Mauno Koiviston tultua valituksi tasavallan presidentiksi Urho Kekkosen ylipitkän presidenttikauden jälkeen Suomi oli alkuvuodesta 1982 uuden ongelman edessä. Koivisto oli nimittäin pääministerin toimensa myötä hoitanut virkaatekevän presidentin tehtävää jo edellisen vuoden syksystä, mutta nyt valtioneuvostolle olisi saatava uusi päämies.
Monet kaipasivat muutosta myös ulkopolitiikan johtojärjestykseen. Parlamentarismin ja vastuunjaon periaatteet haluttiin ainakin juhlapuheiden tasolla ottaa aiempaa paremmin huomioon.
Sosialidemokraateille ongelmaksi muodostui se, ettei ulkopolitiikan johdon valtikkaa kuitenkaan haluttu tosiasiallisesti jakaa muiden poliittisten ryhmien kanssa. Niinpä päädyttiin omalaatuiseen ratkaisuun: Koivisto tarjosi epävirallisten tunnustelujen osana pääministerin paikkaa keskustan Paavo Väyryselle, jotta pääkilpailija ei havittelisi itselleen ulkoministeriyttä.
– Mutta Väyrynen ei tahtonut pääministeriksi eikä Sorsa suostunut sellaisen hallituksen muodostajaksi, jossa Väyrynen saisi jatkaa ulkoministerinä. [Paavo] Lipponen ehdotti siksi ilmeisesti Koiviston toivomuksesta, että sosiaalidemokraatit ottaisivat pääministerivastuun ja ulkoministerin paikka voitaisiin antaa joko jollekin toiselle keskustalaiselle tai RKP:n edustajalle, historioitsija Henrik Meinander kirjoittaa aihetta käsittelevässä luvussa teoksessa Ulkoasiainhallinnon historia 4 (toim. Louis Clerc, kustantaja Otava).
Ulkoasiainhallinnon historian neljäs osa kattaa vuodet 1982-1995.
Lopulta tehtävään nousi RKP:n puheenjohtaja Pär Stenbäck, jonka Meinander arvelee sopineen Koivistolle ulkopolitiikassa kokenutta professori Jan-Magnus Janssonia paremmin.
Tuore presidentti ja ulkoministeri toivat aluksi ulkopolitiikan päivittäiseen hoitoon joitakin uusia käytänteitä, mutta Meinanderin mukaan Koiviston aseman vahvistuessa tämä omaksui vallankäytössään yhä enemmän kekkosmaisia piirteitä. Ulkoministeriöön hänen keskeisin linkkinsä oli teokseen haastatellun Pertti Torstilan mukaan demaritaustainen Jaakko Blomberg.
Koivisto pitikin ulkopoliittisen johtajuuden langat tiukasti näpeissään, kunnes Martti Ahtisaaren kaudella tapahtui täyskäännös.
– Suomen ulkopolitiikan johto oli presidentin käsissä, kunnes se [Ahtisaaren presidenttikautena] siirtyi pääministeri Lipposelle, René Nyberg toteaa kirjassa.
Harmaita hiuksia ja sooloilua
Jos Koivisto ottikin tilan haltuunsa alkukankeuden jälkeen, alemmalla tasolla ulkopoliittinen työnjako ei ollut ongelmaton – ulkoministeri Stenbäckille pääministeri Sorsa nimittäin aiheutti harmaita hiuksia ainakin kahdesti.
Ensimmäinen kerta ajoittui maaliskuuhun 1982, jolloin Sorsa antoi Svenska Dagbladetille haastattelun, jossa hän toi ilmi epäuskonsa suurvaltasuhteiden lientymiseen Ronald Reaganin presidenttikauden aikana. Lausunnon katsottiin rikkovan Suomen puolueettomuutta. Yhdysvaltain lähetystö reagoi kommenttiin negatiivisesti myös virallisella tasolla.
Stenbäck joutui selittelemään pääministerin käyneen ”normaalia poliittista keskustelua” puoluejohtajana, ei loukanneen USA:n presidentin persoonaa Suomen pääministerinä.
Toisen kerran Sorsa veti omavaltaisesti ulkopoliittista linjaa saman vuoden syksyllä, kun Israelin ja sen libanonilaisliittolaisten operaatio Beirutissa sai siviiliuhrien korkean määrän myötä runsaasti kansainvälistä huomiota. Sittemmin tapaus johti myös Israelin puolustusministerinä toimineen Ariel Sharonin eroon.
– Tämä herätti myös Suomessa vaatimuksia osoittaa solidaarisuutta palestiinalaisia kohtaan ja kutsua heidän johtajansa Yasir Arafat Suomeen. Kun asiasta keskusteltiin hallituksen ulkoasiainvaliokunnassa, Sorsa esitti, että vierailun isäntänä voisi toimia eduskunnan puhemies Johannes Virolainen.
Vaikka päätöstä vierailukutsusta ei ollut todellisuudessa tehty, Sorsa väitti lausunnossaan päinvastaista.
– Stenbäck joutui kieltämään väitteen julkisesti ja toteamaan Sorsan menettelyn voivan helposti antaa sellaisen kuvan, että pääministeri oli ottanut haltuun ulkopolitiikan valmistelun ja toimeenpanon. Monen vaiheen jälkeen luovuttiin koko vierailukutsusta ja asiasta saatiin sopu myös hallituksessa, Meinander kirjoittaa.
– Käytännössä Stenbäck oli kuitenkin väliintulollaan saanut aikaiseksi sen, ettei häntä sen jälkeen nähty SDP:n leirissä erityisen todennäköisenä ulkoministerinä edessä olevien eduskuntavaalien ja hallitusvaihdoksen jälkeen. Hänen ja Sorsan ristiin menevät kannanotot paljastivat, miten sisäpoliittiset riidat tekivät käytännössä vaikeaksi vahvistaa ulkoministerin roolia päätöksenteossa.
