Maailman ajanlasku muuttuu pian pysyvästi
Maailman ajanlasku muuttuu hieman, kun maailma luopuu karkaussekuntien käyttämisestä. Kansainvälinen mitta- ja painojärjestö BIPM määräsi yleiskokouksessaan (GCPM) Pariisissa torstaina 15.10. viralliseksi luopumispäiväksi 20.5.2027 ensi keväänä.
Päätöksestä kerrotaan useissa kansainvälisissä uutismedioissa, kuten New Scientistissä ja Euronewsillä.
Karkaussekunti tarkoittaa ajanlaskun korjausta, jolla täsmätään toisiinsa atomikelloilla mitattu tarkkuusaika ja keskiaurinkoaika eli Auringon näennäiseen liikkeeseen perustuva käytännöllisempi ajanlasku.
Karkaussekunteja ei tarvita kovin usein, koska sekunnin nykyinen luonnonvakioihin perustuva määritelmä yhtyy melko tarkasti sen alkuperäiseen merkitykseen vuorokauden 1 / 86 400-osana. Karkaussekunnin käyttöönotosta eli vuodesta 1972 alkaen näitä pikkuisia korjauksia on lisätty ajanlaskuun 27 kertaa, viimeksi vuoden 2016 lopussa.
Maapallon pyörimisliike kuitenkin vähä vähältä hidastuu vuorovesien aiheuttaman kitkan takia. Jos yksi vuorokausi Auringon suhteen olisi keskimäärin esimerkiksi 1 millisekunnin pidempi kuin sen pitää – siis 86 400,001 sekuntia – kertyisi tästäkin vajaassa kolmessa vuodessa yhden sekunnin kumulatiivinen virhe.
Silloin kun karkaussekuntia käytetään, se lisätään ajanlaskuun päivämäärän 30.6. tai 31.12. loppuun utc-ajan mukaan. Utc tarkoittaa käytännössä Britannian talviaikaa. Tällaisina hetkinä kellonlyömää 23.59.59 ei seuraakaan 00.00.00 vaan 23.59.60. Vasta sen jälkeen kellotaulu nollautuu uuteen päivään.
Miksi näin?
BIPM päätyi hylkäämään karkaussekunnin pääosin siitä alituisesti aiheutuneiden tietoteknisten ongelmien takia. Pahimmillaan esimerkiksi lentoyhtiöiden tietojärjestelmät ovat seonneet.
Lue myös Tekniikka&Taloudesta:
Eri toimijat eivät myöskään ole toteuttaneet karkaussekuntia samalla tavoin. Toiset tahot lisäävät ajanlaskuohjelmistoihinsa karkaustunnin kaltaisen mutta vain sekunnin mittaisen korjauksen.
Toiset – kuten Google – puolestaan venyttävät karkaussekuntipäivinä sekunnin mittaa. Tekniikasta käytetään nimitystä ”tahriminen” (engl. smear). Amazon on päätynyt samaan ideaan mutta eri toteutuksella (± 10 tuntia h-hetken ympärillä eikä 24 edellistä tuntia). Eri ratkaisujen sekamelska on aiheuttanut paljon päänvaivaa.
Lisäksi viime vuosina ongelmaksi on alkanut nousta Maan pyörimisliikkeen epätasaisuus. Vuosina 1972–2000 karkaussekunteja tarvittiin usein, 22 kertaa. Sen jälkeen Maan pyöriminen on jälleen väliaikaisesti hieman kiihtynyt, ja viime vuosina vuorokauden mitta on täsmännyt hyvinkin tarkasti 86 400,000 sekuntiin.
Tämän seurauksena riskiksi on noussut ennennäkemätön mahdollisuus: negatiivinen karkaussekunti eli yhden sekunnin poistaminen. Se olisi vaatinut aivan uudenlaisia järjestelyjä, jotka olisivat voineet aiheuttaa entistä pahempia tietojärjestelmäongelmia.
BIPM päätti ottaa käyttöön karkaussekunnin sijasta karkaustunnin. Tämä tarkoittaa, että kestää satoja tai tuhansia vuosia, ennen kuin kelloja tarvitsee maapallon pyörimisliikkeen takia siirtää mihinkään.
Kesä- ja talviajan takia kelloja tullaan sillä välin siirtelemään useastikin.
Kuinka kauan sitten kestää ennen kuin karkaustuntia tarvitaan? Tätä BIPM ei virallisesti alkanut ennustaa, mutta suuruusluokkatason arvio voidaan laskea itse (tarkemmin jutun lopussa). Lasku antaa vastaukseksi noin 800 vuotta.
Ei ristiriitaa
Maan pyörimisen väliaikainen kiihtyminen ei ole ristiriidassa luonnonlakien kuten pyörimismäärän tai energian säilymislakien kanssa. Maan metallisen ytimen ulompi kerros on näet sula. Tämä nestekerros erottaa Maan sisäytimen Maan kivisestä kuoresta ja vaipasta, jotka ovat kiinteät.
Irtikytkentä ei kuitenkaan ole täydellinen. Päinvastoin ensimmäisenä likiarviona Maan kaikki kerrokset pyörivät toistensa kanssa noin 99,999 99-prosenttisen tarkasti samaa tahtia.
Vallitsevan teorian mukaan suhteellisen kierrosnopeuden pienet ailahdukset Maan sisäytimen ja ulko-osien välillä kuitenkin selittävät, miksi vuorovesien hidastava vaikutus Maan pyörimiseen ei ilmene suoraviivaisesti vaan aaltoillen.
Geofysikaalisten muutosten lisäksi Maan pyörimisliikkeeseen vaikuttaa lyhyellä aikavälillä sää sekä sitä myötä myös vuodenaika. Silloin kun ilmakehässä länsituulet kiihtyvät, varsinaisen Maan liike hieman hidastuu ja päinvastoin. Tämä on pyörimismäärän säilymislain vuoksi väistämätöntä.
Nämä parin millisekunnin suuruusluokan värähdykset kuitenkin tasoittavat toisensa vuoden mittaan pois. Oleelliseksi vaikutukseksi jää se, mitä syvällä maapallon sisuksissa tapahtuu.
Vuorokausi ja pyörähdysaika ovat kaksi eri asiaa
Vuorokauden pituutta ei pidä sekoittaa Maan pyörähdysaikaan. Nämä kaksi ajanjaksoa poikkeavat toisistaan liki neljän minuutin verran eli yli satatuhatkertaisesti enemmän kuin karkaussekunnin taustalla vaikuttavat millisekuntitason virheet.
Vuorokausi tarkoittaa sitä jaksoa, jonka jälkeen Aurinko palaa taivaalla samaan asemaan. Viime vuosikymmeninä vuorokausi on ollut keskimäärin 86 400,0015 ± 0,0015 sekunnin mittainen eli 24 tuntia 0 minuuttia 0,0015 sekuntia.
Tätä vuorokauden kestoa vastaava pyörähdysaika on puolestaan 23 tuntia 56 minuuttia 4,1 sekuntia.
Tämä varsin isonkuuloinen ero aiheutuu puhtaasti geometriasta eikä varsinaisesti fysiikasta. Maa näet kiertää Aurinkoa samaan suuntaan kuin se pyörii akselinsa ympäri. Niinpä yhdessä vuodessa on vuorokausia eli näennäisiä pyörähdyksiä täsmälleen yksi vähemmän kuin todellisia fysikaalisia pyörähdyksiä. Vuorokausia on vuodessa 365,2422 kappaletta ja pyörähdyksiä 366,2422.
Vastaavasta syystä yhden kuukauden aikana Kuu pyörähtää akselinsa ympäri yhden kerran, mutta Kuun näennäinen pyöriminen Maasta tarkasteltuna on täysin pysähtynyt (koska 1 – 1 = 0).
Edelleen vastaavasti: jos Maa pyörisi akselinsa ympäri vastakkaiseen suuntaan kuin se kiertää Aurinkoa, olisi ero päinvastainen, eli vuodessa olisi vuorokausia reilut 367.
Siinä missä Maan pyörähdysajan millisekuntiluokan heilahteluihin liittyy myös epävarmoja kysymyksiä, on vuorokauden ja pyörähdysajan ero tiedetty tähtitieteessä jo 400 vuoden ajan.
Näin 900 vuotta laskettiin
Toistaiseksi tehtyjen tieteellisten havaintojen mukaan vuorokausi on pidentynyt pitkien ajanjaksojen keskiarvona 1,4–1,7 millisekuntia vuosisadassa. Toisaalta pitkälle historiaan ulottuvat pimennyshavainnot viittaavat hieman nopeampaan tahtiin, 2,3 millisekuntiin per vuosisata.
Mitä nopeampaa on muutos, sitä nopeammin karkaustunti osuu kohdalle. Seuraavat laskut perustuvat sen vuoksi 2,3 millisekuntiin per vuosisata. Tarkoituksena on etsiä pienin realistinen aika.
Ajan myötä lineaarisesti paheneva ”kierrosaikavirhe” on matemaattisena yhtälönä sataprosenttisen analoginen tasaisesti kiihtyvään liikkeeseen. Tällä analogialla ajanmittauksen kokonaisvirhe ΔT voidaan laskea seuraavalla yhtälöllä:
ΔT = ω₀t + ½αt²
missä t on aika, ω₀ vuorokauden pituuden keskipoikkeama alussa (yksikkö: sekuntia per sekunti eli s/s) ja α poikkeaman kasvunopeus (eli kokonaispoikkeaman ”kiihtyvyys”, yksikkönä s/s² eli hauskasti s/s/s).
Hidastumisliike 2,3 ms/vrk/vuosisata on edellä määritellyissä yksiköissä 8,4 as/s² ja keskipoikkeama alussa (edellä todettu 1,5 ms/vrk) vastaavasti 17 ns/s.
Lopputuloksen puolestaan pitäisi olla 3 600 sekuntia.
3600 = 1,7 · 10⁻⁸ t + 0,5 × 8,4 · 10⁻¹⁸ t²
Toisen asteen yhtälön ratkaisu antaa tulokseksi noin 27 miljardia sekuntia eli noin 860 vuotta. Se pyöristetään tässä alaspäin 800 vuoteen, koska laskun tarkoituksena oli etsiä pienin todennäköinen aika.
Juttu on julkaistu alun perin Tekniikka&Taloudessa.
Lue myös Tekniikka&Taloudesta: