Vieraskynä: Stubbin Putin-puhelu paljasti Euroopan kipeän ongelman
Osaamme kertoa, mitä Venäjän kanssa ei pidä tehdä, mutta huomattavasti vaikeampaa on esittää uskottava suunnitelma sodan päättämiseksi.
Stubbin ja Norjan pääministerin Jonas Gahr Støren puhelu Vladimir Putinille sai aikaan melkoisen arvostelumyrskyn.
Monin paikoin julistettiin lähes välittömästi, että Suomi ja Norja olivat rikkoneet Euroopan yhteisen rintaman, ryhtyneet sooloilemaan tai jopa avaamaan suhteitaan Venäjään uudelleen. Tanskan pääministeri Mette Frederiksen arvosteli aloitetta poikkeuksellisen jyrkästi.
Keskustelua seuratessa olen ihmetellyt ennen kaikkea sitä, kuinka itsevarmasti johtopäätöksiä on tehty varsin puutteellisilla tiedoilla. Monelta tuntuu myös unohtuvan, millaisessa strategisessa tilanteessa Ukraina tosiasiassa on ja kuinka vaikeita valintoja sen tulevaisuuteen liittyy.
Putinin kanssa keskusteleminen ei itsessään ole diplomaattinen onnistuminen, mutta ei se myöskään ole automaattisesti virhe. Ratkaisevaa on, miksi keskustelu käydään, kenen puolesta siinä toimitaan ja mitä sillä yritetään saavuttaa.
Nyt näistä kysymyksistä tiedetään jo huomattavasti enemmän kuin heti puhelun jälkeen.
Stubbin mukaan Ukrainan rauhanneuvottelut olivat viime viikolla vaarassa kariutua. Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyin pyynnöstä Suomi ja Norja järjestivät Oslossa tapaamisen, johon osallistuivat myös Yhdysvaltain neuvottelijat. Keskusteluissa olivat mukana laajemmin myös keskeiset eurooppalaiset kumppanit.
Stubbin mukaan Oslossa onnistuttiin palauttamaan neuvotteluprosessi raiteilleen ja parantamaan Ukrainan ja Yhdysvaltojen välisiä suhteita. Tämän jälkeen syntyi ajatus suorasta yhteydenotosta Putiniin. Puhelu valmisteltiin yhteistyössä Ukrainan ja Yhdysvaltojen kanssa, ja Zelenskyi on julkisesti kiittänyt Suomen ja Norjan toimintaa.
Kyse ei siis ollut siitä, että kaksi pohjoismaata olisi omin päin ryhtynyt hieromaan suhteita Kremliin, vaan yrityksestä auttaa Ukrainaa tilanteessa, jossa sen diplomaattinen asema oli joutunut vaikeuksiin.
Pidän tätä eroa aivan olennaisena.
Sodan raaka realismi on myös syytä pitää mielessä kun Venäjän jatkaa hyökkäystään jo viidettä vuotta. Vaikka Moskova on epäonnistunut alkuperäisissä tavoitteissaan, kärsinyt valtavia tappioita eikä ole onnistunut murtamaan Ukrainan puolustusta, aika ei ole automaattisesti Ukrainan puolella.
Sota kuluttaa ukrainalaisten sotilaallisia, taloudellisia ja inhimillisiä voimavaroja. Venäjän eteneminen on ollut hidasta ja kallista, mutta sen kyky jatkaa sotaa ei ole romahtanut. Ukrainaa odottaa jälleen vaikea talvi, jonka aikana Venäjä pyrkii todennäköisesti jatkamaan energiainfrastruktuuriin kohdistuvaa painostusta.
Samalla Ukrainan tärkeimmän yksittäisen tukijan, Yhdysvaltojen, politiikka on muuttunut Donald Trumpin aikana huomattavasti arvaamattomammaksi. Washingtonin suhteet Kiovaan ovat ajoittain kiristyneet vakavasti ja amerikkalaiset ovat ajautuneet ajatuksissaan vaarallisen lähelle Venäjää.
Euroopassa on tietenkin perusteltua vaatia Venäjää lopettamaan hyökkäyssotansa, vetäytymään miehittämiltään alueilta ja kunnioittamaan Ukrainan itsenäisyyttä. Nämä vaatimukset ovat oikeutettuja, eikä niistä pidä luopua.
Iskulausepolitiikka ei kuitenkaan ratkaise sotaa.
Meidän pitäisi pystyä vastaamaan myös paljon vaikeampiin kysymyksiin. Miten Ukrainan puolustuskyky turvataan tulevina vuosina? Kuinka Yhdysvallat pidetään mukana? Miten Venäjä saadaan tekemään todellisia myönnytyksiä? Entä mitä tehdään, jos nykyinen toimintatapa ei johda toivottuun lopputulokseen?
Nämä kysymykset eivät katoa sillä, että eurooppalaiset johtajat esittävät yhä painokkaampia julistuksia Venäjän tuomitsemiseksi.
Pidän myös moraalisesti ongelmallisena ajatusta, että me muut voisimme määritellä ukrainalaisille, millaiseen rauhaan heillä on oikeus suostua. Ukrainan tulevaisuudesta päättävät viime kädessä ukrainalaiset itse. Ulkopuolisten ei pidä painostaa heitä huonoon rauhaan, mutta yhtä vähän meidän tulee vaatia heitä jatkamaan sotaa loputtomiin oman poliittisen johdonmukaisuutemme vuoksi.
Ukrainaa on autettava puolustautumaan mahdollisimman tehokkaasti ja samalla tuettava sen omia pyrkimyksiä löytää neuvotteluratkaisu. Nämä eivät ole keskenään ristiriitaisia tavoitteita.
Tanskan pääministerin huoli eurooppalaisen yhtenäisyyden säilymisestä on ymmärrettävä. Venäjä on pyrkinyt järjestelmällisesti hyödyntämään länsimaiden välisiä erimielisyyksiä, eikä sille pidä tarjota helppoja mahdollisuuksia tähän.
On silti melkoinen loikka päätellä tästä, että Suomi ja Norja olisivat rikkoneet Euroopan yhteisen linjan. Puhelulla ei ollut tarkoitus neuvotella Ukrainan alueista sen puolesta tai tehdä Venäjälle erillisiä myönnytyksiä. Euroopan yhtenäisyys ei voi aikuisten maailmassa tarkoittaa toimintakyvyttömyyttä.
Olemme jo pitkään olleet huolissamme siitä, että Yhdysvallat ja Venäjä käyvät keskusteluja Ukrainan ja koko maanosamme turvallisuudesta ilman riittävää eurooppalaista vaikutusvaltaa. Samalla Euroopan oma kyky organisoida yhtenäistä ja tehokasta diplomatiaa on osoittautunut rajalliseksi.
Jos kaksi Ukrainan läheistä tukijaa kykenee tällaisessa tilanteessa avaamaan hyödyllisen keskusteluyhteyden, en ymmärrä, miksi sitä pitäisi lähtökohtaisesti vastustaa.
Tietenkään diplomatiaa ei pidä harjoittaa vain keskustelemisen ilosta eikä Putiniin ole mitään syytä luottaa. Venäjän johtaja on osoittanut toistuvasti olevansa valmis käyttämään neuvotteluja osana sotilaallista ja poliittista painostusta.
Moskovalle diplomaattisen prosessin jatkuminen voi olla hyödyllistä silloinkin, kun se ei aio tehdä todellisia myönnytyksiä..On täysin mahdollista, että Venäjä pyrkii jälleen hankkimaan aikaa neuvottelemalla samalla, kun se jatkaa sotilaallisia operaatioitaan Ukrainassa.
Juuri tästä syystä Ukrainan aseistamista, Venäjään kohdistuvaa taloudellista painostusta ja Euroopan puolustuksen vahvistamista on jatkettava riippumatta siitä, miten neuvottelut etenevät.
Samalla meidän on muistettava, ettei Venäjän tavoitteena ole ollut pelkästään Ukrainan alistaminen. Joulukuussa 2021 Moskova vaati Yhdysvalloilta ja Natolta järjestelyjä, joilla olisi rajoitettu sotilasliiton laajentumista ja sotilaallista toimintaa Euroopassa.
Ei ole mitään perusteita olettaa, että nämä laajemmat turvallisuuspoliittiset tavoitteet olisivat kadonneet.
Mahdollisessa rauhanratkaisussa voidaan keskustella paitsi Ukrainan turvallisuustakuista myös laajemmista eurooppalaisista turvallisuusjärjestelyistä. Suomen on huolehdittava siitä, ettei Venäjälle tehdä myönnytyksiä, jotka rajoittaisivat Naton toimintavapautta tai heikentäisivät Suomen turvallisuutta.
Kukaan muu ei puolusta Suomen etuja puolestamme. Tätä tehtävää ei voi ulkoistaa Washingtonille eikä viime kädessä myöskään Kiovalle. Tätä ei kuitenkaan pidä missään tapauksessa tulkita paluuksi vanhaan Suomen Venäjä-politiikkaan.
Meidän ei pidä ryhtyä normalisoimaan suhteitamme Venäjään entiseen tapaan. Putinin johtama Venäjä muodostaa Suomelle pitkäaikaisen ja viime kädessä eksistentiaalisen turvallisuusuhan. Sen kanssa voidaan joutua neuvottelemaan, mutta siihen ei pidä suhtautua sinisilmäisesti.
Emme tiedä, tuottaako Stubbin ja Støren aloite lopulta mitään tai muuttaako Putin neuvotteluasemaansa, saadaanko aikaan rajattuja tulitaukoja tai edistyvätkö suunnitellut Abu Dhabin neuvottelut. Näihin kysymyksiin saadaan vastauksia vasta myöhemmin.
Pidän silti my�önteisenä, että Stubb sentään yrittää aktiivisesti vaikuttamaan tapahtumiin eikä tyydy seuraamaan muiden päätöksiä sivusta kun muu Eurooppa polkee paikallaan.
Ulkopolitiikassa on myös kyettävä muuttamaan toimintatapoja olosuhteiden muuttuessa. Jos on vuosikausia puolustanut tiettyä linjaa, voi olla vaikeaa tunnustaa, ettei se yksin riitä vastaamaan uuden tilanteen haasteisiin. Periaatteiden ei tarvitse muuttua, vaikka niiden edistämiseen käytettävät keinot muuttuisivat.
Putinin Venäjän luonteesta ei ole epäselvyyttä, mutta Euroopalla ei ole varaa tyytyä pelkkään oikeassa olemiseen. Meidän on myös kyettävä vaikuttamaan siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Toistaiseksi Eurooppa ei ole tässä onnistunut riittävän hyvin.
Kirjoittaja on ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija.