Pääkirjoitus:Helsingissä lapsia pakotetaan pois lähikoulusta woke-oppien mukaisesti
Koulujen alkuun on vielä runsas viikko, mutta Helsingissä kiistely kouluista tai pikemminkin siitä, mitä koulua minkäkin asuinalueen lapset käyvät, on ryöpsähtänyt jo käyntiin.
Helsingin päättäjät ovat huolissaan siitä, että maahanmuuttajataustaisten lasten määrä on kasvanut liian suureksi Itä-Helsingin kerrostalovaltaisilla alueilla, kuten Itäkeskuksessa, Kontulassa ja Mellunmäessä. Oppimistulokset kärsivät, kun oppilaista turhan suuri osa puhuu suomea toisena tai vieraana kielenä tai ei välttämättä kovin hyvin ollenkaan.
Ratkaisuna kaupunki on muuttanut koulujen oppilaaksiottoalueiden rajoja niin, että osa pientalovaltaisten alueiden lapsista siirretään vastedes käymään oman lähikoulun sijaan kauempana olevassa, maahanmuuttajavaltaisessa koulussa.
Kaupungin opetuslautakunnan suomenkielisen jaoston puheenjohtaja Kaisa Eskola (vas) on sanonut suoraan oppilaaksiottoalueiden rustaamisen olevan konkreettinen toimi, jolla segregaatiota eli asuinalueiden eriytymistä voidaan ehkäistä ja vähentää. Tämä onnistuu, kun suomea toisena tai vieraana kielenä opiskelevien lapsien osuutta tasataan eri koulujen välillä.
Eskola katsoo muutoksen palvelevan myös suomea äidinkielenään puhuvia, sillä kaikilla lapsilla ja nuorilla on oikeus monikulttuuriseen oppimisympäristöön.
Keskustelu on ryöpsähtänyt käyntiin, koska ne helsinkiläiset, joita muutos koskee, eivät lähtökohtaisesti ole olleet Eskolan ja muiden päättäjien kanssa samaa mieltä.
Muutosta vastustavien vanhempien huolen voi tiivistää kolmeen kohtaan:
1) Muutos pidentää monien lasten koulumatkoja ja vie heidät eri kouluun kuin naapurissa asuvat kaverit.
2) Suomea äidinkielenään puhuvat lapset voivat parantaa oppimistuloksia siinä koulussa, johon heidät siirretään. Toisaalta siirrettävien lasten oma oppiminen saattaa samalla kärsiä.
3) Sillä, minkä koulun oppilaaksiottoalueella asunto on, voi olla merkittävä vaikutus asunnon hintaan.
Kaikki huolet ovat hyvin perusteltuja. Ne voivat hyvinkin osoittautua aiheettomiksi, mutta yhtä kaikki niitä ei voi kuitata suomalaisten sisäsyntyiseksi rasismiksi, kuten monet sosiaalisen median kellokkaat tekevät.
Helsingin lastensiirtelykampanja on julkisessa keskustelussa käännetty puheeksi koulushoppailusta eli siitä, miten vanhemmat pyrkivät muuttamaan alueelle, jonka koulut koetaan hyviksi, tai aktiivisesti muuten toimimaan niin, että lapset päätyisivät ”hyvään kouluun”. Tällainen puhe syyllistää vanhempia, vaikka tällä kertaa aktiivinen toimija on kaupunki.
Helsingin koulujen ongelmat johtuvat siitä, että eri asuinalueiden asuntokanta on hyvin erilainen. Niillä alueilla, joilla on paljon vuokra-asuntoja, on yleensä ottaen myös paljon maahanmuuttajaväestöä.
Asuinalueiden eriytymistä vastaan taisteleminen on tärkeää, samoin maahanmuuttajien ja heidän lastensa kielitaidosta ja kotoutumisesta huolehtiminen.
Nyt Helsinki on valinnut woke-ideologian mukaisen tien, jossa yhden väestöryhmän oloja voi parantaa vain heikentämällä muiden oloja.
Suomea äidinkielenään puhuvat lapset eivät kuitenkaan ole vastuussa maahanmuuttajataustaisten lasten kielitaidosta, eikä heidän siirtelemistään pidä käyttää välineenä kielitaito-ongelmien korjaamiseen.
Oikeasti kaupunginosien kehittäminen ei ole nollasummapeliä eikä kyse ole vastakkainasettelusta. Maahanmuuttajavaltaisten koulujen tilannetta pitää parantaa. Se onnistuu opetusta ja tukitoimia kehittämällä, ja sitä varten on tullut rahaa valtioltakin ja tulee varmasti vastedeskin.
Niitä alueita, joilla maahanmuuttajaväestöä on paljon, voi ja pitää kehittää ilman, että samalla puututaan muiden alueiden oloihin. Poliitikkojen ja virkamiesten tehtävän tulisi olla kaikkien kaupungin asukkaiden elämän tekeminen paremmaksi.