Vieraskynä: Karhun vieressä on hiiren turha elvistellä
Suomen suhteessa Venäjään on historiallisesti esiintynyt kaksi linjaa.
Snellmannin ja hänen oppilaidensa Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen sekä erityisesti Richard Danielsson-Kalmarin näkemys edusti niin sanottua myöntyväisyyslinjaa. Sen mukaisesti Suomen tulee ottaa huomioon Venäjän intressit ja etsiä vapautensa suhteessa niihin.
Näkemystä on arvosteltu. Mutta se on ollut reaalipoliittinen. Pienellä maalla ei ole rahkeita sanella isolle maalle ehtoja. Vapaus perustuu isomman kanssa elämiseen.
Tämä ”linja” oli keskeinen J.K. Paasikiven taustavaikuttaja. Paasikivi oli Danielsson-Kalmarin oppilas. Myöhemmin suhtautumista alettiin kutsua Paasikiven-Kekkosen linjaksi.
Toinen linja on historian käännekohdissa ja vapauden mahdollistamisen käänteissä muodostunut voimakkaan irtioton käsitys.
Sitä edustivat esimerkiksi P.E. Svinhufvudin liepeille asettautuneet nuorsuomalaisen puolueen edustajat. Vahvimmillaan käsitys sai muotonsa nuorsuomalaisessa puolueessa toimineiden Juhani Ahon, Jean Sibeliuksen ja Eino Leinon, itsenäisyysmiesten, ajatuksissa. Ne sovellettiin, perustellusti, kun tilanne salli.
On kiinnostavaa, että nuorsuomalaisen puolueen oikeistosiiven ajattelutavat ovat siivittäneet nykyistä poliittista suuntautumista.
Kun Suomen ja Venäjän kohtuullisten naapuruussuhteiden aika alkoi jostakin Anjalan liitosta ja solmittiin 1800-luvun alkupuolella Venäjän valloitettua Suomen Ruotsilta, voi kysyä, onko tähän noin 200 vuotta jatkuneeseen suhteeseen viisasta tehdä äkkikäännöstä.
Se kuitenkin onnistui kohtuullisen hyvin, erittäin traagisista vaiheistaan huolimatta: 1800-luvulla Venäjän kainalossa ollut suuriruhtinaskunta kasvoi itsenäiseksi valtioksi ja toisen maailmansodan ja ”vaaran vuosien” jälkeen Suomi kiistatta hyötyi esimerkiksi clearing-kaupasta.
Vaikka nykyinen Venäjä vaikuttaakin raivohullulta, sen pitkä historia suhteessa Suomeen indikoi myös sitä, että suhteet voisivat olla toisenkinlaiset. Vaikka emme hyväksyikään hyökkäystä Ukrainaan, onko ollut viisasta julkisesti ottaa niin aggressivinen suhtautuminen Venäjän federaatioon kuin on tehty?
Suomi on ottanut irtioton Venäjästä ja hakeutunut Yhdysvaltain kylkeen. Suomen puolustuslaitokseen ei ole satsattu niinkään puolustusasein vaan pikemminkin hyökkäysasein, kuten F-35- hävittäjiä Yhdysvalloista hankkimalla.
F-35 on rynnäkköhävittäjä, pommikoneen ja hävittäjän yhdistelmä, joka on tarkoitettu ensi-iskuihin eikä puolustuksiin, kuten esimerkiksi Gripen, joka on suunniteltu venäläisen Suhoi-hävittäjän puolustajaksi nopeana ja ketteränä puolustusaseena.
Toisin kuin hidas ja raskas hyökkäyslaite F-35, joka ei testeissä sateen sattuessa noussut edes ilmaan, Gripen voidaan tankata vaikkapa Raatteen tiellä.
Gripenin hankinta olisi myös edesauttanut pohjoismaista puolustusyhteistyötä sekä mahdollisesti tuonut työpaikkoja Suomeen. Se olisi tullut myös huomattavasti huokeammaksi, rahoituksen jäädessä vahvan puolustusjärjestelmän rakentamiseen.
Rautaa rajalle -tyyppisten hankintojen ongelma on siinä, että Suomi muuttaa ajatustaan puolustuksesta hyökkäykseksi. Ilmapuolustus jätetään rempallensa, mutta iskujen mahdollisuutta itärajalla lisätään. Ei mene kauaakaan, kun olemme ydinasevaltio.
On oireellista, että kun 2000-luvun alussa Suomi antautui myymään strategisia kohteita Venäjälle, Suomen ja Yhdysvaltain välillä solmittu DCA-sopimus antaa vieraalle vallalle mahdollisuuden määrittää sotilaskohteita Suomen maaperällä.
On käynyt, kuten Veijo Meri sarkastisesti huomauttaa piispa Tengströmistä. Takki ei kääntynyt, linja piti. Ennen vuotta 1809 Tengström sanoi Ruotsin suuntaan, että itsevaltius on hyvä asia. Vuoden 1809 jälkeen hän sanoi saman asian Venäjän suuntaan.
Tämän muotoiset hankinnat ovat lisänneet maan militarisoitumista. Tavan kuluttaja voi vain kysyä, mistä miljardit otetaan. Tähän ei toistaiseksi ole annettu vastausta. Kun Suomen vahvuus on ollut sisäinen turvallisuus, joka on perustunut korkeasti rahoitettuun hyvinvointiyhteiskuntaan, raskaat asehankinnat siirtävät rahoitusta turvallisuutta takaavasta hyvinvointiyhteiskunnasta toisaalle.
Lisäksi ongelmana on se, että Suomesta muodostuu reunavaltio, mutta myös etuvartio niin sanottua idän uhkaa vastaan. Olisiko ollut viisaampaa, että olisi rahoitettu kova puolustus, mutta ei hyökkääjän brändiä rakentava aseistus? Näinhän on esimerkiksi Norja menetellyt.
Suomi on liittynyt Natoon, hyvin perustein. Mutta se on tehty tilanteessa, jossa Naton perustus eli Yhdysvallat horjuu Nato-uskollisuutensa suhteen.
Turvatakuut ovat vaihtuva, suhdanteisiin liittyvä uskomus, joka ei välttämättä anna takeita tulevaisuudessa. Miksi kukaan auttaisi Suomea, mikäli joudumme aseelliseen konfliktiin Venäjän kanssa? Huoltovarmuus ja aseiden hankinta olisi kenties helpompaa, mutta konkreettinen apu kauempi haave. Suomi olisi jälleen kerran yksin.
Arvopohjainen realismi on melko sisällyksetöntä. Myös arvojohtajuus on ongelmallinen asia. Jo Immanuel Kantista alkaen on ajateltu, että arvojohtajia ei tarvita, koska ihminen tietää sisäisesti oikeat arvot ilman arvojohtajaa. On ongelmallista, mikäli siirrämme arvojen johtajuuden itsemme ulkopuolelle. Se ei kuulu Suomen historialliseen perinteeseen. Itsenäisyys on alkanut juuri jokaisen kansalaisen sivistystason ja arvotietoisuuden nostamisesta eikä sen ulkoistamisesta arvojohtajille.
Venäjä ei tiedottajiensa harvalukuisia ärhentelyitä lukuunottamatta ole lausunut aggressiivisia lausuntoja Suomesta. Se ei ole toistaiseksi reagoinut Suomen linjaan erityisen raskaasti. Toki se häiritsee yhteiskuntaamme hybridivaikuttamisen keinoin.
Leningradin sotilaspiiri on perustettu uudelleen, mutta se oli olemassa 2010-luvulle asti ennen Krimin valloitusta, niin sanottujen hyvien suhteiden aikana. Suomen keskeiset poliitikot ovat toisin päin ärhennelleen Venäjän suuntaan. Tällainen kommunikaatio on epäsuhteinen.
Olemme kaikesta huolimatta naapureita, ja jossakin vaiheessa raivotautiin sairastuneen naapurin kanssa tulee kuitenkin rakentaa suhteita. Se, miten nämä suhteet rakennetaan, ei ole toistaiseksi herättänyt ajatuksia.
Ei ole Suomen etu olla sodan eturintamassa. Sotaa ei tarvitse eikä pidä hyväksyä. Mutta pienempikin into riittäisi. Hyökkäyskaluston rahoittaminen on pois puolustuskalustolta ja hyvinvointia takaavalta yhteiskunnan turvallisuudelta. Se voi pidemmän päälle olla epäviisasta myös naapuruussuhteiden kannalta. Erityinen kysymys herää, mistä rahat otetaan.
On syytä muistaa Paasikiven huomautus: me emme ymmärrä Venäjän heikkoutta, mutta emme myöskään sen voimaa. Venäjän armeijan epäonnistuminen Ukrainassa on antanut aihetta päänpudistuksiin. Mutta Venäjän resilienssi kestää menetyksiä on merkittävä. Vaikka Venäjä onkin painumassa Kiinan vasallivaltioksi, sen voima suhteessa Suomeenkin voi tulevaisuudessa olla vahva. Karhun vieressä on hiiren turha elvistellä.
Kirjoittaja on teologian tohtori ja filosofian dosentti.