Valtiotieteen tohtori Alpo Rusi kirjoitti Iltalehteen pitkän artikkelin Neuvostoliiton vaikutustoiminnassa Suomessa sekä 1970-1980 -lukujen vaihteen poliittisista peleistä, joissa myös itänaapurimme salaisen palvelun näpit olivat tunnetusti pelissä.
Rusi nosti esiin valtakunnansovittelijana ja pääministerinä toimineen Keijo Liinamaan ennen kuolemaansa saamat uhkaukset, joista tämä oli diplomaatti Matti Mannerkorven pojan mukaan kertonut vain viikkoa ennen kohtalokasta aamulenkkiään, jonka päätteeksi hän menehtyi äkilliseen sairauskohtaukseen.
Kyseessä ei ole ainoa aikalainen, jolle Liinamaa oli tiettävästi avautunut peloistaan. Vuonna 2013 menehtynyt kauppatieteen tohtori, dosentti Heikki Urmas on kertonut useammissa kirjoituksissaan ja esitelmissään Liinamaan kanssa käymistään keskusteluista, joista merkittävimmäksi tässä suhteessa nousi viimeiseksi jäänyt yhteinen lounas loppuvuodesta 1978.
Urmaan kuvaama keskustelu, jossa Liinamaa oli kertonut saamistaan uhkauksista, tapahtui siis parisen vuotta ennen Mannerkorven pojan kuvaamaa sananvaihtoa. Tiettävästi Mannerkorven ja Urmaan välillä ei ollut minkäänlaista yhteyttä, joten lähteitä voi pitää toisistaan riippumattomina.
– Liinamaata huolestutti erityisesti liikkeelle päästetty huhu, jonka mukaan hän sairastaisi perinnöllistä sydänvikaa, kun hänen isänsäkin oli kuollut melko nuorena. Liinamaa sanoi minulle tällaisella huhulla ilmeisesti pyrittävän siihen, että jos hänen kuolinsyynsä olisi infarkti, kuolemaa pidettäisiin luonnollisena, Urmas kirjoittaa vuonna 2012 julkaistussa kirjassaan Voi maatamme!.
Urmas ei väittänyt Liinamaan paljastaneen hänelle minkäänlaista salaliittoa, vaan kertoneen puoluetovereiltaan saamistaan uhkauksista, joiden yhteydessä oli noussut esiin myös vuonna 1972 edesmenneen Väinö Leskisen kuolema. Urmaan mukaan Liinamaa uskoi Leskisen tulleen tapetuksi.
Paul Paavelan menehtymisen Urmas oli ainoastaan maininnut kolmantena kuolemantapauksena, jossa presidenttiyteen mahdollisesti matkalla olleen sosialidemokraatin maallinen taival päättyi äkisti ja verraten nuorena. Hänen kuolemastaan Urmas ja Liinamaa tuskin ovat voineet keskustella, sillä Paavela poistui ajastamme vain noin kuukautta ennen Liinamaata itseään – eikä Urmas mitään tällaista ole tiettävästi väittänytkään.
Keijo Liinamaan vanhin poika, eversti evp Jukka Liinamaa tiesi isäänsä kohdistuneista paineista ”myös oman puolueensa sisältä”, mutta uskoo uhkausten liittyneen ennemmin sisäpoliittiseen presidenttipeliin ja uraan, ei niinkään fyysiseen turvallisuuteen. Liinamaan elämäkerturi Pentti Ruohonen puolestaan on yhdistänyt kuolemaa edeltäneen kevään ahdistuksen valtakunnansovittelijan kovaan työtaakkaan.
Jukka Liinamaan käsitys isänsä kuolinsyystä on synnynnäinen sydänvika, joka ”oli antanut yhdellä kohtauksella ennakkovaroituksen jo vuotta aiemmin”.
– Hänen lääkärinään toiminut, sittemmin Kansanterveyslaitoksen pääjohtajaksi noussut Jussi Huttunen (1941–2023) oli kertonut talvella 1980 isälle, että sydämessä on ilmennyt vakavia muutoksia.
Liinamaa oli kuitenkin kieltänyt ehdottomasti tiedon kertomisen perheelleen, minkä vuoksi menehtyminen yllätti lähipiirin.
Sitä, oliko lääkäri antanut jonkinlaisia suosituksia kansallisen tason aitajuoksijanakin tunnetulle valtakunnansovittelijalle, omaiset eivät avaa.
Kuka oli Heikki Urmas?
Olin positiivisesti yllättynyt Liinamaan omaisten halusta kommentoida Suomen lähihistorian kannalta merkittävää kysymystä.
En pelkästään siksi, että kaikki tiedonmuruset YYA-kauden valtapeleist�ä auttavat kokonaiskuvan rakentamisessa ajasta, jolloin kolmikirjaiminen järjestö ohjasi parhaansa mukaan maamme kehitystä toivomaansa suuntaan, vaan myös siksi, että satuin tuntemaan henkilökohtaisesti Heikki Urmaan.
Tämä 1930-luvun puolivälissä Turun läänin Kosken pitäjässä syntynyt liikennelentäjä oli sympaattinen, vaatimaton ja huumorintajuinen, mutta hyvin oikeudentuntoinen ja suoraviivainen ihminen. Kannustin ja autoin häntä kirjoittamaan ylös muistojaan, joiden uskoin jonakin päivänä nousevan jälleen esiin kiinnostavana dokumentaationa menneisyydestä.
En ollut samaa mieltä kaikista Urmaan tulkinnoista. Muistot ovat muistoja, eivät jumalallisia totuuksia. Valtava ikäeromme vaikutti luonnollisesti myös siihen, kuinka syvällisesti kykenin eläköityneen dosentin esittämiä ajatuksia arvioimaan.
Ymmärsin kuitenkin, että niin Keijo Liinamaan, Päiviö Hetemäen kuin monet muutkin aikansa työmarkkinamiehet ja vaikuttajat tuntenut Urmas ei ollut keksinyt tulkintoja päästään, vaan ne perustuivat hänen kokemukseensa ay-maailmasta, kauppatieteelliseen tutkimukseensa sekä ymmärrykseen ulkomaailmasta, jota hän oli nähnyt ensimmäisen ammattinsa vuoksi ikäisekseen poikkeuksellisen paljon.
Tämän lisäksi perspektiiviä, mutta epäilemättä myös potentiaalista värittyneisyyttä Urmaan ajatuksiin toi verraten läheinen perheyhteys Marjatta Väänäseen, joka toimi 1970-1980-luvuilla kolmen hallituksen ministerinä.
Väänänen luettiin ns. ”mustaan tusinaan”, eli muiden muassa Taisto Tähkämaan, Johannes Virolaisen ja Heimo Linnan ympärille muodostuneeseen keskustalaisten ryhmään, jonka väitettiin jopa vastustaneen Urho Kekkosen ja Ahti Karjalaisen neuvostoystävyyteen perustunutta ulkopolitiikkaa.
Tosiasiallisesti kyse oli leimakirveestä: esimerkiksi Heimo Linna on esittänyt kieltäytymisensä Arvo Pentin jakamasta ”pimeästä vaalirahasta” olleen todellinen syy neuvostovastaiseksi leimaamiselleen. Pentti oli paitsi K-linjan vaalikassanhoitaja, myös moninkertainen puolustusministeri, supon päällikkö ja KGB:n värvätty yhteyshenkilö peitenimellä ”Mauri”.
Kalevi Sorsan johtaman hallituksen kulttuuriministerinä 1972-1975 toiminut Väänänen aiheutti pääministerille harmaita hiuksia sisäpolitiikassakin. Vasemmistolaiset vastustajat arvostelivat häntä kulttuurin viholliseksi, kun taas kannattajien silmissä hän oli ”hallituksen ainoa mies”.
Väänänen oli myös sosiaali- ja terveysministeriön toisen ministerinsalkun haltija vuoden 1982 maaliskuun alussa, kun vuodesta 1978 Kansanterveyslaboratoriota luotsanneen Jussi Huttusen johtaman organisaation nimi muutettiin Kansanterveyslaitokseksi.
YYA-Suomi oli bysanttilaishenkisten poliittisten juonittelujen valtakunta, jossa kylmän sodan ideologiset blokit kävivät kamppailua paitsi suomalaisten sieluista ja lojaalisuudesta, pohjimmiltaan koko Euroopan tulevaisuudesta.
Tähän maailman asettuivat myös Keijo Liinamaan elämäntyö, Heikki Urmaan väitöskirja sekä ikuisuuskysymys siitä, missä sisäpolitiikka alkoi ja ulkopolitiikka päättyi.
Urmaan väitöstutkimus käsitteli 1950-1960-luvuilla neuvostomieliseen ja maltillisempaan siipeen hajonneen ay-liikkeen kehitystä sekä vuoden 1968 tulopoliittista kokonaisratkaisua, joka sai kutsumanimen Liinamaa I. Sopimuksen syntyminen yhdistettiin vahvasti Mauno Koiviston ensimmäisen hallituksen virkaanastumiseen.
Erimielisyys syntyi siitä, mikä oli ollut Koiviston rooli tupon synnyttämisessä. Urmaan väitöskirjan mukaan kansanrintamahallitustaan kasannut Suomen Pankin pääjohtaja oli toiminut asiassa pikemminkin jarrumiehenä kuin kirittäjänä. Koiviston haastattelua ei Urmaan väitöskirjasta löydy – Urmaan mukaan Koiviston kieltäytymisen vuoksi, Koiviston mukaan Urmaan mielenkiinnonpuutteen takia. Vuonna 1978 julkaistussa teoksessaan Väärää politiikkaa runnoo tuleva presidentti väittelijää armotta.
Koivisto ja Liinamaa olivat sisäpoliittisia kilpailijoita, minkä valtapelin välikädeksi Urmas oli joutunut.
Työmarkkinapolitiikalla, jolle Liinamaa oli juuri antanut kasvot, oli kuitenkin tuon ajan Suomessa mitä suurimmassa määrin ulkopoliittinen ulottuvuus. Kokonaisratkaisut ja ay-liikkeen eheyttäminen nähtiin kommunistien lakkoaseen neutralisoimisena ja yhteiskuntarauhan edistämisenä.
Liinamaasopimukseen sisältyneen, Päiviö Hetemäen läpiajaman jäsenmaksuperinnän tavoitteena oli ajaa ulkomainen raha ulos ammattiyhdistysliikkeestä. Lasse Laatusen mukaan tämä näytti onnistuneen ainakin länsirahan osalta.
1960-1970-lukujen vaihteessa Tshekkoslovakian miehitys, vasemmiston yhteistyö ja lakkoliikkeen avulla Suomea sosialismin polulle työntäneen Aleksei Beljakovin nimitys Neuvostoliiton Helsingin-suurlähettilääksi sekä yleinen epävarmuus löivät leimansa Suomen ilmapiiriin.
Yhteisvasemmistolaisen rintaman johtohahmoksi kaavailtiin nimenomaan ulkopoliittisen käännöksen tehnyttä Väinö Leskistä, entistä oikeistodemaria.
Haaveet kaatuivat ja Beljakov sai lähtöpassit. Pian menehtyi Väinö Leskinen, jonka runsas alkoholinkäyttö oli julkinen salaisuus. Sanottiin, että politiikka otti häneltä sen minkä oli antanutkin – nimittäin aivan kaiken.
Beljakov-jupakan aikaan lähetystön ”hyvä poliisi” oli KGB:n sabotaasi- ja salamurhaosastolla uraa tehnyt Viktor Vladimirov, joka poistui itsekin pian maasta, mutta palasi Helsinkiin vain muutaman vuoden kuluttua saaden aisaparikseen supon tuoreen päällikön, 30-vuotiaan Seppo Tiitisen.
Aina Tiitisen alaiset supossa eivät tahtoneet uskoa, että johtotaso todella osaisi hoitaa asiat keskenään ilman dekkarien omavaltaisesti harjoittamaa seurantaa. Ehkä omaan päällikköönkään ei täysin luotettu.
Miksi Urmas sitten uskoi Liinamaan puhuneen – kaiketi muutamien muiden lisäksi – saamistaan uhkauksista juuri hänelle? Yksi Urmaan mainitsemista tekijöistä oli se, että miehet olivat erilaisesta asemastaan huolimatta tavallaan kohtalotovereita.
Urmasta uhkailleet olivat puhuneet vieraalla korostuksella, mutta Liinamaata olivat hiostaneet omat puoluetoverit, joista ainakin osan henkilöllisyyden Urmas sanoi tietäneensä.
Aikakaudelle ominaiseen tapaan Urmaallekin oli ilmeisesti annettu vaihtoehdoiksi joko hieno ura lojalistina tai mitättömyys toisinajattelijana. Elokuussa 2012 Helsingin Seurahuoneella syömämme keittolounaan yhteydessä Urmas kertoi aikanaan saamastaan ehdotuksesta, jossa ikävien asioiden penkomisen sijaan hänen olisi annettu keskittyä suomalaisen lentoliikenteen kehittämiseen Finnairin johtoportaassa, luonnollisesti erinomaisella palkalla.
Tohtori ei taipunut faustilaiseen vaihtokauppaan, vaan teki lentäjänuransa jälkeen toisen komean elämäntyön Helsingin kauppakorkeakoulun Mikkelin yksikön rehtorina ja palasi kylmän sodan muistoihinsa vasta eläköidyttyään.
Urmaalla ei siten ollut mitään erityisen suurta syytä katkeruuteen, vaikka kokemukset suomalaisen vallankäytön raadollisista puolista saattoikin havaita hänen kirjoituksissaan tiettynä kyynisyytenä ja ajoittain myös varsin suoraviivaisina tulkintoina muiden tarkoitusperistä.
On kuitenkaan vaikea nähdä motiivia, jonka vuoksi sen enempää Urmas kuin Mannerkorpikaan puhuisivat palturia kokemastaan, näkemästään ja kuulemastaan.
Kaikilla politiikan ja diplomatian liepeillä toimivilla on epäilemättä omat kilpailuasetelmansa, liittolaisuutensa ja kaunansa, mutta halusi sitten ystäviä tai kanojen kynintää, tämänkaltaisten asioiden nostaminen esille julkisuudessa on tuskin kovin tuottoisa tapa kummankaan tavoitteen saavuttamiseksi.
Päinvastoin. Erityisesti viisitoista vuotta sitten sillä sai helposti hurahtaneen maineen – ja on tietenkin totta, että myös joitakin perinteisiä internetin keskustelupalstojen salaliittoteoreetikkoja potentiaalinen agenttitarina poliittisen vallan ytimestä viehätti. Tälle ei kirjailija itse mitään voinut.
Yhteistä Liinamaan omaisten, Mannerkorpien ja Urmaan näkemykselle on se, että kaikkien käsityksen mukaan Liinamaa koki jonkinlaista uhkauksenomaista painetta, ainakin puolueensa sisältä.
Sekä omaisten että Urmaan tiedossa oli väitetty sydänongelma, piti tuon ongelman olemassaolo sitten paikkansa tai ei. Sitä, kuulivatko omaiset tiedon sydämen muutoksista suoraan lääkäri Huttuselta vai välikäsien kautta, he eivät ole kertoneet. Salassa pidettävien potilastietojen luovuttaminen perheenjäsenille ei nimittäin välttämättä ole kovin yksinkertaista potilaan menehdyttyäkään.
Omaiset ja Urmas ovat niin ikään yksimielisiä siitä, että Keijo Liinamaa suojeli omaa perhettään liian raskaalta informaatiolta. Urmaan käsityksen mukaan Liinamaa ei ollut maininnut ”työasioista”, eli saamistaan uhkauksista edes vaimolleen. Omaiset puolestaan kertovat valtakunnansovittelijan pimittäneen heiltä vakavan sydänongelmansa.
Ehkäpä molemmat puhuvat totta? Mitään ristiriitaa kertomusten välillä ei sinänsä ole.
Varmaa vastausta siihen, olivatko ulkopuoliset tahot suoraan sekaantuneet Liinamaan menehtymiseen, lienee vuosikymmenten jälkeen mahdotonta saada – ja tuskin tällaisen näytön hankkiminen oli myöskään Alpo Rusin mielessä, kun hän nosti valtakunnansovittelijan saamat uhkaukset kirjoituksessaan esiin.
Paljon hedelmällisempää on tutkia sitä poliittista ja yhteiskunnallista todellisuutta, jossa korkein poliittinen valta, Neuvostoliiton turvallisuuselimet sekä erilaiset suomalaiset intressiryhmät kävivät keskenään varjonyrkkeilyä pimeässä ja tietämättä, keneen oikeastaan tulee iskiessään osuneeksi.
Sisäpoliittisen ja ulkopoliittisen raja hämärtyi, kun suomalaispäättäjistä melkein kaikki olivat yhteydessä Tehtaankadun diplomaatteihin ja osa suorastaan KGB:n aseman luottohenkilöitä.
Tiedetään, että kolmen kirjaimen järjestö oli Helsingissä melkein kuin kotonaan. Tiedetään, että neuvostotiedustelulla oli kyky toteuttaa sydänkohtauksilta näyttäneitä salamurhia.
Tiedetään, että Suomen ja Neuvostoliiton harjoittama ystävyyspolitiikka olisi tehnyt mahdollisten salamurhatapausten julkisesta käsittelystä miltei mahdotonta.
Tiedetään, että vuonna 1980 Tehtaankadun käytännössä merkittävin hahmo oli juuri tämän alan ammattilainen, joka sekaantui presidenttipeliin niin vuonna 1956 kuin 1982 – vähintäänkin kaksilla, ellei useammilla korteilla.
Ulkoministeriön valtiosihteerinä toimineen Matti Tuovisen päiväkirjojen mukaan itse Seppo Tiitinen toi Vladimirovin suoran viestin ehdokkaiden toivottavuusjärjestyksestä loppuvuodesta 1981: Karjalainen, Koivisto, Holkeri, Virolainen – suosituimmasta vastenmielisimpään.
Viikkoa aiemmin, 19.11.1981 Tuovinen oli tavannut Helsingin kaupungintalolla ”silminnähden hätääntyneen” keskustan varapuheenjohtaja Marjatta Väänäsen, jota Vladimirov oli painostanut voimakkaasti luopumaan Johannes Virolaisen tukemisesta. Väänänen oli alkanut itsekin epäröidä aiempaa kannanottoaan, joten Tuovinen neuvoi tekemään kannanmuutoksen puoluetovereille selväksi, mutta ainoastaan rivien välissä.
Brutaali painostus Karjalaisen puolesta pelasi kuitenkin lopulta niin Virolaisen kuin Koiviston pussiin, mistä ainakin jälkimmäisen Vladimirov saattoi hyvinkin osata ennakoida. ”Vihtori” ja ”Manu” olivat pitäneet keskinäistä yhteyttä jo vuosikausia; olihan Koivisto Sorsan ohella yksi ensimmäisistä sosialidemokraateista, jotka uurastivat ensin omiensa ja sitten puolueensa hyvien neuvostosuhteiden eteen.
Koiviston julkisuuskuvaan elementti ei kuulunut, mutta esimerkiksi Juho Ovaskan tutkimukset todistavat asian lahjomattomasti.
Entä sitten stressi, alkoholi, työ, voi, makkara ja yksinkertaisesti huono tuuri? 1970-1980-lukujen Suomessa ei viisikymppinen mies tarvinnut sydänkuoleman aiheuttajaksi mitään normaalista poikkeavaa. Tässä suhteessa valtakunnansovittelija tai Outokummun sosiaalijohtaja eivät välttämättä eronneet suuresti keskivertokansalaisesta.
Liinamaan ja Leskisen kuolemat saattoivat siten olla aivan luonnollisia. Uhkausten aiheuttama stressikin on voinut vaikuttaa terveydentilaan.
Olennaisimmat kysymykset Liinamaan uran ja elämän loppuvaiheista ovatkin vuoden 2026 perspektiivistä jotain muuta kuin se, mitä lenkkipolulla tapahtui.
Ketkä Liinamaata uhkailivat? Mitkä olivat heidän pääasialliset motiivinsa? Koordinoitiinko toimintaa jostakin? Oliko tarkoituksena asettaa Liinamaa psykologisen paineen alaiseksi, jotta hän muuttaisi linjaansa, poistuisi politiikan shakkilaudalta tai alkaisi käyttäytyä tavalla, joka mahdollistaisi hänen leimaamisensa epävakaaksi – ns. luonnemurhan?
Millä tavoin ETY-kokouksen alla Sorsan tilalle pääministeriksi nousseen, kansainvälisissä parrasvaloissakin paistatelleen miehen tulevaisuus nähtiin KGB:n piirissä? Olisiko Liinamaa ollut todellisuudessa lähempänä ”yksinäistä sheriffiä”, jollainen Mauno Koivistosta kuuluisassa Tamminiemen pesänjakajat -pamfletissa leivottiin?
Näistä asioista, toisin kuin lenkkipolun tapahtumista, on edelleen täysin realistinen mahdollisuus saada paljonkin lisätietoa.
– Suomettumisen vuosissa on runsaasti katvealueita, joihin vielä elossa olevat myötäjuoksijat eivät halua valoa, totesi eräs merkittävän poliittisen uran tehnyt sosialidemokraatti Alpo Rusin tekstistä, jonka myötä keskustelu Liinamaan saamista uhkauksista alkoi. Toveri taisi tietää, mistä puhui.
Kirjoittaja on suomalainen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan erikoistunut toimittaja sekä tietokirjailija.
