Kun suomalaiset ajattelevat maamme turvallisuutta, katse kääntyy luonnollisesti Venäjään. Maantiede ei ole muuttunut, eikä historian opetuksia kannata unohtaa. Yksi ratkaiseva asia on silti muuttunut. Venäjän sotilaallista voimaa ei voi enää arvioida katsomalla vain Venäjää.
Jos Venäjä joskus tulevaisuudessa käyttäisi sotilaallista voimaa Suomea tai muita Nato-maita vastaan, vastassamme ei välttämättä olisi vain venäläisistä tehtaista valmistuneita aseita ja venäläisiä sotilaita.
Suomalainen ilmatorjuntasotilas voisi joutua torjumaan iranilaiseen teknologiaan perustuvia lennokkeja. Venäläisen ohjuksen sisältä voisi löytyä Kiinassa valmistettuja komponentteja. Taistelukentällä voisi pahimmillaan olla myös pohjoiskorealaisia joukkoja.
Ajatus kuulostaa rajulta, mutta se ei ole tuulesta temmattu ennustus. Kaikki nämä asiat ovat osa Venäjän sodankäyntiä Ukrainassa jo nyt.
Nato on kuvannut Pohjois-Korean tukevan Venäjää sotilailla, aseilla ja ammuksilla, Iranin lennokeilla ja ohjuksilla sekä Kiinan kaksoiskäyttötuotteilla, jotka ylläpitävät Venäjän sotakoneistoa.
Tämän vuoksi myös suomalaisten pitäisi kiinnostua siitä, mitä tapahtuu Kaspianmerellä, Korean niemimaalla tai Kiinan teollisuuslaitoksissa. Ne eivät enää ole kaukaisia maailmankolkkia, joiden kriisit kuuluvat vain ulkomaanuutisiin. Niissä rakennetaan samalla sotilaallista suorituskykyä, jota Venäjä voi käyttää Ukrainassa tänään ja mahdollisesti Eurooppaa vastaan huomenna.
Tästä muutoksesta saatiin hiljattain poikkeuksellisen havainnollinen esimerkki, kun Ukraina iski iranilaiseen alukseen Kaspianmerellä. Ukraina katsoi aluksen osallistuneen sotilasrahdin kuljettamiseen Venäjälle, kun taas Iran kuvasi sitä kauppa-alukseksi. Iran harkitsi vastaiskua ukrainalaiseen satamaan, mutta tapahtumaketju saatiin lopulta pysäytettyä maiden ulkoministerien puhelulla.
Kyse oli sotilaallisesti pienestä iskusta, mutta strategisesti se kertoi jostakin paljon suuremmasta. Ukrainan sota oli vähällä synnyttää suoran aseellisen yhteenoton Ukrainan ja Iranin välille alueella, joka sijaitsee kaukana varsinaisesta rintamasta.
Vanha tapa jakaa maailma siisteihin alueellisiin kriiseihin toimii yhä huonommin. Olemme tottuneet puhumaan Ukrainan sodasta, Lähi-idän sodista, Taiwanin kriisistä ja Korean niemimaan jännitteistä erillisinä tapahtumina. Uutisissa ne ilmestyvät eri otsikoiden alle, eri päivinä ja eri kartoille.
Todellisuudessa niiden välille on syntymässä yhä enemmän yhteisiä asevirtoja, tuotantoketjuja, huoltoreittejä ja poliittisia riippuvuuksia. Konfliktit eivät enää vain vaikuta toisiinsa. Ne alkavat ruokkia toisiaan.
Iranin toimittamat Shahed-lennokit ovat antaneet Venäjälle halvan keinon kuluttaa Ukrainan ilmatorjuntaa ja terrorisoida kaupunkeja. Venäjä on samalla siirtänyt niiden tuotantoa omalle maaperälleen ja muokannut järjestelmiä omiin tarpeisiinsa.
Pohjois-Korea on toimittanut ammuksia ja ohjuksia sekä lähettänyt joukkoja tukemaan Venäjän sotaa. Kiinalaiset koneet, elektroniikka, työstölaitteet ja muut kaksoiskäyttötuotteet puolestaan auttavat Venäjää korvaamaan länsimaisten pakotteiden synnyttämiä puutteita.
On perusteltua puhua uudesta autoritäärisestä akselista, joka on ongelma Suomellekin.
Venäjä tuo verkostoon sodassa karttunutta kokemusta. Iran tuo lennokkiteknologiaa ja ohjusosaamista. Pohjois-Korea tuo valtavan ammusvarannon, tuotantokapasiteettia ja sotilaita. Kiina tarjoaa taloudellisen ja teollisen selkänojan, jota ilman Venäjän olisi huomattavasti vaikeampi jatkaa pitkäkestoista kulutussotaa.
Samalla tieto kulkee takaisinpäin. Iran näkee, miten sen teknologia toimii eurooppalaisella taistelukentällä länsimaisia torjuntajärjestelmiä vastaan. Pohjois-Korea saa kokemusta nykyaikaisesta sodasta, jossa lennokit, elektroninen sodankäynti, satelliittitiedustelu ja tykistö liittyvät toisiinsa. Kiina voi seurata sekä Venäjän onnistumisia että länsimaisten asejärjestelmien toimintaa.
Ukrainasta on tullut maailman tärkein sotilaslaboratorio. Siellä opittua voidaan myöhemmin hyödyntää aivan toisilla rintamilla.
Tässä piilee ehkä koko kehityksen vaarallisin puoli. Kiinan, Venäjän, Iranin ja Pohjois-Korean ei tarvitse perustaa yhteistä komentokeskusta tai laatia suunnitelmaa maailmanlaajuisesta sodasta. Niille voi riittää, että yhden aiheuttama kriisi sitoo Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten huomion ja tarjoaa toisille tilaisuuden edistää omia tavoitteitaan.
Jos Yhdysvallat joutuisi laajaan sotaan Lähi-idässä, Kiina voisi arvioida uudelleen mahdollisuuksiaan Taiwanin ympärillä. Jos kriisi kärjistyisi Itä-Aasiassa, Venäjä voisi nähdä Euroopassa tilaisuuden koetella Naton yhtenäisyyttä. Pohjois-Korea voisi puolestaan lisätä painostusta Korean niemimaalla silloin, kun Yhdysvaltojen voimavarat olisivat sidottuina muualla.
Seuraava suuri kansainvälinen konflikti ei välttämättä ala yhdellä sodanjulistuksella. Se voi kasvaa vähitellen, kun paikalliset sodat limittyvät, aseita ja sotilaita siirtyy rintamalta toiselle ja yksi valtio käyttää hyväkseen toisen synnyttämää häiriötä.
Historioitsija Hal Brands tarkastelee kirjassaan The Eurasian Century 1900-luvun suuria sotia kamppailuina Euraasian valtatasapainosta. Hänen mukaansa sekä maailmansodat että kylmä sota liittyivät lopulta siihen, pääseekö yksi vihamielinen valtio tai valtaryhmä hallitsemaan Euraasian keskeisiä alueita ja valtavia voimavaroja. Sama peruskysymys on palaamassa uudessa muodossa.
Vertaus ei tarkoita, että historia toistaisi itseään sellaisenaan. Nykyinen yhteistyö ei muistuta Natoa eikä edes toisen maailmansodan muodollisia liittosuhteita. Kiinan, Venäjän, Iranin ja Pohjois-Korean välillä on kilpailua, epäluottamusta ja toisistaan poikkeavia päämääriä. Ne eivät automaattisesti uhraa omia etujaan pelastaakseen kumppaninsa.
Juuri sen vuoksi ilmausta uudesta "pahan akselista" on käytettävä varauksella. Se osoittaa maiden autoritaarisuuden ja niiden yhteisen halun heikentää lännen vaikutusvaltaa, mutta voi antaa yhteistyöstä liian suoraviivaisen kuvan. Historiassa vaaralliset liittoutumat eivät kuitenkaan ole aina perustuneet keskinäiseen luottamukseen. Joskus yhteinen vastustaja ja mahdollisuus hyötyä toisen toiminnasta ovat riittäneet.
Maailma ei myöskään ole jakautumassa siististi kahteen leiriin. BRICS ei ole tämän akselin poliittinen jatke, vaikka Venäjä ja Kiina pyrkivät käyttämään ryhmää oman vaikutusvaltansa kasvattamiseen.
CSIS-ajatushautomon laaja vertailu osoittaa, ettei BRICS-jäsenyys ole itsessään vienyt jäsenmaita järjestelmällisesti lähemmäs Kiinaa tai Venäjää. Monissa BRICS- ja Kaakkois-Aasian maissa kansalaiset suhtautuvat Yhdysvaltoihin myönteisemmin kuin niiden hallitusten toiminnasta voisi päätellä, eikä kasvanut kauppariippuvuus Kiinasta ole automaattisesti synnyttänyt poliittista lojaalisuutta Pekingille.
Havainto on lännelle tärkeä. Kilpailua ei ole vielä ratkaistu, eivätkä kaikki lännen ulkopuoliset maat ole valinneet puoltaan. Avoimilla yhteiskunnilla, toimivilla kumppanuuksilla ja uskottavalla diplomatialla voidaan edelleen vaikuttaa siihen, millaiseksi kansainvälinen järjestys muodostuu.
Suomen kannalta kiireellisin kysymys löytyy silti lähempää.
Jos Venäjä käyttäisi tulevaisuudessa sotilaallista voimaa Natoa vastaan, miksi olettaisimme sen taistelevan yksin? Ukraina on osoittanut, että Moskova etsii ulkopuolelta ammuksia, teknologiaa, komponentteja ja henkilöstöä aina, kun sen omat voimavarat eivät riitä. Venäjä tuskin luopuisi tästä toimintatavasta mahdollisessa konfliktissa Eurooppaa vastaan.
Emme voi tietää, lähettäisikö Pohjois-Korea sotilaita sotaan Suomea vastaan tai kuinka pitkälle Iran ja Kiina olisivat valmiita tukemaan Venäjää. Olisi kuitenkin yhtä lailla perusteetonta olettaa, että ne pysyisivät kokonaan sivussa. Niiden ei tarvitsisi liittyä sotaan muodollisesti. Riittäisi, että ne auttaisivat Venäjää jatkamaan taistelua toimittamalla samoja asioita, joita ne toimittavat sille jo Ukrainassa.
Pahimmassa tapauksessa suomalainen ilmatorjunta voisi torjua iranilaiseen teknologiaan perustuvaa lennokkia, suomalainen jalkaväki kohdata pohjoiskorealaisia sotilaita ja suomalainen tiedustelu etsiä asejärjestelmiä, joiden kriittisiä osia on valmistettu Kiinassa.
Se ei tarkoittaisi, että Suomi olisi sodassa kaikkia neljää valtiota vastaan, vaan sitä, ettei Venäjän sotilaallinen voima enää päättyisi Venäjän rajoille.
Tämän pitäisi näkyä myös Suomen varautumisessa. Ilmatorjuntaa, lennokkien torjuntaa, elektronista sodankäyntiä ja ammustuotantoa on kehitettävä sen mukaan, millaiseksi Venäjän sodankäynti on Ukrainassa muuttunut.
Huoltovarmuudessa on tunnistettava, kuinka riippuvaisia omat asejärjestelmämme ovat globaaleista komponenteista ja pitkistä tuotantoketjuista. Tiedustelussa meidän on seurattava Venäjän lisäksi myös sitä verkostoa, joka pitää sen sotakykyä yllä.
Samalla Suomen etu vaatii tiiviimpää yhteistyötä Euroopan, Yhdysvaltojen ja Aasian demokraattisten kumppaneiden kanssa. Jos autoritaariset valtiot siirtävät aseita, teknologiaa ja sotilaallisia oppeja mantereelta toiselle, länsi ei voi rakentaa turvallisuuttaan niin, että Eurooppa, Lähi-itä ja Aasia käsitellään toisistaan irrallisina kokonaisuuksina.
Ukrainassa ei ratkaista vain Ukrainan tulevaisuutta. Siellä rakennetaan ja testataan sotilaallista verkostoa, jonka kyvyt voivat jonakin päivänä ulottua myös Suomen rajoille.
Kirjoittaja on ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija.
