Näyttelijä, kulttuurivieras Santeri Kinnunen tunsi Vesa-Matti Loirin lapsesta saakka. Nyt hän näyttelee neljä vuotta sitten kuollutta ystäväänsä.
Kerrostalon hissi oli rikki.
Santeri Kinnunen oli neljävuotias ja seisoi odottamassa kuudennen kerroksen porrastasanteella Turun Itäisellä Pitkäkadulla. Hän kuuli, kuinka Vesa-Matti Loiri (1945-2022) harppoi kevein askelin ylös portaita.
Sitten alkoi konekivääritulitus.
– Kun Vesku tuli porrastasanteelle, ammuin. Isä oli tuonut leikkiaseen tuliaisena ulkomailta, ja siitä lähti kova, rätisevä ääni.
Loiri kaatuili luotisateessa ja näytteli kuollutta.
– Se on ensimmäinen muistoni Veskusta, Santeri Kinnunen sanoo.
Vesa-Matti Loiri oli vanhempien, Heikki Kinnusen ja Rose-Marie Prechtin, työkaveri ja perhetuttu. 1970-luvun alussa he näyttelivät yhdessä Turun kaupunginteatterin menestysnäytelmässä Seitsemän veljestä.
– Eikös me olla sovittu, että pojille ei osteta pyssyjä, Loiri moitti Santerin isää, kömpi ylös käytävän lattialta ja tuli kylään.
”Jos sovittais, että Santeri vaan”
Santeri Kinnunen tuijottaa ohi kulkevan raitiovaunun kyljestä.
Julisteessa hänen kasvonsa mainostavat Helsingin kaupunginteatterin tulevaa uutuusnäytelmää Nauravan kulkurin tarina. Sen päähenkilö on Vesa-Matti Loiri.
– Mitä Vesku?
Niin ihmiset ovat puhutelleet Kinnusta siitä lähtien, kun näytelmän pääosanesittäjä julkistettiin keväällä. Hauskoiksi ajatellut letkautukset ovat tuntuneet ärsyttäviltä.
– Minä sanon siihen aina, että jos sovittais, että Santeri vaan.
Nauravan kulkurin tarinan on kirjoittanut Sami Keski-Vähälä, ja sen on sovittanut ja ohjannut Paavo Westerberg.
Musiikkidraama kertoo siitä, miten Vesa-Matti Loirista tuli koko kansan rakastama taiteilija. Mukana ovat tunnetuimmat hahmot Nasse-sedästä Turhapuroon.
Kun Kinnuselle tarjottiin Loirin roolia, hän aluksi epäröi, koska tämän kuolemasta oli vasta neljä vuotta.
– Vähän mietin, että onko mitään järkeä ja onko liian aikaista tehdä Veskusta näytelmä. Mutta sitten näin tekstin. Se on kunnioittava, eikä lähde retostelemaan.
Loiri on Kinnusen takaraivossa
Näytelmää on harjoiteltu intensiivisesti viime viikot. Kinnunen toteaa, että nyt se on takaraivossa 24/7.
Näytellessä hän pitää Loiriin etäisyyttä. Se tarkoittaa, ettei hän halua imitoida Vesa-Matti Loiria tai tehdä suosikkinäyttelijän näköiskuvaa.
Tämänkertainen rooli on poikkeuksellinen. Hän on näytellyt kirjailija Juhani Ahoa ja taiteilija Tyko Sallista, mutta ei koskaan omaa työkaveria ja ystävää.
– Veskun kanssa aina juteltiin kuvausten aikana ja jälkeenpäin. Näyteltiin samoissa jutuissa, tehtiin yhdessä Uuno Turhapuroa, törmäiltiin Helsingin yössä, ja istuin jatkoilla Veskun luona.
Yhdessä näyttelemisestä on jäänyt paljon hyviä muistoja.
– Se kaikki oli kivaa. Ne oli hauskoja ja mukavia päiviä.
Paitsi yksi.
Kinnunen sai puhelun – Jankku oli kuollut
Kesällä 1994 Santahaminassa Helsingissä kuvattiin William Shakespearen tekstiin perustuvaa Kesäyön unelmaa.
Televisiodraamassa Loirilla oli kujeilevan Puck-keijun rooli ja Kinnunen esitti nuorta aatelismiestä Demetriusta.
Kesken kuvausten soi Kinnusen matkapuhelin.
Soittaja oli näyttelijä Leo Lastumäki. Hän kertoi, että Loirin nuorin poika, 21-vuotias Jan eli Jankku (1973– 1994), oli kuollut auto-onnettomuudessa.
– Leo kysyi, että tiedänkö, missä Loiri on? Se on kuule tossa vieressä, vastasin.
Vielä vuosikymmenten jälkeenkin Kinnunen muistaa hetken tarkkaan. Miten hän ojensi puhelimen Veskulle, miten tämä puhui pitkään Lastumäen kanssa, antoi puhelimen sitten takaisin Kinnuselle ja sanoi lopuksi kiitos.
– Luulen, että Veskulle tieto kuolemasta oli tullut jo aikaisemmin, mutta me muut emme tienneet siitä mitään.
Puhelun jälkeen Kesäyön unelman harjoitukset jatkuivat normaalisti.
– Veskun elämässä sattui kaikenlaista. Hän hoiti silti työnsä ja suri omalla tavallaan.
Kinnunen kuvailee Veskua henkimaailmasta kiinnostuneeksi, henkistyneeksi ihmiseksi.
– Ehkä se oli juuri se keino, millä hän selvisi kaikista menetyksistään.
Isä Heikistä kysytään aina
Santeri Kinnusella on vaimo ja aikuinen poika. Kesät hän viettää mökillään. Hän tykkää tehdä ristikoita ja piirtää.
Paljon muuta hänen yksityiselämästään ei tiedetäkään.
Haastatteluja hän antaa harkitun harvoin. Loiri oli samanlainen – varsinkin viimeisinä vuosinaan.
Sosiaalinen media on Kinnuselle kauhistus.
– Some on ihan syvältä koko keksintö. Miten minä olen niin tärkeä, että minun pitäisi ottaa valokuva aamiaisestani. Ketä se jumalauta voi kiinnostaa?
– Sitä olen aina ihmetellyt.
Näytteleminen on lajini
Kinnunen pohti nuorena, että opiskelisi valokuvaajaksi tai graafikoksi. Hän valitsi kuitenkin saman ammatin kuin vanhempansa ja pääsi ensi yrittämällä Teatterikorkeakouluun.
– Siinä kävi niin, että kun pääsin Teatterikorkeaan, se vei mukanaan. Näytteleminen on lajini.
Kuuluisan näyttelijän poikana hän joutuu jatkuvasti vastaamaan kysymyksiin isästään.
– Se on täytynyt vain kestää. Siihen on ollut pakko tottua. Se ei lopu koskaan, koska Heikki on niin julkinen ja tunnettu ihminen.
Santeri Kinnunen puhuu mieluummin työstään kuin itsestään.
Yleisö haikailee Vintiöiden perään
Ennen Loirin roolia Kinnunen on tehnyt useita mieleenpainuneita töitä näyttämöllä, elokuvissa ja televisiossa.
Hänelle Häräntappoaseen (1989) Allu oli ”julkisuuspomppu”, koska televisiosarja teki hänestä tunnetun.
Vintiöt-sketsisarjan fanit kyselevät näyttelijältä edelleen, onko sarjalle luvassa jatkoa.
– Yritän aina kohteliaasti vastata, että eiköhän se kaivo ole jo ammennettu tyhjiin. Viimeisissä tekeleissä ei ollut enää nuoruuden suruttomuutta.
Kinnunen pysyi paikoillaan, Loiri ei
Teatterissa Kinnunen on nähty kevyistä farsseista Macbethin kaltaisiin klassikkonäytelmiin.
Pisimpään, yli 30 vuotta, hän on ollut Helsingin kaupunginteatterin näyttelijä.
Sama ei olisi onnistunut Loirilta.
– Vesku oli heittäytyjä, levoton sielu ja vaeltaja, joka ei pysynyt pitkään paikoillaan.
Veskulta opin: kaikki tehdään täysillä
Kinnunen sanoo, että on vaikea keksiä toista suomalaista näyttelijää joka olisi ollut yhtä tuottelias, monipuolinen ja musikaalinen.
Omassa työssään hän on pyrkinyt samaan kuin Loiri:
– Veskulta opin, että kaikki tehdään täysillä. Ei säästellä eikä tehdä pienesti.
57-vuotiaalle Kinnuselle palautuu mieleen vielä yksi muisto lapsuudesta.
Hän oli saanut syntymäpäivälahjaksi pienen punaisen kasettisoittimen. Suosikkikasetilla oli erikoinen nimi: Merirosvokapteeni Ynjevi Lavankopoksahdus.
Musiikkisadun esitti Vesa-Matti Loiri.
Santeri laittoi C-kasetin soittimeen uudestaan ja uudestaan.
– Se oli maagista!
Lue edellinen Kulttuurivieras: Suomalaistuottaja sai Cannesin pääpalkinnon, mutta saavutus naurattaa – ”Olen lainehtinut menemään”
