Pääkirjoitus:Putin-tabu pitää murtaa – Moskovan-lähettiläät paljastavat karun näkymän
Vladimir Putinille on nyt soitettu, mutta Venäjän itsevaltaisesta johtajasta käytävän poliittisen keskustelun ympärillä väreilee tabu.
On hyvin todennäköistä, että Suomella ja maamme läheisimmillä eurooppalaisilla liittolaisilla ei enää tule olemaan aitoa ja vilpitöntä poliittista suhdetta Putiniin ja hänen hallintoonsa.
Suomen kaksi entistä Moskovan-suurlähettilästä, Antti Helanterä (2020–2024) ja Hannu Himanen (2012–2016), ovat kumpainenkin päätyneet siihen, että Putinin vallassa ollessa ristiriidat ovat yhteen sovittamattomia.
Helanterä kirjoittaa teoksessaan Muistiinmerkintöjä Moskovasta (Siltala, 2026), että Venäjän hyökkäyssodan tavoitteet eivät laimene ”niin kauan kuin se ei käy – pikemmin pakotettuna – läpi moniulotteista sisäistä muutosprosessia”.
Putinin on siis väistyttävä vapaaehtoisesti tai venäläisten on syrjäytettävä hänet. Muuten sotaisalle imperialismille ei ole näkyvissä loppua.
Himanen esittää Iltalehden Etulinja-podcastissa arvionsa, mitä Putinille tapahtuu.
– Tämä sota koituu Putinin kohtaloksi, Himanen sanoo.
Venäjä-diplomatian konkari huomauttaa valtioviisaasti, että Ukrainaa tukevien demokratioiden on järkevää olla vaatimatta julkisesti Putinin luopumista vallasta.
Teot puhuvat puolestaan. Suomi tukee Haagin kansainvälisen rikostuomioistuimen Putinista antamaa pidätysmääräystä ja aseistaa Ukrainaa.
Syyt ovat sekä arvopohjaisia että itsekkäitä.
Jos Euroopassa syntyy 2000-luvulla ennakkotapaus, jossa rajoja siirretään sotilaallisella voimalla, Suomen ja Viron kaltaiset reunavaltiot jäävät vaaraan vuosikymmeniksi eteenpäin.
Tasavallan presidentti Alexander Stubb kirjoittaa teoksessaan Vallan kolmio (Otava, 2025), että sota on liian suuri Putinille hävittäväksi.
– Meidän pitää lähteä myös siitä oletuksesta, että Putin menee päätyyn asti; hänelle sodassa on kysymys hänen perinnöstään, hänen paikastaan historiassa, Stubb analysoi.
Entisten Moskovan-suurlähettiläiden ja Stubbin Putin-analyysit ovat linjassa keskenään. Niiden johtopä�ätös on looginen: edes välttäville Putin-suhteille tuskin on edellytyksiä.
Putin ei luovu etupiiritavoitteistaan, vaikka hänet pakotettaisiin pysäyttämään hyökkäyssota Ukrainassa. Silloin Suomen ja Venäjän välinen suhde on parhaimmillaankin riskien hallintaa, koska Suomen johto vastustaa Venäjän pyrkimyksiä.
Jos Venäjä puolestaan saavuttaisi tavoitteensa Ukrainassa, sotilaallinen jännite kasvaisi Suomen ja Baltian rajoilla.
Paluuta entiseen ei siis ole.
Keskustelu jääkiekon MM-kilpailuista toi sen näkyville kansalaisyhteiskunnan tasolla.
Lajina jääkiekko on Putinin erityissuojeluksessa. On mahdotonta nähdä, että Suomen kiekkoleijonat pelaisivat punakonetta vastaan niin kauan kuin Venäjä jatkaa sotaansa.
Jos tätä ei ymmärrä, kannattaa esittää peilin edessä kysymys: ”Mitä toivoisin muiden eurooppalaisten tekevän, jos Helsinkiin putoaisi ballistisia ohjuksia?”
Toisen maailmansodan jälkeen Suomen asema oli toinen. Vuonna 1948 solmittu YYA-sopimus pakotti suomalaiset myötäilemään diktaattori Josif Stalinia, myös urheilussa.
Venäläiset kiekkoihmiset todennäköisesti kaipaavat 2000-luvun alun eeppisiä pelejä Leijonia vastaan. Niiden paluun mahdollisuus olkoon yksi porkkana muuttaa suuntaa.
Putinin väistyminen aikanaan – tavalla tai toisella – ei tarkoita, että Venäjästä välttämättä kuoriutuu demokratia. Murroskohdassa uusi presidentti ja hänen lähipiirinsä saattavat kuitenkin olla valmiita sodan lopettamiseen ja liennytykseen.
Stalinin kuolemaa seurasi suojasää niin Neuvostoliitossa kuin kansainvälisissä suhteissa.
Vaikka Putinille on soitettu, varautumisen lähtökohtana on hyvä pitää sitä, että suurin este rauhalle Euroopassa ja edes välttäville Suomen ja Venäjän suhteille on yksi vanheneva mies Kremlissä.
Asian tunnustaminen ja siitä puhuminen on realismia. Vai onko kuviteltavissa, että Putinin hallinnon kanssa solmittaisiin joskus edes taloussopimuksia, joiden pitävyyteen suomalaiset voisivat luottaa?