”Rullaa, rullaa”
Kai nyt minä autoon osaan mennä?
No en näköjään.
Olisi pitänyt totella neuvoja antaneen Ossi Viljasen ohjeita ja laittaa pää ensiksi sisään.
Jalka ja persus edellä on toimiva tapa Toyota Corollan kyytiin kivutessa, mutta Aston Martinin GT-auto vaatii turvakaaren takia toisenlaista lähestymistapaa.
Hetken aikaa olen solmussa, mutta lopulta onnistun ujuttamaan itseni kuppipenkkiin.
Enkä ole näköjään oppinut parissa vuodessa mitään. Taas kramppaa. Pitäisi oikeasti ruveta venyttelemään.
Jos tämä on jo niin vaikeaa, entä sitten kun pääsen ajamaan?
Olen Seinäjoella sijaitsevan Simucube Performance Centerin tiloissa tutustumassa Crazy Finn Academyn ylläpitämään simulaattoriin.
Kyseessä ei ole mikään tavallinen simu, vaan puolisen miljoonaa euroa maksava huippuluokan vekotin, jolla sinivalkoiset asfalttisankarit hiovat taitojaan silloin kun eivät aja oikeilla kilpa-autoillaan.
Tarkoitus on testata, mitä tavallinen ratinvääntäjä saa tästä laitteesta irti. Paljastuuko minusta kenties hukattu formulalahjakkuus, kun pääsen kokeilemaan taitojani oikeaa kilpa-autoa mallintavalla simulaattorilla?
Eikä tässä olla ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Olenhan minä simukörötellyt Vihreässä helvetissäkin! Mutta kieltämättä pari sekuntia nopeammat kierrosajat olisivat kelvanneet...
Kuulokkeista kuuluu televisiosta tuttu ääni.
– Radio check.
Ossi Oikarinenhan se siellä testaa ääniyhteyttä välillämme.
Pitkän uran formula ykkösissä ja muissa moottoriurheilusarjoissa luonut Viaplayn F1-asiantuntija Oikarinen tarkkailee selkäni takana tekemisiäni tarkkaavaisesti. Välimatkaa meillä on pari metriä, mutta omin silmin hän ei minua näe. Sen sijaan näköyhteys ohjaamoon muodostuu onboard-kameran kautta.
Mutta tuskin Oikarinen sitä haluaa tuijottaa. Häntä kiinnostaa enemmän eteeni valtavalle screenille levittäytyvä rata sekä tietokoneen ruudulle piirtyvät käppyrät.
Telemetriaa.
Saan ohjeen laittaa ykkösen silmään ja suunnata varikolta kohti rataa.
Teen työtä käskettyä.
Ajokikseni valittu Toyota GR Yaris Rally2 on juuri sopiva auto Vallelungan lyhyelle radalle. Auto on tarpeeksi sporttinen mutta kuitenkin hallittavissa vähäisemmilläkin taidoilla.
Tällä on hyvä opetella rata-ajon perusteet.
Ensimetrit ovat hapuilevat.
Koska minulla ei ole yhtään kokemusta tästä autosta, täytyy minun opiskella sen käyttäytymistä samalla kun ajan ensimmäisiä metrejäni.
Eikä paineitani ainakaan yhtään vähennä se, että selkäni takana tilannehuoneessa useampi moottoriurheilutaustainen silmäpari tuijottaa vain ja ainoastaan minua ja ajamistani. Vähempikin jännittää.
Painan jarrua ja huomaan heti suuren eron siviilimaailmaan.
Jarrupoljin ei painu lainkaan.
Ja niin sen pitääkin olla. Oikea jarrutuntuma on ensiarvoisen tärkeää simulaattoreilla tosielämää treenatessa. Jarrua pitää todella runtata, että jotain tapahtuu.
Haen ensimmäiset kierrokset tuntumaa. Vauhti on kuin mummoa kirkkoon ajaisi.
Yksi asia tulee nopeasti selville.
– Ei tarvitse vaihtaa alaspäin, Oikarinen antaa ensimmäisen mutta ei todellakaan viimeisen kerran yksinkertaisen ajo-ohjeen.
Sekventiaalivaihdetta on kivaa mutta suhteellisen tarpeetonta vatkata tällä autolla tällä radalla. Vaihdetta tarvitsee vaihtaa vain pari kertaa koko kierroksen aikana.
– Se menee vitosella, Oikarinen opastaa esimerkiksi radan viimeiseen, pitkään ja tiukasti oikealle kääntyvään mutkaan.
Miten ihmeessä?! Hetki tämä kestää oppia, mutta toden totta.
Pyörähdys. Lukkojarrutus. Leveäksi mennyt mutka. Pyörähdys.
Äääh. Miten tämä on niin vaikeaa!
Ajamisessani paistaa epävarmuus. Auto on vieras, eikä ajatus Oikarisen ja kumppaneiden arvostelevasta katseesta selkäni takana ainakaan auta. Vaikka sellaista ei saisi ajatella, kummittelee ajatus silti mielessäni enemmän kuin haluaisin.
Suurin ongelmani ajamisessa on löytynyt.
Jarrutan mutkaan liian aikaisin. Vauhti tippuu liikaa, ja yritän korjata tilannetta pumppaamalla oikealla jalallani kaasua mutkan aikana.
Se on myrkkyä auton ajettavuudelle, hallittavuudelle ja sitä kautta kierrosajalle.
– Jarruta vain myöhemmin. Anna auton rullata rauhassa mutka läpi ennen kuin avaat kaasun. Nyt yrität korjata virhettäsi kaasulla, ja se vain pahentaa tilannetta, Oikarinen opastaa.
Yritän noudattaa neuvoa, mutta hapuileva meno jatkuu. Kun huomaan jälleen sortuneeni virheeseen, yritän korjata sitä, mikä vain pahentaa tilannetta.
Vauhti laskee liikaa. Yritän kasvattaa nopeutta keskellä mutkaa, mutta sen seurauksena auto on vain epävakaampi. Kun mutkan keskipiste (apex) on suoritettu ja ammattilainen avaisi kaasun, minä olen vielä käännösvaiheessa. Kun sitten itse teen sen, auto vikuroi ja ajamiseen tulee tarpeettomia korjausliikkeitä.
Kaikki tämä näkyy kierrosajassa.
Toistojen kautta tulostakin alkaa tulla.
Ajo alkaa sujua sitä paremmin, mitä enemmän kierroksia kertyy.
Huomaan itsekin selkeätä kehitystä. Jarrutukset alkavat onnistumaan paremmin. Saan ”rullattua” mutkat läpi, vaikka oikea jalka kutitteleekin edelleen turhan usein kaasupoljinta tarpeettomasti.
Ajamiseen tulee myös rytmiä, kun Oikarinen antaa minulle konkreettisia ajo-ohjeita mutka mutkalta.
– Se mutka menee nelosella. Jarruta....nyt! rullaa, rullaa, älä avaa kaasua...nyt kaasua!
Oikarisen ajo-opetuksesta on apua, mutta eihän oikeassa kilvanajossa tällaisesta jatkuvasta ohjeistamisesta tulisi mitään.
Kaikista neuvoista ja kehittymisestäni huolimatta virheettömän kierroksen saaminen kasaan tuntuu yliluonnollisen vaikealta. Se turhauttaa. Yhdellä kierroksella mutka menee liian pitkäksi, toisella se onnistuu. Vain jotta seuraavasta mutkasta lähdettäessä liian aggressiivinen kaasu saa auton vikuroimaan.
Lopulta yhden suht hyvin sujuneen kierroksen jälkeen on aika lyödä virtuaaliauto parkkiin ja vapauttaa simulaattori sitä enemmän tarvitseville.
On palaverin aika.
Oikarinen esittelee minulle dataa kierroksistani. Käppyröistä selviää hyvin, mikä ero minulla ja vertailuajan ajaneella rallikuljettajalla Lauri Halosella on.
Jarrutan aikaisemmin kuin Halonen, vauhtini mutkassa on hitaampi kuin Halosella, ja mutkasta poistuttaessa Halonen on kaasulla ennen minua.
Näinhän sen toki pitääkin olla. Olisi ollut melkoinen yllätys, jos data olisi paljastanut minun olleen parempi.
Minua kiinnostaa enemmän oma kehitykseni. Tapahtuiko (omasta mielestäni liian) lyhyen testisession aikana jotain?
Kyllä! Kierrosaikani parani lähes viidellä sekunnilla.
– Ihan hyvä parannus, Oikarinen sanoo.
– Mutta kyllä tässä töitä riittäisi, jos lähdettäisiin sinusta kilpakuljettajaa tekemään.
Auts. Ainakin rehellinen arvio. Mutta oikeassahan Oikarinen on.
Mitenkäs se herra Räikkönen aikoinaan sanoikaan toimittajan roolista F1-kuskiksi pilahälytyksellä paikatusta Paul di Restasta?
– Jos ei osaa ajaa, niin parempi pysyä reportterin hommissa.
Niin kai sitten. Tai sitten pitää vain treenata lisää.