Vieraskynä: Ankaran opetus on, että näin Trump tekee politiikkaa

Ankaran Nato-huippukokouksesta odotettiin sekasortoa.

Etukäteen puhuttiin enemmän siitä, mitä Donald Trump voisi rikkoa kuin siitä, mitä Nato voisi saada aikaan. Grönlanti, Iran, Espanja, joukkojen vetäminen Euroopasta ja Ukrainan tulevaisuus muodostivat yhdistelmän, jonka moni arvioi johtavan vähintäänkin riitaisaan huippukokoukseen.

Jälkikäteen asetelma näyttää yllättävän erilaiselta.

Trump toki varasti jälleen otsikot, mutta jos huomio jää hänen päivänpolitiikkaansa, koko kokouksen tärkein viesti menee ohi. Ankara jää historiaan ennen kaikkea kokouksena, jossa Nato hyväksyi uuden todellisuuden. Vanhaan liittokuntaan ei enää ole paluuta.

Kyse ei ollut siitä, että kaikki ongelmat olisivat ratkenneet. Päinvastoin, Yhdysvaltojen politiikka on edelleen vaikeasti ennakoitavaa, Euroopan puolustus on kesken ja Ukrainan sota jatkuu. Silti kokous onnistui paremmin kuin moni uskalsi odottaa.

Pahimmat skenaariot jäivät toteutumatta.

Yhdysvallat ei horjuttanut Naton perustaa. Artikla 5 vahvistettiin jälleen yksiselitteisesti, yhteinen julkilausuma hyväksyttiin, Ukraina sai vahvan tukikirjauksen ja suljettujen ovien takana Trump vakuutti Yhdysvaltojen haluavan pysyä Natossa, vaikka julkisuudessa retoriikka oli jälleen aivan toisenlaista.

Tämä kertoo jotain olennaista myös Trumpin tavasta tehdä politiikkaa. Hänen sanomisensa ja Yhdysvaltojen käytännön politiikka eivät aina kulje samaan suuntaan.

Siksi pelkkä otsikoiden seuraaminen antaa helposti väärän kuvan siitä, mitä Washington todella tekee. Ankarassa nähtiin tästä hyvä esimerkki.

Samalla kun Trump puhui jälleen Grönlannista, arvosteli eurooppalaisia liittolaisiaan ja muistutti mahdollisuudesta vetää joukkoja pois Euroopasta, hänen hallintonsa oli hyväksymässä julkilausumaa, jossa vahvistettiin liittokunnan yhtenäisyyttä ja Ukrainan pitkäjänteistä tukemista.

Lisäksi Trump ilmoitti olevansa valmis antamaan Ukrainalle lisenssin Patriot-ohjusten valmistamiseen.

Sitä ei kannata vähätellä.

Patriot-järjestelmä on yksi maailman tärkeimmistä ilmatorjuntajärjestelmistä. Lisenssi ei tietenkään tarkoita, että Ukrainassa valmistuu ensi viikolla uusia ohjuksia. Tuotantoketjut ovat monimutkaisia ja vievät aikaa.

Silti poliittinen viesti on vahva. Yhdysvallat ei toimisi näin, jos se uskoisi Ukrainan olevan häviämässä sodan.

Myös Naton julkilausuma oli Ukrainan kannalta merkittävä. Liittolaiset sitoutuivat vähintään 70 miljardin euron sotilaalliseen tukeen ensi vuodelle ja vähintään vastaavaan tasoon vuonna 2027. Samalla Ukraina määriteltiin aiempaa selvemmin turvallisuuden tuottajaksi eikä pelkäksi avun vastaanottajaksi.

Mikään tästä ei vielä avaa Kiovalle paraatiovea Nato-jäsenyydelle, mutta kertoo kuitenkin siitä, että Ukrainan asema liittokunnan ajattelussa on muuttunut pysyvästi.

Ankaran tärkein anti liittyi silti Eurooppaan.

Kylmän sodan jälkeen Eurooppa tottui ajatukseen, että Yhdysvallat paikkaa ne suorituskyvyt, joita eurooppalaisilta puuttuu. Jos tarvittiin strategista ilmakuljetusta, ilmatankkausta, pitkän kantaman iskukykyä tai tiedustelua, ratkaisu löytyi lopulta Washingtonista.

Tämä ajattelutapa on nyt tulossa tiensä päähän.

Yhdysvallat ei ole vetäytymässä Natosta, mutta se odottaa Euroopan kantavan paljon suuremman vastuun omasta puolustuksestaan. Kyse ei ole enää vain Trumpista. Samaa viestiä on kuulunut Washingtonista jo useamman hallinnon aikana, vaikka eri sanankääntein.

Ankarassa tämä näkyi ensimmäistä kertaa todella konkreettisesti.

Huippukokouksessa julkistettiin yli 50 miljardin dollarin edestä uusia puolustushankkeita. Eurooppa panostaa ilmatankkaukseen, strategiseen ilmakuljetukseen, tiedusteluun, drooneihin, droonien torjuntaan, ilmatorjuntaan ja puolustusteollisuuteen. Eli juuri niihin suorituskykyihin, joissa riippuvuus Yhdysvalloista on ollut suurin.

Vielä muutama vuosi sitten Nato-kokouksissa puhuttiin lähes yksinomaan puolustusmenojen prosenttiluvuista. Ankara osoitti, että prosentit eivät enää riitä sillä raha ei itsessään luo pelotetta.

Siksi Euroopan suurin ongelma tästä eteenpäin ei ole pelkkä rahoitus. Haaste on siinä, saadaanko rahat muutettua riittävän nopeasti suorituskyvyiksi.

Yhtenäisyyttä on helppo korostaa kaksi päivää kokoussalissa, mutta sen säilyttäminen seuraavat vuodet on paljon vaikeampaa. Eurooppa on oikealla suunnalla, mutta työ vasta alussa.

Puolustusteollisuuden tuotanto kasvaa liian hitaasti suhteessa turvallisuusympäristön muutokseen. Kaikki haluavat ostaa samoja järjestelmiä samaan aikaan, toimitusajat venyvät ja kriittisissä suorituskyvyissä ollaan edelleen riippuvaisia Yhdysvalloista.

Toisin sanoen vaikka suunta olisikin oikea, vauhti ei vielä riitä.

Suomen näkökulmasta Ankara oli silti poikkeuksellisen onnistunut. Emme olleet kokouksessa sivustakatsoja vaan mukana lähes kaikissa keskeisissä hankkeissa. Ilmatankkaus, Triton-tiedusteludroonit, GlobalEye-valvontakoneet, kriittiset materiaalit, droonien torjunta ja Patrian tela-ajoneuvohanke kertovat samasta asiasta.

Suomi kuuluu uuden Nato 3.0 -ajattelun turvallisuuden tuottajien valiojoukkoon.

Se on meille tärkeä asema myös tulevaisuudessa. Washington seuraa tarkasti, ketkä liittolaiset kantavat vastuuta ja ketkä jäävät odottamaan muiden ratkaisuja.

Kaikki ongelmat eivät kuitenkaan kadonneet Ankaraan.

Trumpin puheet Grönlannista olivat edelleen vakava muistutus siitä, että liittokunnan sisälläkin voidaan nähdä hyvin poikkeuksellista retoriikkaa. Samoin epävarmuus Yhdysvaltojen joukkojen tulevasta määrästä Euroopassa jäi pitkälti ratkaisematta.

Euroopan kannalta juuri ennustettavuus olisi nyt tärkeintä, sillä puolustussuunnittelu tehdään vuosiksi eteenpäin. Siksi Ankara ei poistanut epävarmuutta.

Se teki kuitenkin selväksi ettei Euroopan turvallisuuden tulevaisuus enää rakennu ajatukselle, että Yhdysvallat ratkaisee kaikki vaikeimmat ongelmat. Euroopan on rakennettava oma puolustuksensa aiempaa vahvemmaksi ja omavaraisemmaksi samalla, kun transatlanttinen side säilytetään mahdollisimman vahvana.

Juuri tämä on samalla uuden Naton ydin.

Jos Ankara joskus muistetaan käännekohtana, syy ei ole Trumpin värikkäissä lausunnoissa eikä edes yhdessä onnistuneessa huippukokouksessa.

Syy on siinä, että Eurooppa näyttää viimein ymmärtäneen, ettei turvallisuutta voi enää ulkoistaa. Juhlapuheet on nyt pidetty. Seuraavaksi mitataan, kuinka nopeasti lupaukset muuttuvat tuotantolinjoiksi, ammuksiksi ja uskottavaksi pelotteeksi.