Vieraskynä: Trumpin peli paljastui ja se on Suomelle vaarallinen

Donald Trumpin Venäjä-politiikasta etsitään jatkuvasti suurta suunnitelmaa. Viimeistään nyt pitäisi uskaltaa sanoa ääneen, ettei sellaista ole nähtävissä.

Trump tavoittelee nopeita poliittisia voittoja ja tekee sopimuksia, joiden seurauksia hän joutuu myöhemmin paikkailemaan. Ukrainan ja Euroopan turvallisuus on nyt jäänyt näiden tavoitteiden jalkoihin.

Viime päivien tapahtumat paljastavat tämän erityisen selvästi. Trump on ajautunut Iranissa sotaan, jolle ei ole löytynyt selvää ulospääsyä. Sota on nostanut energian hintoja ja aiheuttanut hänelle ongelmia kotimaassa. Nyt Trump yrittää helpottaa polttoaineiden hintapainetta tekemällä dieselkaupat Vladimir Putinin kanssa.

Yhdysvallat on vuosien ajan yrittänyt heikentää Venäjän sotataloutta pakotteilla. Ukraina on puolestaan onnistunut vahingoittamaan Venäjän öljynjalostamoita. Nyt Trump hakee helpotusta Iranin sodan aiheuttamaan ongelmaan juuri Venäjältä ja vaatii Ukrainaa lopettamaan iskut venäläisiin jalostamoihin.

Dieselkaupan hyödyt ovat ylipäätään kyseenalaisia. Luvatut toimitusmäärät ovat pieniä suhteessa markkinoihin, eikä Venäjän kyvystä toimittaa kaikkea lupaamaansa ole varmuutta. Silti Trump on valmis helpottamaan venäläisen polttoaineen pääsyä markkinoille ennen marraskuun välivaaleja.

Tässä Trumpin omat tavoitteet törmäävät suoraan Ukrainan etuihin. Ukraina yrittää tehdä Venäjän sodankäynnistä mahdollisimman kallista. Trump haluaa halvempaa dieseliä amerikkalaisille. Jos Ukrainan iskut vaikeuttavat tätä tavoitetta, Trump näyttää olevan valmis painostamaan Ukrainaa.

Financial Timesin mukaan Washington olisi uhannut keskeyttää aseiden toimitukset ja tiedustelutiedon jakamisen, ellei Ukraina lopeta iskujaan Venäjän energiakohteisiin. Uhka koskee myös järjestelmää, jonka kautta eurooppalaiset ostavat amerikkalaisia aseita Ukrainalle.

Valkoisen talon painostus kohdistuu siis hyökkääjän sijaan puolustajaan.

Trumpin ilmoittama energiatulitauko kruunaa kaiken. Hän julisti Venäjän ja Ukrainan sopineen iskujen lopettamisesta energiakohteisiin, vaikka Zelenskyi kuuli asiasta mediasta. Venäjä ei vahvistanut sopimusta ja jatkoi Zelenskyin mukaan iskujaan Ukrainan energialaitoksiin.

Millainen tulitaukosopimus tämä oikein on, jos toinen osapuoli ei edes tiedä, mistä on sovittu?

Silti Zelenskyi joutuu jälleen pelaamaan mukana. Hän ei voi suoraan tyrmätä Trumpin puheita, koska silloin Washington saisi uuden syyn syyttää Ukrainaa rauhan estämisestä. Niinpä hän ilmoittaa tukevansa tulitaukoa, kunhan myös Venäjä noudattaa sitä.

Sama näkyy Zelenskyin lupauksessa järjestää Ukrainassa vaalit, jos Putin suostuu 60 päivän tulitaukoon. Kyse ei ole uudesta myönnytyksestä, sillä Zelenskyi on esittänyt saman ehdon aiemmin. Silti Ukrainan presidentti joutuu jatkuvasti vakuuttelemaan rauhantahtoaan Trumpille, joka on itse vaatinut hänen vaihtamistaan ja väittänyt Putinin haluavan sopimusta.

Tämä järjetön karuselli on pyörinyt viime vuoden elokuun Alaskan huippukokouksesta lähtien.

Tuolloin Trump otti Putinin vastaan näyttävästi, mutta ei saanut tältä tulitaukoa. Sen sijaan Trump luopui välittömän tulitauon vaatimuksestaan ja alkoi puhua suoraan lopullisesta rauhansopimuksesta. Putin pääsi takaisin kansainväliseen huippudiplomatiaan ilman, että hänen tarvitsi lopettaa sotatoimiaan.

Sen jälkeen olemme seuranneet Steve Witkoffin ja Jared Kushnerin neuvotteluja Venäjän kanssa. Julkisuuteen on tullut puheita taloudellisesta yhteistyöstä, uusista sopimuksista ja rauhan mahdollisuuksista.

Lopputulos on kuitenkin tuttu. Venäjä jatkaa hyökkäyssotaansa, Ukraina joutuu torjumaan itselleen vahingollisia ehdotuksia ja Trump syyttää Zelenskyiä sopimuksen puuttumisesta.

Washington on myös kiristänyt Venäjän pakotteita, mutta samaan aikaan avannut mahdollisuuksia taloudelliseen yhteistyöhön Moskovan kanssa. Johdonmukaista linjaa Venäjän painostamiseksi on vaikea nähdä.

Iranin sota paljastaa vielä suuremman ongelman. Trumpin päätökset eivät ainoastaan sotke diplomatiaa, vaan kuluttavat Yhdysvaltojen sotilaallisia voimavaroja tavalla, jonka seuraukset tuntuvat sen liittolaisissa.

Yhdysvallat on jo joutunut viivästyttämään Euroopan maille aiemmin sovittuja asetoimituksia Iranin sodan kuluttamien asevarastojen vuoksi. Viivästykset ovat koskeneet myös Pohjoismaita ja Baltian maita. Lähi-itään on siirretty sotilaallisia voimavaroja myös Aasian suunnalta, ja Etelä-Koreasta on vahvistetusti siirretty ampumatarvikkeita.

Tässä näkyy Yhdysvaltojen sotilaallisen ylivoiman toinen puoli. Sen asevarastot, ilmatorjuntaohjukset ja muut kriittiset voimavarat eivät ole rajattomia. Jos niitä kulutetaan Trumpin aloittamassa sodassa Lähi-idässä, niitä ei välttämättä riitä samaan aikaan Euroopan tai Aasian puolustukseen.

Suomelle tämä ei ole mikään teoreettinen kysymys. Olemme rakentaneet puolustustamme tiiviissä yhteistyössä Yhdysvaltojen kanssa ja hankkineet sieltä huomattavan määrän asejärjestelmiä. Niiden toimitusvarmuuteen vaikuttavat nyt myös Washingtonin sotilaalliset päätökset aivan muualla maailmassa.

Kyse on samalla Yhdysvaltojen suurvalta-aseman uskottavuudesta. Sotilaallinen ylivoima ei yksin riitä, jos poliittinen johto ei kykene muuttamaan sitä kestäviksi tuloksiksi. Iranin sodassa Yhdysvallat on käyttänyt valtavaa voimaa ilman selvää ulospääsyä konfliktista. Ukrainassa Trump julistaa sopimuksia, joiden toteutumisesta ei ole varmuutta, ja painostaa puolustautuvaa maata enemmän kuin hyökkääjää.

Liittolaisille avautuu eteen vaikea kysymys. Voiko Yhdysvaltojen tukeen luottaa silloin, kun sen antaminen ei palvele presidentin välittömiä poliittisia tavoitteita? Entä riittävätkö sen voimavarat, jos Trump on sitonut niitä omiin sotiinsa muualla?

Trumpin toimintaa selittää paljon yksinkertaisempi ajatus kuin mikään suuri strateginen suunnitelma. Hän tavoittelee sopimuksia, joista uskoo hyötyvänsä poliittisesti. Hänen maailmassaan lähes kaikesta voidaan käydä kauppaa, myös asioista, joita Euroopassa pidetään turvallisuutemme perustana.

Jos kauppa Putinin kanssa auttaa alentamaan polttoaineiden hintoja tai tarjoaa mahdollisuuden julistaa diplomaattinen voitto, Ukrainan ja Euroopan turvallisuusedut eivät välttämättä estä häntä tekemästä sitä.

Trumpin ei tarvitse tietoisesti ajaa Putinin asiaa, jotta hänen päätöksensä hyödyttäisivät Venäjää. Putinille riittää, että Washington vähentää painetta Venäjältä ja siirtää sitä Ukrainaan.

Suomessa tämä pitäisi jo ymmärtää. Valtionjohdon on tietenkin pidettävä suhteet Washingtoniin kunnossa. Yhdysvallat on edelleen tärkein sotilaallinen liittolaisemme, eikä diplomatiaa hoideta katkaisemalla suhteita aina, kun presidentti tekee huonoja päätöksiä.

Muun julkisen keskustelun ei kuitenkaan tarvitse osallistua loputtomaan selittelyyn, jossa jokaiselle Trumpin ratkaisulle yritetään keksiä jokin kauaskantoinen ja hyväntahtoinen tarkoitus. Meidän on katsottava tekoja ja varauduttava niiden seurauksiin.

Suomen puolustuksen on kestettävä myös tilanteessa, jossa Yhdysvaltojen apu viivästyy tai jää odotettua pienemmäksi. Tarvitsemme riittävästi ammuksia, ilmapuolustusta ja kykyä valmistaa kriittistä puolustusmateriaalia Euroopassa.

Yhteistyötä Pohjoismaiden, Baltian maiden, Puolan, Britannian ja Alankomaiden kanssa on syvennettävä. Britannian johtama JEF-yhteistyö tarjoaa tähän tärkeän pohjan. Samalla Euroopan on pystyttävä tukemaan Ukrainaa ja pitämään Venäjään kohdistuvaa painetta yllä myös ilman Washingtonin jatkuvaa myötävaikutusta.

Tämä ei tarkoita Yhdysvaltojen hylkäämistä. Se tarkoittaa sen tunnustamista, ettei Suomen turvallisuutta voi rakentaa oletukselle, että Washingtonin poliittiset tavoitteet ovat kaikissa tilanteissa samat kuin meidän.

Trumpin päätösten taustalta ei tarvitse enää etsiä nerokasta suunnitelmaa, joka lopulta kääntäisi kaiken Euroopan eduksi. Viime päivien tapahtumat osoittavat, kuinka helposti hänen omat poliittiset tarpeensa voivat mennä Ukrainan ja Euroopan turvallisuuden edelle.

Trump on viime kädessä omalla puolellaan. Suomen ja Euroopan on pidettävä huoli siitä, että me olemme omallamme.

Kirjoittaja on ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija.