Suomen valtionjohtoa kritisoidaan liiallisesta varovaisuudesta Yhdysvaltojen suhteen. Donald Trumpin toinen presidentinkausi on herättänyt vertailuja niihin aikoihin, kun Suomi aktiivisesti mielisteli Neuvostoliittoa.
Voidaanko jopa sanoa, että Suomi on suomettumassa?
– Suomettumista voi käyttää vertailukohtana, jos puhutaan valtiojohdon harjoittamasta itsesensuurista. Se liittyy myös pienen valtion asemaan. Kaikkea ei voida sanoa julkisuuteen, ja pitää pystyä toimimaan myös vaikeiden kumppanien kanssa, sanoo politiikantutkija Timo Miettinen Helsingin yliopiston Eurooppa-keskuksesta.
Suomettuminen oli kuitenkin koko kulttuurin ja yhteiskunnan läpäisevä ilmiö, mitä Suomen USA-politiikka ei Miettisen mukaan tällä hetkellä samassa määrin ole.
– Siihen kuului esimerkiksi Suomi–Neuvostoliitto-ystävyysviikkoja. Mediakenttä ja esimerkiksi koulujärjestelmä olivat vahvasti siinä mukana.
Miettinen nostaa esiin kaksi tutkimusta, joiden mukaan suomalaisten näkemys Yhdysvalloista on hyvin kriittinen. Suuren yleisön mielissä kokemusta suomettumisesta ei hänen mukaansa ole.
– Nykyistä toimintaa ei voi ollenkaan verrata 70-luvun ilmapiiriin. Ulkopoliittinen varovaisuus ja tietty itsesensuuri ovat tosiasioita, mutta emme kulttuurisesti ja julkisessa keskustelussa mielestäni elä uussuomettumisen aikakautta.
Tärkeä keskustella
Miettisen mukaan suomettumisesta, Suomen ulkopolitiikasta ja suhteesta Yhdysvaltoihin on kuitenkin tärkeä keskustella. Hän oudoksuu kannanottoja, joissa kehotetaan lopettamaan Yhdysvaltain toiminnan “kauhistelu”.
Hän nostaa esiin ex-suurlähettiläs Mikko Hautalan puheenvuorot siitä, että Suomen tulisi keskittyä “omaan tekemiseensä”.
Ulko- ja puolustusministerien valtiosihteeri Pasi Rajala kehotti toukokuun alussa Helsingin Sanomissa välttämään Yhdysvaltojen ”kauhistelua” ja sanoi hyvien suhteiden ylläpitämisen olevan Suomen turvallisuudelle tärkeää.
HS:n pääkirjoitustoimittaja Paavo Rautio vertaa valtiosihteerin puheita kylmän sodan aikaiseen YYA-sopimukseen, joka sitoi Suomen ulkopolitiikan vahvasti Neuvostoliittoon.
– Rajalan mukaan arvopohjaista realismia edistetään, jos Suomi ”on Yhdysvalloissa hyvissä kirjoissa”. Tätä toivottiin myös YYA-sopimuksessa: ”Hyvien naapuruussuhteiden ja yhteistoiminnan lujittaminen on molempien maiden elinetujen mukaista”, Rautio kirjoittaa.
Miettisen mukaan on tärkeä keskustella siitä, ”missä menevät pienvaltiorealismin ja arvopohjaisen politiikan rajat, tai missä kulkevat kompromissien ja arvojen puolustamisen rajat”.
– Ei se ole ollenkaan selvää.
– Suomettumisesta on tärkeää keskustella. Kyse on siitä, kuinka paljon pieni valtio voi toimia arvojensa mukaisesti, missä kohtaa pitää tehdä kompromisseja ja missä ei.
Miettisen mukaan valtionjohto on alkanut puhua tästä ristiriidasta suoremmin kuluneen vuoden aikana.
– Presidentti Alexander Stubb sanoi valtiopäivien avajaisissa suoraan, että Yhdysvallat toimii eri arvojen mukaan kuin me. Hän tai muut valtionjohtajat eivät ole sanoneet tätä aiemmin ehkä näin suoraan.
– Suomen tavassa puhua on tapahtunut muutoksia. Se on ehkä poispäin suomettumisesta, ainakin korkeimman ulkopoliittisen johdon kohdalla.
Pettymys
Miksi nyt puhutaan juuri suomettumisesta?
Miettisen mukaan keskusteluun liittyy olennaisesti innostus Suomen Nato-jäsenyydestä vuonna 2022 ja sitä seurannut pettymys.
– Silloin oli isommat odotukset siitä, että vanha aika on jäänyt taakse ja nyt vapaudumme uuteen aikakauteen, jossa meitä ei enää rajoita mikään.
– Monet ajattelivat, että Nato vapautti suomalaiset puhumaan aiempaa vapaammin omasta ulkopoliittisesta suuntautumisestaan ja arvoistaan. Että olisimme jättäneet taaksemme aikakauden, jolloin ulkopolitiikan kieli oli varovaista ja jouduimme varomaan suurvaltojen reaktiota.
Sitten tuli “kylmä suihku” eli Donald Trumpin toinen kausi Yhdysvaltain presidenttinä.
– Yhtäkkiä huomaamme, että meillä on kaikenlaisia rajoitteita edelleen olemassa, mutta ne tulevat nyt toisesta suunnasta, Miettinen sanoo.
– USA-suhde ja Nato-liittolaisuus tuovat mukanaan uudenlaista varovaisuutta, joka johtaa uudenlaiseen itsesensuuriin: emme voi sanoa kaikkia asioita, joita haluaisimme sanoa omista liittolaisistamme.
Miettisen mukaan Nato-jäsenyyttä seuranneesta keskustelusta unohtui niin kutsuttu pienvaltiorealismi. Pienenä maana Suomi joutuu miettimään ja taktikoimaan suurvaltojen johtamassa maailmassa.
– Ulkopolitiikka ei ole pelkästään arvojen julistamista, vaan myös toimimista erilaisissa, enemmän tai vähemmän vaikeissa valintatilanteissa.
– Suomettumisen käsite nousee esille, koska monen mielestä poliittinen johto ei ole kaikissa tilanteissa pystynyt puolustamaan arvoja ja periaatteita toivottavalla tavalla, vaan joutunut poliittisista syistä harjoittamaan itsesensuuria.
”Menestystarina”
Suomettuminen putkahtelee vuodesta toiseen esiin suomalaisessa poliittisessa keskustelussa, sanoo käsitettä laajasti tutkinut poliittisen historian professori Juhana Aunesluoma Helsingin yliopistolta.
– Sitä käytetään ajankohtaisessa poliittisessa keskustelussa ja ehkä muussakin julkisessa keskustelussa käsitteenä, jolla kuvataan Suomen mukautumista valtarealiteetteihin.
Historiallisesti suomettumisella viitataan Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin kylmän sodan aikana ja erityisesti 1960–1980-luvuilla. Suomen ja Venäjän federaation suhteista puhuttaessa on toisinaan käytetty termiä jälkisuomettuminen.
Vaikka suomettuminen on Suomessa pääasiassa negatiivisesti latautunut termi, on sitä Aunesluoman mukaan käytetty maailmalla toisinaan positiivisessa merkityksessä.
– Vuonna 2014 Krimin miehityksen jälkeen Yhdysvalloissa vanhan realistisen koulukunnan edustajat, esimerkiksi Henry Kissinger ja Zbigniew Brzezinski, käyttivät termiä myönteisenä mahdollisuutena Ukrainalle; että kannattaisi suomettua, koska Suomen suomettuminen oli menestystarina, Aunesluoma sanoo.
Ukrainan suomettamista väläytti myös vuonna 2021 eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Kimmo Kiljunen (sd).
– Minulle suomettuminen oli pienen maan upea selviytymistarina. Minusta se oli kunniakas tie. Ei se mitään antautumista ollut, Kiljunen sanoi HS:lle.
Uusi käyttö
Suomettumisen käsitettä on käytetty myös kritisoitaessa Suomen suhteita Venäjän federaatioon 1990-luvulta aina Nato-jäsenyyteen asti. Tällöin on puhuttu esimerkiksi jälkisuomettumisesta.
– Nato-jäsenyysprosessin aikana yleistyi puhe siitä, että suomettuminen olisi päättynyt. Nyt Trumpin aikana termiä käytetään kuvaamaan suhdetta Yhdysvaltoihin, Aunesluoma sanoo.
Aunesluoma ei itse puhuisi suomettumisesta muussa yhteydessä kuin kuvaamaan kylmän sodan Suomen ajattelua.
– Se on käsite, joka helpommin sekoittaa kuin selittää.
Aunesluoman mukaan suomettuminen ei ole 1970-lukuakaan koskien täysin ongelmaton käsite, vaan sen alle ”tungetaan helposti kaikenlaista”. Suomettuminen on hänestä kuitenkin kelpo termi kuvaamaan sopeutumista Neuvostoliiton painostukseen ja tästä seuranneita ongelmia.
– Kylmän sodan jälkeinen maailma on tosi erilainen. Oma kantani on, ettei suomettumisen käsite selitä kovinkaan hyvin Suomen tilannetta 1990-luvulla, 2000-luvulla, 2010-luvulla eikä nytkään.
– Suomi ei ole hävinnyt sotaa Yhdysvalloille, meillä ei ole Yhdysvaltojen valvontakomissiota eikä sen sanelemaa YYA-sopimusta. Suomella ei ole pakotettuja rauhanehtoja, jotka rajoittavat suhteitamme Yhdysvaltojen haluamalla tavalla muihin maihin, Aunesluoma luettelee.
Asiantuntijan mukaan alkuperäinen konteksti hämärtyy, jos suomettumista käytetään liian löyhästi kuvaamaan kaikenlaisia tilanteita, joissa Suomi myötäilee suurempia valtioita.
– Silloin ei ehkä tajuta, kuinka valtava Neuvostoliiton vaikutus Suomeen oli sekä sisäisesti että ulkoisesti. Yhdysvalloilla ei ole mitään sellaista asemaa eikä edes sellaisia tavoitteita, joita Neuvostoliitolla oli Suomen suuntaan.
Aunesluoma kuitenkin ymmärtää, miksi tunteita ja mielikuvia herättävää voimakasta käsitettä on helppo käyttää.
– Suomen ja Yhdysvaltojen väliseen suhteeseen liittyvää epävarmuutta on vaikea sanoittaa. Sitten käytetään termejä, jotka tunnetaan.
– On juuri liitytty Yhdysvaltojen johtamaan sotilasliittoon, ja sitten Yhdysvaltoihin valitaan presidentti, joka alkaa muuttaa maan suuntaa aika radikaalisti. Se tuottaa aikamoisen pulman, että miten tässä tilanteessa kommunikoidaan.
Yhdysvalloissa myös seurataan hyvin tarkasti, mitä maasta puhutaan Suomessa, Aunesluoma sanoo.
– Erityisesti jos puheenvuorot tulevat poliittisilta tai hallinnollisilta edustajilta tai keskeisiltä mielipidevaikuttajilta.
Suomalaisilla ei ole sanaa kuvaamaan tätä Suomen ja Yhdysvaltain nykyistä suhdetta. Samalla lähihistoriasta ja poliittisesta muistista löytyy suomettumisen trauma, Aunesluoma sanoo.
Professori arvioi, ettei suomettumisvertausten tarkoitus ehkä ole väittää nykytilanteen olevan täysin sama kuin kylmän sodan aikana, vaan herättää mielleyhtymiä ja varoittaa tulevaisuudesta.
– Historialliset ilmiöt harvoin toistuvat sellaisenaan, mutta siellä saattaa olla yksittäisiä samankaltaisia piirteitä.
– Ehkä ymmärretään, ettei ulkoministeri tai presidentti voi puhua vapaasti. Samalla toivotaan, että jos on mahdollisuus puhua vapaasti, sitä vapautta todella pitää käyttää, ettei jouduta samaan tilanteeseen kuin Neuvostoliiton kanssa.
Sisäistä keskustelua kuitenkin rajoitettiin suomettumisen aikaan aktiivisesti, Aunesluoma sanoo.
– Eihän minua kukaan paimenna, jos minä sanon jotain tästä aiheesta. Mutta silloin professorin luulisi kyllä saaneen paimentavia viestejä kommenteistaan esimerkiksi tässä haastattelussa.
