Tasavallan presidentin isännöimät Kultaranta-keskustelut ovat hyvä läpileikkaus sille, missä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa mennään Suomessa, Euroopassa ja laajemminkin. Tilannetta avaavat niin koti- kuin ulkomaiset asiantuntijat.
Viime vuosien keskusteluja on luonnollisesti leimannut Venäjän hyökkäys Ukrainaan, joka on kestänyt jo kohta 4,5 vuotta. Rinnalle ovat nousseet huolet siitä, mikä on Yhdysvaltain rooli tulevaisuudessa.
Niin tälläkin kertaa. Karkeana yhteenvetona voi sanoa, että Euroopassa ja Suomessakin on edelleen melkoinen krapula siitä, että Yhdysvallat vetää konventionaalista sotavoimaansa pois Euroopasta ja keskittyy etujensa ajamiseen muualla maailmassa.
Monet asiantuntijat kysyivät Kultarannassa, voiko enää luottaa siihen, että Yhdysvallat puolustaa Eurooppaa. Monet myös vastasivat, että ei voi luottaa.
Tämä on aavistuksen kummallinen keskustelu, joka jatkuu ja jatkuu.
Ensinnäkin se pitää sisällään sen ajatuksen, että Yhdysvalloilla olisi moraalinen velvollisuus aina ja ikuisesti pelastaa Eurooppa pulasta, jos sitä joku uhkaa.
Yhdysvallat on jo pitkään tehnyt eurooppalaisille selväksi, että täällä pitää ottaa enemmän vastuuta omasta puolustuksesta, ja nyt on se hetki. Ruikuttaessaan Yhdysvaltain toimintaa eurooppalaiset itse asiassa surkuttelevat omaa saamattomuuttaan.
Toisaalta keskustelu ohittaa jatkuvasti sen, että ainakaan toistaiseksi Yhdysvallat ei ole ilmaissut, etteikö se pitäisi kiinni Nato-velvoitteistaan ja siitä, että se tarjoaa Euroopalle ydinasesuojaa. Päinvastoin, juuri on uutisoitu, että Yhdysvallat tarjoaa ydinaseita jopa uusiin Euroopan maihin sijoitettavaksi.
Selvää on, että Yhdysvallat vetää Euroopasta miehistöään ja kalustoaan. Tämä on pidemmän ajan kehitys, jota puidaan esimerkiksi ensi viikolla Naton puolustusministerikokouksessa.
Tässä on kuitenkin kyse konventionaalisen sodankäynnin kyvykkyyksistä, jotka Euroopan pitää pystyä kasvattamaan itsensä suojaksi. Vaikka Naton esikuntia eurooppalaistetaan, amerikkalaiset korkeat upseerit säilyttävät monia avaintehtäviä jatkossakin.
Naton Brunssumin päämajan komentaja, saksalaiskenraali Ingo Gerhartz totesi toukokuussa Iltalehden haastattelussa ytimekkäästi: ”Puhumme aina siitä, mitä Trump milloinkin mainitsee. Eurooppalaisen Nato-komentajan perspektiivistä sanoisin, että meidän pitää lopettaa itkeminen ja liikkua eteenpäin.”
Selvää on, että Yhdysvaltain nykyinen hallinto pelaa peliä jakamalla liittolaisia jyviin ja akanoihin. Tämä on tietysti ongelma niille maille, jotka eivät esimerkiksi halua Natoon satsata. Suomelle tämä ei ongelma, ja meitä sitoo yhteistyöhön Washingtonin kanssa myös arktisen alueen merkityksen kasvaminen.
Yksi nykyhetkeä kuvaava piirre on eurooppalaisten heikko itsetunto, mitä tulee puolustusasioihin.
Monissa maissa puolustuskyvyn kasvattamiseen on oikeasti laitettu nyt vauhtia ja laitetaan lisää. Nämä kyvykkyydet tulevat sen päälle, mitä Ukrainalla on ollut ja joilla se on pysäyttänyt Venäjän armeijan.
Tilanne ei siis ole niin huono kuin yleisestä voivottelusta voisi päätellä. Kaikesta huolimatta Euroopalla on rahaa ja pikku hiljaa myös tahtoa, kunhan ne saadaan taottua aseiksi.
Silmiinpistävän ärsyttävä asia, joka tälläkin kertaa nousi vahvasti esiin Kultarannassa, on EU:n päätöksenteon heikkoudet lähtien siitä, että vuosikymmenien pakertamisen jälkeen ei sisämarkkinoita ole vieläkään saatu toimimaan. Tämä koskee tietysti myös puolustusteollisuutta.
Tietäen tämän – 27 jäsenmaan orkesterin vaikeuden soittaa samaa sävelmää – on enemmän kuin suotavaa, ettei EU ryhdy enempää puuhastelemaan puolustusasioissa. Ne kuuluvat Natolle tai halukkaiden ja kyvykkäiden koalitioille, kuten JEF:lle.
Presidentti Alexander Stubb summasi keskusteluita aika osuvasti, että Eurooppa harjoittaa sielunsa etsintää.
Kultarannan keskusteluissa oli havaittavissa myös positiivista odotusta Ukrainan sodan suhteen.
Nyt saattaa vihdoinkin olla tullut se hetki, että Moskova joutuu oikeasti tunnustelemaan jonkinlaisen rauhan mahdollisuutta. Tämä johtuu paitsi Venäjän huonosta sotamenestyksestä myös kasvavista ongelmista kotirintamalla.
Presidentti Stubb arveli, että jos ei nyt seuraavien viikkojen aikana, niin seuraavan kahden kuukauden aikana jonkinlainen kontakti Venäjään kannattaa Euroopan ottaa.
