsalais-irakilaisen Elaf Alin elämän perusteellisesti.
Jutun lukee koneääni.Lue lisää.
Kun korona eristi ihmiset kotiensa yksinäisyyteen, toimittaja Elaf Ali alkoi kirjoittaa.
Hän kirjoitti lapsuudestaan ja nuoruudestaan kunniasorron kuristuksessa. Hän kirjoitti kivuistaan, haaveistaan ja peloistaan – sekä isästään, äidistään, suvustaan Irakissa, sisaruksistaan ja ystävistään.
Syntyi kirja, joka sai nimen Vem har sagt något om kärlek?
Tarina lähtee liikkeelle illasta, jolloin seiskaluokkalainen Elaf istuu tekemässä matikan läksyjä. Puhelin soi. Elaf kuulee isän vastaavan puhelimeen. Äkkiä isä ilmestyy huoneen ovelle. Hän haukkuu lastaan ällöttäväksi huoraksi.
Soittaja oli poika, jonka kanssa Elaf oli salaa viestitellyt.
Tyttöä oli ehdottomasti kielletty olemasta koulun ulkopuolella tekemisissä poikien kanssa.
Kun isä suuttuu kunnolla, ei kukaan voi rauhoitella häntä, en minä eikä kukaan mukaan. Mutta hän ei ole koskaan ennen nimitellyt minua huoraksi.
Tuntui turvalliselta kirjoittaa henkilökohtaista tekstiä yksin, kertomatta kellekään, Ali sanoo.
Pelottavaksi projekti muuttui, kun hän lähetti tekstin kustantamoon.
– Kustannustoimittaja joutui vakuuttelemaan minua pitkään. Tajusin, että pian kaikki saisivat tietää, mitä olin käynyt läpi. Olin tehnyt kaikkeni pitääkseni taustani salassa.
Tytöstä naiseksi 10-vuotiaana
Isä ja äiti alkoivat rajoittaa Elafin elämää, kun hän oli 10-vuotias ja kuukautiset alkoivat. Lapsuus – pyöräily, jalkapallo, pihaleikit – oli ohi.
Elafin veljet elivät tavallista ruotsalaista nuoruutta. Mutta Elaf oli nyt nainen.
Hänelle alettiin etsiä soveliasta aviomiestä.
Kukaan ei niihin aikoihin puhunut Ruotsissa kunniaan liittyvästä väkivallasta. Ei koulussa, ei lehdissä, ei missään, Ali toteaa.
Hän luuli olevansa maailman ainoa lapsi, joka joutui kärsimään.
– Kirjoittaminen merkitsi kauheiden asioiden muuttamista joksikin positiiviseksi. En voi vaihtaa menneisyyttäni. Mutta jos voin auttaa muita, kokemukseni eivät jää pelkiksi hirveiksi muistoiksi, Ali sanoo.
Äiti ajattelee päivin ja öin ainoastaan minun naittamistani, mutta se on vihonviimeinen asia, jota minä ajattelen.
Muutto Bagdadista Skåneen
Perhe pakeni Saddam Husseinin hallitsemasta Irakista vuonna 1991. Elaf oli neljävuotias.
Isä oli lääkäri ja äiti opettaja. He olivat muslimeja, mutta eivät erityisen uskonnollisia.
Isä oli toiminut armeijan lääkärinä Irakin ja Iranin sodassa 1980-luvulla. Vuonna 1990 Hussein hyökkäsi Kuwaitiin, ja isä pakeni palveluksesta. Tulevaisuutta kotimaassa ei ollut.
Perhe päätyi Skåneen, Kristianstadin liepeille, taajamaan nimeltä Fjälkinge.
Lääkäristä ja opettajasta tuli kielitaidottomia ja työttömiä.
– Isääni vaikutti suuresti se, ettei hän löytänyt työtä Ruotsissa. Hänelle jäi vain isän rooli. Hänestä tuli ylisuojeleva. Hän kasvatti lapsiaan itselleen vieraassa yhteiskunnassa, Elaf Ali sanoo.
Oli myös vaikeaa muuttua lääkäristä työttömäksi ja lisäksi tunsin menettäneeni asemani miehenä.
(Ote Alin isän haastattelusta)
Kotona vahditaan, koulussa kiusataan
Koulussa Elaf Ali oli luokkansa ainoa, jonka nimi ei kuulostanut ruotsalaiselta. Perheen köyhyys pahensi tilannetta.
Koulu oli silti hänen suosikkipaikkansa.
– Rasismista ja kiusaamisesta huolimatta pystyin koulussa olemaan oma itseni. Minua ei vahdittu.
– Selvisin katsomalla tiukasti tulevaisuuteen, Ali sanoo.
Haaveissaan hän asuisi omillaan, Tukholmassa, opiskelisi ja päättäisi itse elämästään.
Olen hakemassa kaapista kirjoja seuraavaa tuntia varten, kun näen Joakimin tulevan kavereineen minua kohti.
”Hei ählämi”, hän huutaa ja koko porukka alkaa nauraa. Koulussa olen ”se arabi” mutta kotona minua pidetään aivan liian ruotsalaisena.
Elämä muuttuu
Kun kirja julkaistiin Ruotsissa vuonna 2021, Alista tuli mielipidevaikuttaja ja suosittu puhuja.
– Kirja muutti elämäni, Ali sanoo.
Kun Elaf Ali aiemmin kirjoitti uutistoimittajana kunniaan liittyvästä väkivallasta, hän sai kielteistä palautetta. Aihetta vähäteltiin. Alin kokemuksia pidettiin hänen perheensä yksityisinä ongelmina.
Hän halusi kirjallaan hiljentää mitätöivät puheet.
Kirjassa lomittuvat Alin tarina, taustatieto kunniaan liittyvästä väkivallasta, sekä hänen isänsä ja äitinsä haastattelut.
Isän muutos
Isän haastattelu on poikkeuksellista luettavaa.
Sama isä, joka kielsi lastaan osallistumasta leirikouluun ja joka raahasi tyttöä hiuksista, kun näki tämän juttelevan pojalle, neuvoo nyt toista tyttärensä mainetta vahtaavaa miestä: ”Hänen on lakattava kontrolloimasta tyttäriään, koska siitä ei koidu mitään hyvää hänellekään.”
Elaf Ali arvostaa isänsä kykyä kohdata mennyt.
– On vaikea puhua aiheesta, koska silloin täytyy tunnustaa, että ne asiat todella tapahtuivat.
Alin mielestä on vaarallista nähdä vanhemmat ihmisinä, joiden ei ole mahdollista muuttua.
Positiivinen loppu
Elaf Ali ei olisi kirjoittanut kirjaa, jos hänellä ei olisi ollut rohkaisevaa viestiä annettavanaan.
Useimmiten, Ali toteaa, tarinat kertovat tytöistä, jotka jättävät perheensä, tai joille tapahtuu jotain hirvittävää.
Ruotsissa on ilmaus parveketytöt. Sillä viitataan tyttöihin, jotka ovat hämärissä olosuhteissa pudonneet parvekkeelta kuolemaansa.
Ali halusi osoittaa, että asiat voivat muuttua paremmiksi.
Yhteiskunnan täytyy tehdä osansa. Koulujen pitäisi ensinnäkin olla lasten puolella eikä keskittyä sopuun vanhempien kanssa, Ali painottaa.
Hän nostaa esiin tytöt, joilta vanhemmat kieltävät uimaopetuksen – ja koulut, jotka myöntyvät tyttöjen poisjääntiin.
Elaf Alin isä toteaa kirjassa, että näin toimimalla koulut rohkaisevat kunniasääntöihin perustuvaa toimintaa: ”Ne, jotka haluavat alistaa muita, saavat vapaat kädet.”
Pikkusiskot pääsivät uimaan. Elaf Ali ei.
Alilla oli muutoksessa osansa: hän haastoi vanhempiaan ja penäsi perusteluja kielloille. Vaikka hän joutui elämään rajoitusten ja pelon keskellä, häntä ei vaiennettu.
Nuorten tyttöjen palaute
Monet Elaf Alin ikäiset naiset ovat sanoneet kirjan hoitaneen haavoja.
– Minua paljon nuoremmat tytöt taas ovat kertoneet, että kirja on saanut tajuamaan, että hekin elävät kunniasääntöjen keskellä. Sitä, mikä on normalisoitu, voi olla vaikea nähdä.
Toisenlaista palautetta on tullut iäkkäiltä ruotsalaisilta. He ovat kiitelleet Alia siitä, että kirjaa ei ole kirjoitettu kostoksi tämän vanhemmille.
Sisäinen vankila
Lähestyessäni metroasemaa kuulen äänen päässäni huutavan, että tämä on väärin, tämä on haram.
Kun Ali muutti parikymppisenä unelmiensa Tukholmaan opiskelemaan, hän irtautui vanhempien tarkkailusta.
Muutos osoittautui vaikeaksi.
Nyt olen vapaa, mutten rohkene tehdä sellaista mikä oli kotona kiellettyä. On kuin olisin vapautunut vankilasta mutta saanut nilkkaani valvontapannan.
Kesti kaksi vuotta ennen kuin Ali uskalsi pukeutua sortseihin ja toppiin.
Sorron jäljet
Tätä nykyä Elaf Ali on 39-vuotias menestynyt kirjailija, toimittaja ja tuottaja.
Kirjan viime sivuilla hän kirjoittaa: ”Yhä edelleen lapsuus kunniaan perustuvan sorron keskellä vaikuttaa minuun enemmän kuin haluan myöntää edes itselleni.”
Miten, kysyn.
Ali toteaa, että vasta kirjoittaessaan hän ymmärsi, millä tavalla langat menneestä johtavat nykyhetkeen.
Hänelle oli kerrottu, että rakkaudella ja avioliitolla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa.
Ihastuminen johonkin poikaan oli pelkästään paha, kielletty asia.
– Minä olen perheen vanhin tytär. Sorto osui minuun kovimmin. Meitä on viisi sisarusta, kaikki muut ovat menneet naimisiin ja saaneet lapsia.
– Minä en.
Elaf Ali
Ruotsalais-irakilainen toimittaja ja kirjailija, s. 1987
Kirjat
Kursivoidut kohdat ovat Elaf Alin kirjasta Sanoitko minulle rakkaus?
