Voice of Freedom Повна версія

Vieraskynä: Jääkiekkomaailman on uskallettava sanoa Putinille ei

· Main news

Venäjä pommittaa Ukrainaa, tappaa siviilejä ja yrittää edelleen alistaa naapurimaansa väkivalloin. Samaan aikaan sille avataan jälleen ovia kansainväliseen urheiluun. Kremlissä voidaan syystäkin olla tyytyväisiä. Venäjän ei ole tarvinnut muuttaa toiminnassaan mitään.

Urheilun kansainvälinen välimiesoikeus CAS päätti perjantaina palauttaa Venäjän jääkiekon MM-kisoihin. Päätös on viimeisin esimerkki kehityksestä, jossa Venäjän eristäminen alkaa murentua laji ja kilpailu kerrallaan. Kansainvälinen olympiakomitea höllensi Venäjää koskevia rajoituksia jo kesällä, ja muissakin urheilulajeissa on nähty vastaavia päätöksiä.

Mikä tätä kehitystä ajaa? Onko kyse rahasta, korruptiosta vai yksinkertaisesti siitä, että sota on jatkunut niin pitkään, että siihen on alettu tottua?

Venäjä pyrkii palaamaan kansainväliseen urheiluun vähitellen. Yksittäisten urheilijoiden oikeuksiin vedotaan, lajiliitot muuttavat linjauksiaan ja osallistumiskieltoja haastetaan oikeudessa. Kaupalliset intressitkään eivät ole urheilumaailmassa yhdentekeviä. Venäjä puolestaan käyttää jokaisen avautuvan tilaisuuden hyväkseen.

Tämä on Moskovalle tuttu tapa toimia myös kansainvälisessä politiikassa. Sääntöjä koetellaan, vastapuolen yhtenäisyyttä haastetaan ja pienistä myönnytyksistä rakennetaan vähitellen suurempia saavutuksia. Yksittäinen ratkaisu saattaa näyttää vähäpätöiseltä, mutta niiden yhteisvaikutus voi olla huomattava.

CAS:n tehtävänä on tietysti arvioida päätöksen lainmukaisuutta eikä ratkaista sotaa koskevia moraalisia kysymyksiä. Kansainvälisen urheilun sääntöihin on silti jäänyt vakava ongelma, jos hyökkäyssotaa käyvän valtion eristäminen muuttuu ajan mittaan vaikeammaksi juuri siksi, että sen hyökkäyssota jatkuu vuodesta toiseen.

Venäjän ei tarvitse saada muuta maailmaa hyväksymään tekojaan. Sille lähinnä riittää, että muu maailma lakkaa vähitellen vastustamasta niitä.

Historia tarjoaa myös toisenlaisen esimerkin. Apartheidin aikainen Etelä-Afrikka pidettiin vuosikymmeniä kansainvälisen urheilun ulkopuolella, eikä maa palannut olympialaisiin ennen kuin sen rotuerottelujärjestelmän purkaminen oli edennyt. Urheilun ja politiikan erottamista ei silloin pidetty itseisarvona, joka olisi mennyt kaiken muun edelle.

Venäjän kohdalla urheilun epäpoliittisuuteen vetoaminen kuulostaa erityisen ontolta. Kreml on käyttänyt urheilua vuosikymmeniä suurvaltapolitiikan, propagandan ja kansallisen arvovallan välineenä. Venäjän maajoukkueen paluu MM-kisoihin olisi Putinille huomattava symbolinen voitto.

Suomen pitäisi nyt tehdä jotain muutakin kuin paheksua päätöstä.

Jääkiekkoliiton puheenjohtaja Heikki Hietanen ilmoitti heti CAS:n ratkaisun jälkeen Suomen osallistuvan MM-kisoihin Venäjästä huolimatta. Ilta-Sanomien mukaan liiton hallitus ei kuitenkaan ollut tehnyt asiasta päätöstä.

Hietasen ilmoitus oli vakava virhearvio. Miksi Suomen pitäisi kertoa etukäteen, että pelaamme joka tapauksessa, ennen kuin Venäjän paluuta on edes yritetty tosissaan estää?

Suomen Jääkiekkoliiton pitäisi kutsua vielä marraskuussa Helsinkiin keskeisten jääkiekkomaiden edustajat. Ruotsi, Tšekki, Saksa, Kanada ja muut Venäjän paluuta vastustavat maat pitäisi saada saman pöydän ääreen sopimaan yhteisistä toimista.

Vielä tehokkaampi keino olisi se, että kisojen isäntämaat Saksa ja Kanada eväisivät viisumit Venäjän joukkueelta. CAS ei voi pakottaa itsenäistä valtiota päästämään hyökkäyssotaa käyvän maan joukkuetta maahan, sillä viisumit ovat isäntämaiden suvereeni oikeus. Jos ne kieltäytyvät turvallisuussyistä, Venäjä jää käytännössä ulos ilman muiden maiden boikottia.

Jos yhteinen boikottiuhka ei riitä, Suomen pitäisi nostaa pöydälle vielä yksi vaihtoehto. Miksi Venäjän paluuta vastustavat suuret jääkiekkomaat eivät voisi järjestää omaa kansainvälistä turnaustaan ilman Venäjää?

Se vaatisi vaikeita neuvotteluja, rahaa ja kansainvälisten jääkiekkosääntöjen selvittämistä. Ajatus ei silti ole mahdoton. Kansainvälisten arvokisojen arvo syntyy lopulta joukkueista, pelaajista ja yleisöstä. Jos merkittävä osa jääkiekon suurmaista jättäytyisi pois MM-kisoista ja pelaisi keskenään, myös kansainvälisen jääkiekkoliiton olisi pakko arvioida tilannetta uudelleen.

Suomi voisi toimia tällaisen hankkeen aloitteentekijänä ja tarvittaessa tarjoutua turnauksen järjestäjäksi. Maalla, joka on vuosikymmeniä korostanut urheilun ja yhteiskunnallisen vastuun merkitystä, pitäisi olla rohkeutta myös puolustaa periaatteitaan.

Kukaan ei tietenkään voi luvata, että tällainen yritys onnistuisi. Vielä vähemmän onnistumista voi odottaa, jos mitään ei edes yritetä.

Kansainvälisen urheilun pitäisi pystyä määrittelemään, mitä hyökkäyssotaa käyvältä valtiolta edellytetään ennen paluuta yhteisiin kilpailuihin. Muuten vaarana on, että rajoituksista tulee lopulta vain määräaikainen haitta, jonka hyökkääjä voi odottaa päättyvän.

Suomelle tämä on myös uskottavuuskysymys. Venäjälle on vuodesta 2022 lähtien kerrottu, ettei sen hyökkäyssotaa voida hyväksyä eikä suhteita palauttaa ennalleen niin kauan kuin sota jatkuu. Silloin samaa ajatusta pitää uskaltaa puolustaa myös urheilussa.

Jääkiekko on suomalaisille tärkeää. MM-kisat ovat monelle kevään kohokohta, ja pelaajille mahdollisuus edustaa maataan on vuosien työn tulos. Boikotti olisi todellinen uhraus, eikä sitä pidä vähätellä.

Vielä suurempi virhe olisi kuitenkin opettaa Venäjälle, että jokainen kansainvälinen rajoitus lopulta murenee, kunhan sen johto jaksaa odottaa riittävän pitkään.

Jos ukrainalaiset joutuvat uhraamaan henkensä puolustaessaan maataan, me suomalaiset voimme aivan varmasti uhrata yhdet jääkiekon MM-kisat.

Kirjoittaja on ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija.