Vieraskynä: Putin täyttää tänään 74 – Tämä on hänen järjestelmänsä heikoin kohta

Vladimir Putin täyttää tänään 74 vuotta. Syntymäpäivä on samalla muistutus siitä, kuinka poikkeuksellisen pitkästä valtakaudesta puhumme.

Kun Putin nousi Venäjän presidentiksi keväällä 2000, Bill Clinton oli vielä Yhdysvaltain presidentti, Suomi ei ollut lähelläkään Nato-jäsenyyttä ja Euroopassa uskottiin Venäjän vähitellen lähestyvän länttä.

Nyt Putin on ollut Venäjän vallan huipulla presidenttinä tai pääministerinä yli neljännesvuosisadan. Nykyisellä kaudellaan hän voi pysyä presidenttinä periaatteessa vuoteen 2036 asti ja voi ohittaa jopa Stalinin valtakauden maansa johdossa.

Kyse on yhdestä Venäjän modernin historian pisimmistä valtakausista. Vielä olennaisempaa on, kuinka perusteellisesti Venäjä on muuttunut näiden vuosien aikana.

Putin peri sekavan ja köyhän maan, jonka valtiollinen toimintakyky oli 1990-luvulla pahasti rapautunut. Siksi hänen ensimmäisiin vuosiinsa liittyi myös kiistaton menestystarina. Venäläisten elintaso nousi nopeasti, palkat kasvoivat, valtiontalous vahvistui ja 1990-luvun kaaos väistyi.

Putin ansioksi kaikkea ei tosin voida lukea. Öljyn ja kaasun hinnat nousivat voimakkaasti juuri silloin, kun Venäjän talous pääsi jaloilleen. Myös ennen Putinia aloitetut markkinauudistukset auttoivat kasvua. Kremlin suuri poliittinen saavutus oli silti siinä, että se onnistui tekemään taloudellisesta toipumisesta kertomuksen Putinista.

Presidentistä tuli vakauden henkilöitymä, mutta samalla vakaudelle määriteltiin vähitellen hinta kun Putin ja hänen lähipiirinsä kaappasivat Venäjän pala kerrallaan.

Riippumattomat televisiokanavat otettiin kontrolliin ja oligarkeille tehtiin selväksi, että rikastua sai, mutta politiikkaan ei saanut haastaa Kremliä. Valtionyhtiöistä tuli vallankäytön välineitä ja turvallisuuspalvelujen kasvatit nousivat yhä tärkeämpiin asemiin. Putin päätyi seisomaan eri valtaryhmien yläpuolella, jakoi niiden välisiä etuja ja esti ketään kasvamasta niin vahvaksi, että tämä voisi haastaa hänet.

Myös Venäjän suhde ympäröivään maailmaan muuttui vähitellen. Jälkikäteen kehitykselle on helppo piirtää suora viiva, vaikka todellisuudessa se eteni vaiheittain.

Vuonna 2005 Putin kutsui Neuvostoliiton hajoamista vuosisadan suurimmaksi geopoliittiseksi katastrofiksi.

Lausetta siteerataan usein irrallaan asiayhteydestään, mutta se kertoo olennaisen Putinin tavasta katsoa historiaa. Neuvostoliiton loppu ei merkinnyt hänelle ensisijaisesti diktatuurin päättymistä tai kansojen vapautumista vaan Venäjän vallan, alueen ja vaikutusvallan romahtamista.

Kaksi vuotta myöhemmin Münchenin turvallisuuskonferenssissa Putin puhui jo avoimesti Yhdysvaltojen hallitsemaa yksinapaista maailmanjärjestystä vastaan. Puhe kuulostaa nykyisin lähes ennakkovaroitukselta siitä, mihin Venäjä oli menossa. Putin syytti länttä voimankäytöstä, Naton laajentumisesta ja Venäjän turvallisuusetujen sivuuttamisesta. Venäjä ei hänen viestinsä mukaan enää hyväksyisi kylmän sodan jälkeistä asemaansa.

Sitten sanat alkoivat muuttua teoiksi.

Georgiaan hyökättiin vuonna 2008, vuonna 2014 Venäjä valtasi Krimin ja aloitti sodan Itä-Ukrainassa ja vuonna 2015 se lähetti sotilaansa Syyriaan. Helmikuussa 2022 Putin käynnisti täysimittaisen hyökkäyksen Ukrainaan.

Putinin valtakaudella sota ei näyttäydy poikkeuksena hänen järjestelmässään. Venäjä on käyttänyt sotilaallista voimaa naapurustossaan tai käynyt sotaa suuren osan hänen valtakaudestaan. Vielä merkittävämpää on se, kuinka keskeiseksi sota ja vastakkainasettelu ovat tulleet Kremlin omalle käsitykselle Venäjästä.

Vuosi 2012 oli tässä kehityksessä tärkeämpi käännekohta kuin usein muistetaan. Putinin palatessa presidentiksi Dmitri Medvedevin välikauden jälkeen suurissa kaupungeissa nähtiin valtavia mielenosoituksia vilpillisinä pidettyjä duuman vaaleja ja Putinin paluuta vastaan.

Kremlin vastaus tähän ei ollut järjestelmän avaaminen vaan sen sulkeminen entistä tiukemmin. Samalla Putin alkoi rakentaa ympärilleen yhä ideologisempaa kertomusta. Venäjä ei ollut enää vain valtio muiden joukossa vaan oma sivilisaationsa, jota uhkasivat ulkopuolelta länsi ja sisältä sen väitetyt kätyrit.

Historiasta tuli siis politiikan käyttövoimaa. Toisen maailmansodan voitosta rakennettiin lähes pyhä kansallinen kertomus, Neuvostoliiton hajoamisesta kansallinen trauma ja Venäjän suurvalta-aseman palauttamisesta Putinin historiallinen tehtävä.

Tällä oli myös sisäpoliittinen tarkoitus. Jos Venäjä on jatkuvasti ulkoisen uhan kohteena, vallan keskittäminen voidaan esittää välttämättömyytenä ja vastustajat turvallisuusuhkana.

Putin historiapoliittisen moukarin alle on jäänyt pitkä lista ihmisiä. Journalisti Anna Politkovskaja murhattiin vuonna 2006, oppositiopoliitikko Boris Nemtsov ammuttiin vuonna 2015 aivan Kremlin tuntumassa ja Aleksei Navalnyi kuoli vankileirillä vuonna 2024.

Riippumatonta mediaa on suljettu, toimittajia ja kansalaisjärjestöjä on leimattu ulkomaisiksi agenteiksi ja vuoden 2022 jälkeen jo sodan kutsumisesta sodaksi saattoi seurata vakavia ongelmia.

Hyökkäyssota Ukrainassa on edelleen muuttanut järjestelmää samalla kun Putinin ympärillä oleva valtakoneisto ikääntyy hänen kanssaan. Monet Venäjän turvallisuus- ja ulkopolitiikan keskeiset vallankäyttäjät ovat kuuluneet samaan piiriin vuosikymmeniä.

Nuorempia teknokraatteja kyllä nostetaan hallintoon, mutta järjestelmä palkitsee ennen kaikkea kyvystä toteuttaa ylhäältä annettua linjaa. Oman poliittisen valtakeskuksen rakentaminen olisi vaarallista juuri siksi, että se tekisi ihmisestä mahdollisen kilpailijan.

Sikäli Putinin Venäjä alkaa muistuttaa kiinnostavalla tavalla myöhäistä Neuvostoliittoa. Vertaus ei tarkoita, että Venäjä olisi romahtamassa samalla tavalla, yhtäläisyys löytyy pysähtyneisyydestä. Brežnevin viimeisinä vuosina järjestelmän johtajat vanhenivat yhdessä ja heidän ympärilleen rakennettu järjestelmä menetti vähitellen kykynsä uusiutua. Brežneviä seurasivat nopeasti Andropov ja Tšernenko ennen kuin Gorbatšov yritti viimein muuttaa järjestelmää.

Putinin järjestelmässä on sama paradoksi. Se näyttää vakaalta oikeastaan vain siksi, että muutos on tehty vaikeaksi. Samasta syystä vallanvaihdosta voi aikanaan tulla epävakaa.

Putinilla ei ole näkyvää kruununperijää. Sellaisen nimeäminen liian aikaisin olisi itse asiassa vaarallista, koska seuraajan ympärille voisi muodostua vaihtoehtoinen valtakeskus. Niinpä koko järjestelmä odottaa ihmistä, jonka poistumiseen se ei saa valmistautua avoimesti.

Tämä tekee myös lännessä aika ajoin esitetystä toiveesta Putinin jälkeisestä Venäjästä ongelmallisen. Venäjällä ei tällä hetkellä ole järjestäytynyttä oppositiota, joka voisi vain astua Kremlin ovista sisään. Riippumaton media toimii suurelta osin maan ulkopuolella. Monet vastustajat ovat kuolleet, vankilassa tai maanpaossa.

Tutkija Kadri Liik havaitsi jo vuosia sitten kiinnostavan muutoksen Venäjän nuoremmissa ulkopolitiikan ammattilaisissa. Putinin jälkeinen sukupolvi ei välttämättä haaveile paluusta 1990-luvun länsimieliseen Venäjään. Nuoremmat venäläiset vallankäyttäjät voivat olla vähemmän henkilökohtaisesti loukkaantuneita lännelle kuin Putinin sukupolvi, mutta samalla kylmän realistisia, nationalistisia ja valmiita ajattelemaan maailmaa suurvaltojen kilpailuna.

Siksi seuraava Venäjän johtaja voi olla toisenlainen ilman, että Venäjä muuttuu toiseksi maaksi ja tämän eron ymmärtäminen on meille olennaista.

Paras realistinen kehitys Putinin jälkeen ei välttämättä ole äkillinen demokratisoituminen. Jo paljon pienempi muutos olisi Euroopan turvallisuudelle merkittävä jos Venäjän uusi johto voisi joskus päätellä, ettei jatkuva sota lännen kanssa yksinkertaisesti kannata.

Siihen sillä olisi myös hyvin venäläinen syy.

Putinin koko poliittinen projekti on perustunut ajatukseen Venäjän suurvalta-aseman ja strategisen itsenäisyyden palauttamisesta. Lopputulos on tosin ironinen, sillä samalla kun Venäjä on katkaissut yhteyksiään Eurooppaan, se on tehnyt itsensä aikaisempaa riippuvaisemmaksi Kiinasta.

Kiinasta on tullut sille ratkaiseva kauppakumppani, energian ostaja ja teollisten tuotteiden toimittaja. Suhde ei kuitenkaan ole tasavertainen. Kiinan talous on moninkertainen Venäjään verrattuna, ja Moskova tarvitsee Pekingiä enemmän kuin Peking Moskovaa.

Tässä saattaa aikanaan piileä myös Putinin jälkeisen Venäjän ensimmäinen todellinen mahdollisuus muutokseen. Uuden johtajan ei tarvitsisi rakastaa länttä eikä muuttua liberaaliksi ymmärtääkseen, että Venäjän muuttuminen Kiinasta yhä selvemmin riipuvaiseksi ole tavoiteltavaa.

Pelkkä kylmä realismi voisi siten johtaa yritykseen vakauttaa suhteita Eurooppaan. Lännen ei tosin silloin tarvitse kiirehtiä Venäjän syliin. Eurooppa on pystynyt vähentämään riippuvuuttaan venäläisestä energiasta. Venäjä puolestaan on menettänyt vauraan markkinan, infrastruktuurin ja poliittiset suhteet, joiden korvaaminen idässä ei käy käden käänteessä.

Jos tuleva Venäjä haluaa joskus takaisin toimivampaan suhteeseen Euroopan kanssa, sillä on enemmän todistettavaa meille kuin meillä Moskovalle.

Putinin aikana tällaista suunnanmuutosta on vaikea nähdä. Päinvastoin hänen maailmankuvansa näyttää vuosien mittaan koventuneen. Ukraina ei ole hänelle enää vain yksi ulkopoliittinen kiista, vaan osa paljon suurempaa historiallista kertomusta Venäjän asemasta, lännestä ja hänen omasta paikastaan Venäjän historiassa.

Uhkarohkeuden sokaisema jääräpäisyys tekee hänen valtakautensa viimeisestä vaiheesta vaarallisen. Putinilla on yhä vähemmän voitettavaa kompromissilla mutta paljon menetettävää sillä, että hänen elämäntyönsä näyttäisi epäonnistuneen. Mitä pidempään sota jatkuu, sitä enemmän hänen oma perintönsä sitoutuu sen lopputulokseen.

Putinin jälkeen voi tulla pragmaattisempi Venäjä. Demokraattisempi Venäjä on paljon epätodennäköisempi. Rauhanomaisempaakaan Venäjää ei pidä päätellä uuden presidentin nimestä, vaan hänen teoistaan.

Putinin varjo tulee joka tapauksessa olemaan pitkä. Kun hän nousi valtaan, lupauksensa oli palauttaa Venäjälle järjestys, voima ja suurvalta-asema. Neljännesvuosisataa myöhemmin hän on epäilemättä tehnyt Venäjän valtiosta vahvemman kuin se oli 1990-luvun kaaoksessa.

Samalla hän on rakentanut järjestelmän, joka riippuu poikkeuksellisen paljon yhdestä ihmisestä, käy Euroopan suurinta sotaa sitten toisen maailmansodan ja joutuu hakemaan taloudellista ja poliittista selkänojaa itseään huomattavasti vahvemmalta Kiinalta.

Siinä saattaa lopulta olla Putinin valtakauden suurin ristiriita. Hän halusi rakentaa Venäjän, jota kukaan muu ei voisi määrätä. Hänen jälkeensä venäläisten ratkaistavaksi jää, kuinka paljon itsenäistä liikkumatilaa heidän suurvallallaan todellisuudessa enää on.

Kirjoittaja on ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija.