Muistatko? Alisa Vainio pääsi jo 18-vuotiaana Aku Ankkaan – Tämä oli ankkanimi

Puhelimen herätystoiminto kytkeytyy päälle kello kuudelta.

Lukiolaistyttö kömpii sängystään, vaikka koulupäivän alkuun on tunteja. Hän vetää keuhkot täyteen ilmaa, kiskaisee juoksutamineet niskaansa ja avaa hiljaa ulko-oven.

Hän haluaa treenata.

Hän haluaa kilpailla.

Hän haluaa menestyä, kenties voittaa olympiakultaa jonain päivänä.

Mutta – juuri nyt hän haluaa vain juosta.

Eteläkarjalainen syysaamu on synkkä mutta mieli ei, sillä jalat lennättävät tyttöä vinhaa vauhtia.

Mikään ei ole parempaa kuin juokseminen, hän tuumaa, ja hymy hiipii huulille.

Ulkoistamista

Alisa Vainio istuu Pajulahden urheiluopiston kahviossa ja vaikuttaa hyvin nuorelta – koska hän on hyvin nuori, niukasti täysi-ikäinen.

Urheiluopisto on juuri tiedottanut tehneensä monivuotiset sopimukset kuuden olympiamenestykseen tähtäävän urheilijan kanssa. Mukana on myös Lassi Etelätalo, keihästä lähes 85 metriä lennättänyt karju, mutta Vainio imee kaiken mediahuomion.

Vainiosta on tullut pikavauhtia suomalaisten suuri lemmikki, mutta hänen kohdallaan suuruus perustuu lähinnä odotusarvoon. Tässäkö nyt on se tyttö, joka kipaisee sinivalkoisen kestävyysurheilun takaisin maailmanmaineeseen?

Median huomio ei jännitä, Vainio vakuuttelee, mutta kehonkielestä voisi tehdä toisenlaisenkin päätelmän.

– Yritän ulkoistaa tämän omasta tekemisestäni, hän tokaisee.

Eliisa Niitty

Aku Ankkaan pääseminen on suuruuden mittari, sanotaan. Vainio on nykyään akuankkatasoa.

– Onhan se iso kunnianosoitus ja ihan kiva juttu, hän miettii.

– Olen koko ikäni lukenut Akua ja luen vieläkin Lataamosta [digitaalinen Aku Ankka -palvelu].

Akussa Alisa Vainio muovautui Eliisa Niityksi.

– En itse edes tajunnut sitä, Vainio hymähtää.

Aku Ankan sivuilla on esiintynyt vuosien varrella lukuisia urheilijoita, mutta he ovat olleet yleensä kokoluokkaa Teemu Selänne, Jari Litmanen tai Kimi Räikkönen.

– Normaalisti olen treenannut ja normaalisti olen kisannut, mutta vähän on tullut nyt menestystä.

Kohti EM-Damia

Vainio on voittanut tämän vuoden aikana aikuisten SM-kultaa 10 000 metrillä ja nuorten Pohjoismaiden mestaruuden 3000 metrin esteissä sekä alittanut ensimmäisellä maratonkokeilullaan olympiarajan.

Suomalaiset olivat tukehtua aamukahveihinsa, kun selvisi, että Vainio on liian nuori olympiamaratoonariksi. Rio-portin avaaminen vaatisi rajan rikkomisen jollain toisella matkalla.

– On minulla vielä hyvät mahdollisuudet, Vainio arvioi.

– Toivon mukaan pystyn tekemään rajoja. Menen kisan kerrallaan ja juoksen niin kovaa kuin pystyn.

Amsterdamin EM-kisoissa Vainio kilpailee ainakin kymppitonnilla.

– EM-paikka on mahtava homma, mutta sitä ennen pitää tehdä todella kovasti töitä. Ei ole kiva lähteä juoksemaan sinne peräporukoihin vaan pitää juosta kovaa, kun sinne mennään.

Matkavertailua

Paineetkin ovat saapuneet suurten odotusten ja huomion myötä.

– En ajattele, että on pakko voittaa. Voitan jos voitan, Vainio tuhahtaa.

– Juoksen niin kovaa kuin pystyn – ja jos joku minut voittaa, hänen täytyy olla hyvä.

Selkeä päämatka on vielä muodostumatta. Vainio mittaa matkoja hauskasti fiilispohjalta.

– Kolmellatonnilla pitää säheltää niin kovaa, ettei siinä oikein edes ehdi ajatella mitään, hän kuvailee.

– Kymppitonni on aika sopiva, samoin puolimaraton. Maraton on niin pitkä matka, että siinä ehtii jo kunnolla nauttia juoksemisesta.

Puuduttaako?

Vainiolla on monipuolinen urheilijatausta. Hän on pikaluistellut ja telinevoimistellut sekä pelannut jääpalloa, jääkiekkoa ja salibandya.

– Juokseminen on aina ollut tosi kivaa, mutta vasta muutama vuosi sitten valitsin sen päälajiksi, Vainio kertoo.

– Hienointa on se juoksemisen tunne ja minkä fiiliksen siitä saa ja myös se, kun pystyy ylittämään itsensä.

Vainio harjoittelee joka päivä kerran tai kahdesti. Kovan harjoitusviikon juoksumäärä on jopa 150 kilometriä.

– Joskus on aika kovaa, joskus vähän kevyempää.

Puuduttaako juokseminen koskaan?

– Ei.

Puuduttaako treenaaminen koskaan?

– Ei.

Onko treenaaminen muka aina kivaa?

– Ei se aina kivaa ole, mutta olo treenin jälkeen on sellainen, että on se vaan sen arvoista.

Yo-kirjoitukset

Vainio opiskelee viimeistä vuottaan lukiossa. Kirjoitukset on jaettu keväälle ja syksylle – sekä viime syksylle.

– Kirjoitin matikan jo syksyllä, mutta se meni aika huonosti, Vainio kertoo.

– Siis: se ei mennyt läpi.

Matematiikan uusinta on ohjelmassa ensi syksynä.

– Keväällä kirjoitan kaikki muut aineet.

Vainio ei mieti tulevia opiskelupaikkoja, sillä hänellä ei ole haaveammattia – paitsi tietenkin juoksija.

– Jos on tarpeeksi hyvä, ei ole mitään estettä ammattilaisuudelle, Vainio ilmoittaa.

– Haluaisin vain juosta, nukkua ja syödä. Mitään varasuunnitelmia ei ole, ainakaan vielä.

Seuralainen

Puhelimen kello piipittää huomenna taas aamukuudelta, jolloin Vainio kömpii sängystään, kiskaisee juoksutamineet niskaansa ja avaa hiljaa ulko-oven, jälleen kerran.

Onneksi on seuraa.

– Jos on hirveän pimeää, kuuntelen radiota. Ei tarvitse olla ihan yksin pimeässä, kun siellä on sentään joku juttelemassa.

Kanavavalinta on NRJ, koska "sieltä ei tule mitään humppamusiikkia".

Talviaamu on synkkä mutta mieli ei, sillä jalat ja NRJ-musa lennättävät Vainiota vinhaa vauhtia.

Mikään ei ole parempaa kuin juokseminen, hän tuumaa, ja hymy hiipii huulille, jälleen kerran.

Juttu on julkaistu alun perin Iltalehden itsenäisyyspäiväpainoksessa vuonna 2015.