Suomen julkinen talous on ollut alijäämäinen jo 17 vuotta yhteen menoon. Käytännössä se tarkoittaa, että julkisiin palveluihin, etuuksiin ja sen sellaiseen on mennyt rahaa enemmän kuin on ollut tuloja, minkä seurauksena olemme velkaantuneet koko ajan enemmän.
Julkisen talouden säästöjä on haettu enemmän tai vähemmän ponnekkaasti jo seitsemän hallituksen voimin. Valtiovarainministeriö on arvioinut, että seuraavalla vaalikaudella sopeutustarve on vähintään kahdeksan miljardia euroa ja huonoimmassa tapauksessa kolme miljardia enemmän.
Julkisista palveluista leikkaaminen ei ole helppoa, joten ei ole ihme, että puolueet ja poliitikot ovat säännönmukaisesti yrittäneet löytää kivuttomia sopeutustoimia, eli sellaisia säästöjä tai veronkorotuksia, joista kukaan ei kärsi.
Kaksi suosituinta ovat tehottomien yritystukien leikkaaminen ja harmaan talouden torjunta. Erilaisia suoria ja epäsuoria yritystukia maksetaan Suomessa yli kahdeksan miljardia euroa joka vuosi, ja niistä voisi ehdottajasta riippuen leikata muutamasta miljoonasta aina koko pottiin asti.
Toinen, erityisesti SDP:tä lähellä ollut kivuton säästökeino, on harmaan talouden torjunta. Harmaan talouden on arvioitu aiheuttavan julkiselle taloudelle yli 5 miljardin euron menetykset joka vuosi, joten konnuuksia vastustamalla talouden tasapainottaminen sujuisi kuin itsestään.
Molemmissa tasapainotuskeinoissa on jääty puhumisen asteelle, mutta nyt poliitikkojen puheisiin on noussut uusi kivuton keino: tekoäly.
Entinen pääministeri Juha Sipilä (kesk) julisti huhtikuussa, että tekoälyä hyödyntämällä koko julkisen talouden sopeutustarve eli kahdeksan miljardia euroa saataisiin kuitattua. Keskustan puoluetoimistolla Sipilän laskelmia on hieman tarkistettu, ja nykyinen puheenjohtaja Antti Kaikkonen lupaa tekoälyllä saatavan 1,5 miljardin euron kivuttomat säästöt, kun eläkkeelle jääville työntekijöille ei tarvitse palkata seuraajia.
Muilla puoluetoimistoilla rätingit ovat vielä kesken, mutta demareiden Antti Lindtman uskoo miljardiluokan säästöihin ja kokoomuksen Petteri Orpo huomattavaan tehostamiseen.
Vaikka esimerkiksi Orpo perää konkreettisia suunnitelmia, ei tarvitse olla kummoinen ennustaja arvatakseen, että tekoälystä tulee puolueiden säästölistojen uusi vakiorivi – eräänlainen ”taiteellinen osuus”, jolla kuitataan se sopeutustarve, jota kipeää tekevillä leikkauksilla ja veronkorotuksilla ei saada katettua.
Tekoälyllä voitaisiin hyvin nopeastikin automatisoida isot siivut julkishallinnon byrokratiaa. On hankala nähdä, että vaikkapa erilaisia lupa- ja tukihakemuksia kannattaisi enää käsitellä ihmisvoimin. Tällainen tehostaminen ei kuitenkaan ole kivutonta, sillä säästöjen saaminen edellyttää, että työpaikat vähenevät.
On totta, että vaikkapa sosiaali- ja terveydenhuollossa eläköityminen on rivakkaa. Töistä jäävien hoitajien korvaaminen tekoälyagenteilla ei välttämättä ole niin yksinkertaista kuin keskustan puoluetoimistolla uskotaan.
Tekoälyä pitää ilman muuta ottaa käyttöön nopeasti ja joustavasti läpi julkisen sektorin. Ajatus siitä, että se olisi kivuton prosessi, on harhaa. Lähivuosien julkisen talouden sopeuttaminen vaatii kuitenkin pelkkää unelmahöttöä määrätietoisempia suunnitelmia. Muuten tekoälystä tulee yritystukien karsimisen ja harmaan talouden torjunnan kaltainen ikuinen haave.
Yrityksissä tehostuspuheet ovat kääntyneet yhä enemmän pohdinnaksi siitä, miten tekoälyllä saadaan säästöjen sijaan uutta kasvua. Olisi tärkeää, että myös julkisella sektorilla mietittäisiin, miten tekoäly voisi auttaa tuottamaan suomalaisille parempia palveluita.
