Lääkäri epäili Virven juovan viinaa – Päässä muhi hengenvaarallinen kasvain

Kun taiteilija Virve Niemi kaatui töissä, omituiset oireet saivat selityksen. Pian hän oli menettää puhekykynsä ja alkoi valikoimaan sopivia virsiä hautajaisiin.

Vakava sairaus pakotti luopumaan työstä. Ystävät kaikkosivat ympäriltä, ja Niemi tunsi olevansa synkkyyden edessä hyvin yksin.

– Ihmiset suhtautuivat minuun kuin ruttotautiseen. Ehkä he eivät tienneet, mitä sanoa, hän pohtii.

Niemi, 75, muistelee noin 15 vuoden takaista sairasteluaan muuttuneena ihmisenä. Sairauden jälkeen hän päätti suhteensa ja löysi lopulta taiteen uudelleen. Nyt hän maalaa vuodesta toiseen kauniita ja suloisia tauluja. Mistä hän saa ideat sadunomaisiin kuviinsa?

– Milloin mistäkin. Usein idea syntyy luonnosta tai jostain kuvasta. Metsäkuva saa miettimään, että tuossa maassahan voisi istua maahinen tai vaikka keiju, Iittalassa asuva Virve Niemi, 75, kertoo.

Tilaus presidentiltä

Niemi asuu lapsuudenkodissaan, tunnelmallisessa punaisessa puutalossa, jonka hänen isänsä rakensi 1950-luvulla Iittalaan, lähelle Hämeenlinnaa. Taloa ympäröi puutarha omenapuineen, ja pensaiden siimeksessä on piilossa lampi kaarisiltoineen.

Nuoren Virven haave oli kuitenkin lähteä Iittalasta Helsinkiin. Teinityttö suunnitteli mainospiirtäjän uraa ja pyrkimistä Taideteollisen oppilaitoksen iltalinjalle. Sinne kun pääsi ilman ylioppilastodistusta.

– Mutta kävi niin, että pääsin kesäapulaiseksi Iittalan lasitehtaalle. Piti olla tehtaalla vain se kesä, mutta menikin 45 vuotta. Ja aviomieskin löytyi tehtaalta, Niemi naurahtaa.

Häitään Virve tanssi 19-vuotiaana.

– Mikä kiire meille tuli, ei mikään. Sitä se on, kun on hullun lailla rakastunut, Niemi muistelee nuoruuden valintojaan. Perhe täydentyi myöhemmin kolmella lapsella, ja liitto kesti yli 20 vuotta.

– Olemme hyvissä väleissä ex-puolison kanssa edelleen, Niemi kertoo.

Niemi kertoo piirtäneensä aina. Lapsena hänelle riittivät värikynät, mutta teini-ikäisenä kansalaisopiston kuvataidepiirissä hän alkoi maalata öljyväreillä. Työt olivat vuosia turvallisesti asetelmia ja maisemia.

Työ lasitehtaalla ei ollut varsinaisesti luovaa, mutta Niemen kaunis käsiala vei hänet ajoittain erikoistehtäviin.

– Minut pyydettiin pikarikoneelta kaiverrushommiin kaivertamaan lahjoja.

Yksi tilaajista oli Tasavallan presidentin kanslia, joka tilasi Tapio Wirkkalan suunnittelemia Ovalis-maljakoita presidentti Mauno Koiviston edustuslahjoiksi.

– Se oli tarkkaa työtä! Niemi muistelee nimikirjoitusten kaivertamista.

”Valitsin hautajaisvirret”

Niemen elämään tuli rankka pysäytys juuri ennen 60-vuotispäivää. Hän oli kärsinyt jo jonkin aikaa pahoista huimauskohtauksista, kaatunut useamman kerran ja saanut kramppeja, mutta hänen kertomansa mukaan lääkärit eivät kiinnittäneet oireisiin juurikaan huomiota. Vielä kotona asunut kuopus oli huomannut, että äidin puhe puuroutui hetkittäin.

– Yksi lääkäri kysyi, meneekö paljon alkoholia, kun tulin huoneeseen pitäen kiinni seinästä, Niemi kertoo edelleen järkyttyneenä saamastaan kohtelusta.

Hän oli toistuvasti parin viikon sairauslomilla, mutta ongelmien syitä ei selvitetty. Lopulta Niemi kaatui kesken työpäivän suorilta jaloilta ja sai haavoja käsissään olleista lasiesineistä. Sen päivän jälkeen hän ei enää palannut työelämään.

Kaatuminen työpaikalla todennäköisesti pelasti Niemen hengen. Hän pääsi magneettikuvaan, joka paljasti noin seitsemänsenttisen aivokasvaimen, meningeooman. Viikon kuluttua Tampereella tehty leikkaus kesti yhdeksän tuntia, mutta kasvainta ei saatu aivan kokonaan pois. Niemi on edelleen seurannassa, koska kasvain on antanut merkkejä uudesta kasvusta. Iltalehti on nähnyt Niemen hoitoon liittyviä kirjauksia.

Koska kasvain oli lähellä puhekeskusta, Niemi pelkäsi menettävänsä puhekykynsä. Synkimpinä hetkinä hän pelkäsi kuolevansa.

– Valitsin jo virret hautajaisiini. Onneksi sitä kauhua kesti vain viikon, Niemi muistelee pelottavia päiviä ja öitä leikkausta odottaessaan.

Leikkauksen jälkeen näytti hetken siltä, että Niemen oikea puoli oli halvaantunut.

– Läheiset menivät pitkin seiniä. Mutta jo heräämössä kädet toimivat ja puhua pulputin.

Täysin Niemi ei kuitenkaan toipunut. Hänen oli opeteltava kävelemään uudestaan, eikä toisessa jalassa ole ponnistusvoimaa. Siksi kävely on hieman huteraa.

– Ajokortti meni hyllylle joksikin aikaa. Mutta edelleen ajan manuaalivaihteisella autolla.

Pitkä reitti hoitoon

Toipuminen vaati paljon ponnistelua. Kuntoutusjaksoon Riihimäellä oli varattu kuukausi, mutta Niemi halusi kotiin jo parin viikon kuluttua.

– En enää vikissyt mistään vaan tein kaiken, mitä käskettiin.

Jälkeenpäin Niemi sai tietää, että leikkaus tehtiin aivan viime hetkillä. Hän oli onnellinen pelastumisestaan, mutta ensimmäiset kuukaudet kotona olivat rankkoja. Talviaikana hän ei uskaltautunut ulos kaatumisen pelossa, ja hän oli hyvin yksin. Silloinen avopuoliso oli töissä päivät, ja Niemen kuopus oli juuri mennyt armeijaan.

– Minun olisi kuulunut saada psykologista tukea, mutta kukaan ei kertonut siitä. Itkin paljon.

Niemi ihmettelee edelleen, ettei kukaan kuunnellut häntä, kun hän kävi kerta toisensa jälkeen lääkärissä.

– Se oli pitkä reitti hoitoon. Mutta Tampereella hoito oli täysi kymppi, hän kiittää.

Niemi joutui monen muun vakavasti sairastuneen tavoin kokemaan myös sen, että melkoinen osa ystävistä kaikkosi.

– Ihmiset suhtautuivat minuun kuin ruttotautiseen. Ehkä he eivät tienneet, mitä sanoa.

Kysymykseen, mikä auttoi selviytymään, Niemi ei osaa vastata tarkasti.

– Ehkä se on se suomalainen sisu. Olen oppinut, että pitää pärjätä.

Pärjäämisen sisukkuutta Niemeltä on vaadittukin, koska hän joutui luopumaan ansiotyöstä kesken uran. Se pienensi eläkettä, eivätkä taulut tuo suuria summia. Öljylämmitteisen talon ja pakollisen auton kulut lohkaisevat ison osan eläkkeestä.

– Ja sitten on vesi, sähkö ja kiinteistövero. On siinä yhdelle muijalle tarpeeksi. Välillä ei ruokaan jää juuri mitään.

Vanha elämä pois

Selviäminen vakavasta sairaudesta sysäsi Niemen muuttamaan elämäänsä perusteellisesti. Hän päätti lopettaa vuosien mittaan vaikeaksi muuttuneen parisuhteen.

Leikkauksen jälkeen Niemen oikea käsi vapisi pitkään niin pahasti, että hän pelkäsi menettäneensä kyvyn maalata. Hän päätti, että maalaaminen jatkuisi heti, ”jos käsi lakkaa vispaamasta”. Hän kiipeäisi yläkerran työhuoneeseen, vaikka portaat ovat jyrkät.

– Portaat ovat hyvää fysioterapiaa. Siellä omenapuiden yläpuolella on hyvä valo maalata. Kuuntelen vinyylilevyiltä Elvistä, Beatlesia ja Lontoon filharmonikkoja.

Niemen suureksi helpotukseksi käden vapina loppui muutama kuukausi leikkauksen jälkeen.

– Siitä alkoi henkinen toipuminen.

Ei mitään maisemia vaan keijuja ja mitä vaan tykkään!

Aiempi maalaustyyli jäi, ja Niemen kankaille ilmestyivät kukat, keijut, perhoset ja maahiset. Taulut pursuavat rohkeasti värejä, eikä harakan silinteristä puutu edes pinkkiä sulkaa.

Niemi ei ajatellut maalaavansa naivistiseen tyyliin, mutta hänen poikansa huomasi sen. Hän kannusti äitiään tarjoamaan taulujaan vuosittaiseen Naivistit Iittalassa -näyttelyyn.

Niemi ei uskonut läpäisevänsä tiukkaa seulaa. Siksi hän ei ollut uskoa silmiään, kun sai sähköpostiin kutsun osallistua kesän 2016 näyttelyyn.

– Ensimmäisellä yrittämällä, hän iloitsee edelleen saamastaan mahdollisuudesta.

Lahja tangokuninkaalle

Niemen taulut ovat olleet kysyttyjä Iittalassa, mutta hän ei ole ollut mukana päänäyttelyssä viimeiseen kolmeen vuoteen. Oman kylän taiteilijan töitä on kuitenkin ollut vuosittain näyttelyn sisääntuloaulassa.

– Tavallaan se on palvelus minulle, koska taulut ovat menneet siitä hyvin, Niemi naurahtaa töidensä eteisripustukselle.

Keväällä Niemi piti oman näyttelyn ”Sydän täynnä satuja” Iittalan vanhassa ostoskeskuksessa.

– Se oli aika pitkä pesti, koska päivystin kuusi tuntia päivässä. Onneksi kaksi ystävää tuli hätiin, ja sain kuukaudessa kolme vapaapäivää.

Vaikka liikkuminen ei ole aivan helppoa, Niemi on monessa mukana. Hän esiintyy Lasikylän Mysteeriteatterissa ja laulaa kahdessa kuorossa.

– En halua jäädä sohvalle. Harrastuksissa tapaan mukavia ihmisiä, ja kotiin palaan aina hyvällä mielellä.

Niemen uusimpiin töihin kuuluu taulu Tango d´Amore. Sen hän antaa lahjaksi tuoreelle tangokuninkaalle Juho Punkerille.

– Ryökäle meni voittamaan tangokilpailun! Arvasin, että niin siinä käy, Niemi sanoo ylpeyttä äänessään. Samalla hän pohtii, miten heidän kirkkokuoronsa selviää tulevasta vuodesta, kun kanttori Punkeri laulaa virkavapaalla tangoja.

Mutta miten monitaitoinen Niemi on edennyt siksi itseoppineeksi taiteilijaksi, joka hän on nyt 75-vuotiaana ja monenlaista kokeneena?

– Taide ei synny ilman elämää!

Jutun loppuun Niemi toivoo kiteytykseksi edesmenneen koomikon Danny Kayen lausetta, josta on aina pitänyt: ”Elämä on kuin suuri kangas, maalaan siihen kaikki värini.”