Neuvostoliiton kanssa kylmän sodan aikana solmittu YYA-sopimus sitoi Suomen ajamaan ulkopolitiikassaan itänaapurimme etuja. Tämä loi pohjan suomettumiselle eli sille, että Suomi varoi myös sisäpolitiikassa ärsyttämästä Neuvostoliittoa.
Moni julisti suomettumisen ajan, Venäjästä puhumisen pelon ja YYA-Suomen kuolleeksi, kun Suomi aloitti Nato-jäsenyysprosessin vuonna 2022.
Nyt Suomen asemaa Yhdysvaltain rinnalla verrataan Iltalehden pääkirjoituksissakin toistuvasti Neuvostoliiton aikoihin. Suomen valtionjohto käyttää paljon energiaa yhden ”elintärkeän liittolaisensa” tyytyväisenä pitämiseen – aivan kuten YYA-Suomessa.
Energiaa kuluu myös politiikan perustelemiseen kansalaisille. Sanomien pääkirjoitustoimittaja Paavo Rautio vertasi valtiosihteeri Pasi Rajalan argumentteja kylmän sodan aikaiseen linjaan.
Rajala oli todennut HS-kirjoituksessaan, ettei Yhdysvaltojen kauhistelu auta Suomea ylläpitämään hyviä suhteita Atlantin yli.
– Rajalan mukaan arvopohjaista realismia edistet�ään, jos Suomi ”on Yhdysvalloissa hyvissä kirjoissa”. Tätä toivottiin myös YYA-sopimuksessa: ”Hyvien naapuruussuhteiden ja yhteistoiminnan lujittaminen on molempien maiden elinetujen mukaista”, Rautio kirjoittaa.
Suomen tiivistä kytkeytymistä Yhdysvaltoihin ja Trumpin miellyttämistä perustellaan nyt välttämättömyyden lisäksi kansallisella turvallisuudella. Osa päättäjistä vaikuttaa turhautuneen siihen, etteivät kansalaiset tai media tajua homman vakavuutta vaan ”keikuttavat venettä”.
Suomalaiset tajuavat, ettei pienellä maalla ole paljoa varaa lähteä aktiivisesti haistattelemaan muille, varsinkaan suurille valtioille. Moni ymmärtänee myös, että pienet valtiot tarvitsevat liittolaisia, ja ettei irtautuminen liiasta Yhdysvallat-riippuvuudesta käy nopeiden riuhtaisujen kautta.
Ongelma on se, että Suomen valtionjohdon varovaisuus Yhdysvaltojen suhteen on monen kansalaisen mielestä ylittänyt normaalin diplomaattisen varovaisuuden rajat.
– Jännite Suomen virallisen linjan ja kansalaisten huolien välillä uhkaa nakertaa luottamusta ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, kirjoittaa Hanna Wass Suomen kuvalehdessä.
Wassin johtaman Natopoll-tutkimuksen mukaan suomalaisten luottamus niin Yhdysvaltoihin kuin Natoon on romahtanut. Vain joka kahdeksas luottaa Yhdysvaltain nykyhallinnon puolustavan Suomea tarpeen tullen.
Wassin mukaan valtionjohdon tapa puhua Yhdysvalloista herättää kysymyksiä suomalaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan läpinäkyvyydestä ja demokratian kestävyydestä.
– Kerrospuhe antaa vaikutelman, että päättäjät pyrkivät kotimaisessa julkisuudessa pikemminkin rauhoittelemaan kansalaisia kuin tarjoamaan eväitä käydä kriittistä keskustelua transatlanttisten suhteiden murtumisesta, Wass kirjoittaa.
Valtionjohto ei ole väärässä sanoessaan, että Suomella on lukuisia perusteltuja syitä olla harkitsevainen ulkopolitiikassaan. Eri asia on, mitä kaikkea näillä perusteluilla oikeutetaan.
Kansalaisella on kaikki oikeus vaatia perusteluja esimerkiksi sille, miksi Suomi ei ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossakaan uskalla puhua Yhdysvalloista suoraan.
– Kuitenkin tässä on viime viikkoina ja kuukausina puhuttu muun muassa siitä, että valtaako Yhdysvallat Grönlannin, niin ehkä se ei ole vain koventunutta retoriikkaa tai nopeita muutoksia, kommentoi tutkija Joel Linnainmäki.
Kansainvälisessä politiikassa ei aina pääse tekemään arvojensa mukaisia ratkaisuja. Joskus on laitettava esimerkiksi oma turvallisuus edelle.
Valtionjohdon mukaan tämä tarkoittaa, että Suomen on pakko jatkaa asekauppaa ja syventää puolustusyhteistyötään kansanmurhatutkinnan kohteena olevan Israelin kanssa.
On ymmärrettävää, että poliitikot uskovat ja vakuuttavat tekevänsä vain välttämättömiä päätöksiä. Kansalaisten ja median tehtävä ei kuitenkaan ole niellä jokaista valtionjohdon temppua vain siksi, että se hoksataan perustella kansallisella turvallisuudella tai välttämättömyydellä.
Kansalaisyhteiskunnan tulee saada kysyä ja tarpeen tullen kauhistellakin silloin, kun sen saa vielä tehdä ääneen. Jos poliitikon mielestä jotain on ”pakko tehdä”, on kansalaisten ja toimittajien saatava kysyä: miten niin muka?
– Me antauduimme hyvin voimakkaasti Yhdysvalloille, sanoi Suomen kenties tunnetuin Nato-jäsenyyden kannattaja Elisabeth Rehn (r) Iltalehdelle huhtikuussa 2025.
Suomen tiivistä suhdetta Yhdysvaltoihin verrataan nyt toistuvasti kylmän sodan aikaiseen Neuvostoliitto-politiikkaan. Sitä määritti esimerkiksi suurvallan edulle alistuminen, ulkopoliittisen liikkumavaran kaventuminen, jatkuva itänaapurin reaktion pelkääminen ja siitä johtuva paatoksellinen itsesensuuri.
Suomi on vaarassa suomettua, varoitti kokoomuksen ex-puheenjohtaja Pertti Salolainen jo tammikuussa 2025. Olen itsekin sanonut, että ulkopoliittisen johtomme voi mielestäni perustellusti sanoa suomettuneen Yhdysvaltojen suuntaan.
Historiallisilla vertauksilla on toki rajansa. Suomettumisen käsitteen liikaviljely syö sen alkuperäistä merkitystä 1960–1980 -lukujen poliittisen ja kulttuurisen ilmapiirin kuvaajana.
Suomettumisen käsite on pysyvä osa niin kansalaiskeskustelua, poliittista argumentaatiota kuin myös kansainvälistä analyysiä, halusimme tai emme.
Aikavälin 1991–2022 Suomen ilmapiiriä kuvaillaan, ristiriitaisesti, sekä ulkopoliittisen avoimuuden ajaksi että toisinaan ”jälkisuomettumiseksi” Venäjä-myötäilyn jatkumisen takia. Jos Suomen sanotaan nöyristelleen Venäjän kanssa silloin, on luontevaa tehdä sama analyysi nyt Yhdysvaltojen kohdalla.
Kansainvälisessä analyysissä suomettumista käytetään vertauskuvana esimerkiksi Ukrainan mahdolliselle kohtalolle sodan jälkeen. Vaikka vertaus ei ole historiallisesti tarkka, moni teoreetikko kokee sen hyödylliseksi tavaksi kuvailla suurvallan ulkopolitiikan jatkeeksi alistuvaa pientä valtiota.
Onko Suomi nyt uussuomettunut Yhdysvaltojen suuntaan? Kysymys on paradoksaalinen: jos olisi, en taitaisi uskaltaa sanoa sitä ääneen. Vastaus selviää vasta tulevaisuuden mediatutkimuksessa.
Samaan aikaan: niin media, tavan kansalaiset kuin hallituspoliitikotkin ilmaisevat paljon moninaisempia kannanottoja niin Yhdysvalloista kuin maailmanpolitiikasta, kuin mitä Neuvostoliitosta aikoinaan suvaittiin tai uskallettiin sanoa.
Valtionjohto tasapainoilee, itsesensuroi ja puhtaaksiselittää kuin YYA-Suomessa. Vaiheilu Yhdysvaltain ulkopolitiikan tuomitsemisessa tuo mieleen Urho Kekkosen kyvyttömyyden tuomita julkisesti Neuvostoliiton suorittama Tšekkoslovakian miehitys vuonna 1968.
– On tuskin liioiteltua väittää, että Tšekkoslovakian miehityksen seurauksena käynnistyi ”suomettumisessa” jälleen uusi vaihe, kirjoitti Alpo Rusi Iltalehdessä vuonna 2018.
Ei toki ole näyttöä siitä, että Trumpilla olisi Suomessa valvontakomissioita tai mahdollisuutta päättää maamme hallituksia. En ole vielä saanut myllykirjettä USA-kritiikistäni, emmekä toistaiseksi ole kuulleet suomalaispoliitikkojen henkilökohtaisista yhdysvaltalaisneuvonantajista.
Historialliset vertaukset ovat syystäkin vertauksia, eivät väitteitä ilmiöiden täydellisestä samankaltaisuudesta. Puhumme uusnatseista ja uusfasisteista, vaikka heillä ei aina olisikaan vitsakimppuja, hakaristejä tai avointa rotuoppiohjelmaa.
On yleistä ja toisinaan perusteltua nostaa esiin Vladimir Putinin yhteneväisyyksiä Josif Staliniin ja Adolf Hitleriin, vaikka heidän hallintonsa ovat hyvin erilaiset.
Historiasta voi saada kelpoja varoituksia siitä, mihin suuntaan yhteiskunta näyttää kulkevan. Sateeseen kannattaa varautua jo ennen kuin happi loppuu ja näkö alkaa heittää.
On näyttöä siitä, että Yhdysvallat pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan Euroopan maiden sisäpolitiikkaan ja hajottamaan esimerkiksi Euroopan unionin yhtenäisyyttä.
Mitä pidempään tämä paine jatkuu, sitä suuremmaksi kasvaa mahdollisuus, että valtionjohdon itsesensuuri valuu kansalaisiin ja mediaan. Siinä kohtaa voitaneen jo puhua suomettumisesta.
Jos pidämme suomettumista huonona asiana, kannattanee älähtää, kun se on vielä mahdollista.
Tasavallan presidentti Alexander Stubb otti Trumpin toisen kauden vastaan imartelulla ja Valkoisen talon aggressiivisuuteen liittyvien kiusallisten kysymysten väistelyllä. Golfkenttädiplomatiaa harjoitettiin samaan aikaan, kun Trump väläytti Naton alueeksi luetun Grönlannin sotilaallista valtaamista.
Suomi oli pitkälti hiljaa, kun Yhdysvallat paitsi rikkoi kansainvälistä oikeutta, myös rusikoi koko siihen pohjautunutta kansainvälistä järjestelmää. Tätä kontekstia vasten on luontevaa tehdä rinnastuksia YYA-aikaan ja suomettumiseen.
Tänä vuonna Suomen valtionjohto puhuu avoimemmin, ja se on askel suomettumisesta poispäin, sanoo esimerkiksi politiikan tutkija Timo Miettinen Iltalehdelle.
Suomalaisille yritetään nyt tehdä selväksi, että suhdetta Yhdysvaltoihin määrää arvopohjaisen innokkuuden sijaan pakon sanelema realismi (mieluusti ilman, että Trump huomaisi näitä kommentteja).
– Yhdysvaltain nykyhallinnon ulkopolitiikan taustalla on ideologia, joka on ristiriidassa omien arvojemme kanssa esimerkiksi siinä, että se murentaa nykyistä kansainvälistä järjestelmää, Stubb sanoi valtiopäivien avajaisissa tammikuussa.
– Nämä ovat realiteetteja, joiden kanssa työskentelemme päivittäin. Hetkessä emme kykene sopeutumaan tähän murrokseen. Valintoja joudumme jatkossakin tekemään.
