Vieraskynä: Venäjän seuraava painostus ei ehkä alakaan itärajalla

Kun Suomessa puhutaan Venäjän muodostamasta uhasta, katse kääntyy ymmärrettävästi itärajalle. Seuraamme joukkoja, tukikohtia, kalustoa ja sotilaallisen valmiuden muutoksia.

Tämä on välttämätöntä, mutta samalla vaarana on, että katsomme liian pitkään vain yhteen suuntaan.

Venäjä valmistautuu jo nyt turvallisuusympäristön seuraavaan vaiheeseen. Siinä sotilaallisen ja siviilitoiminnan, rauhan ja konfliktin sekä sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden väliset rajat hämärtyvät entisestään.

Suomen varautumisessa on otettava huomioon erityisesti viisi kehityskulkua.

Ensimmäinen on näennäinen normalisoituminen.

Mahdollinen aselepo, rauhanprosessi tai muu poliittinen liennytys ei tarkoita, että Venäjän tavoitteet muuttuisivat. Päinvastoin. Näennäinen yhteistyöhalukkuus voi tarjota Moskovalle mahdollisuuden palauttaa yhteyksiä, purkaa rajoituksia ja rakentaa uudelleen vaikutus- ja tiedusteluverkostojaan.

Suojelupoliisin mukaan Venäjä valmistautuu jo hyödyntämään mahdollisuuksia, joita Ukrainan sodan päättyminen tai länsimaiden sotaväsymys sille avaisi. Venäjän tavoitteena olisi palauttaa erityisesti henkilötiedustelukykynsä Euroopassa ja Suomessa. Samalla Ukrainaan sidottuja tiedusteluresursseja voitaisiin suunnata uudelleen muualle Eurooppaan.

Suomen on siksi varauduttava myös rauhan houkutukseen. Taloudellisten, tieteellisten ja poliittisten suhteiden osittainen palautuminen ei saa merkitä paluuta vanhaan sinisilmäisyyteen. Normalisoituminen voi Venäjälle olla operatiivinen mahdollisuus, ei osoitus strategisesta muutoksesta.

Toinen kehityskulku on etäohjattu sabotaasi.

Venäjän ei tarvitse lähettää Suomeen omia tiedustelu-upseereitaan toteuttamaan jokaista operaatiota. Se voi rekrytoida tehtäviin tavallisia ihmisiä internetissä ja ohjata toimintaa Venäjän alueelta.

Suojelupoliisin mukaan Venäjän tiedustelupalvelut tarjoavat sosiaalisessa mediassa ja viestipalveluissa rahaa aluksi pienistä tehtävistä. Julisteiden kiinnittämisestä tai graffitien maalaamisesta voidaan edetä vahingontekoihin ja jopa tuhopolttoihin. Rekrytoitu ei välttämättä tiedä toimeksiantajan todellista henkilöllisyyttä tai ymmärrä olevansa osa valtiollista operaatiota.

Tästä seuraa Suomelle vaikea mutta tärkeä johtopäätös: mahdollisen sabotaasin toteuttaja ei välttämättä puhu venäjää, ylitä itärajaa tai näytä tiedustelu-upseerilta. Hän voi olla Suomessa tai muualla Euroopassa asuva rahapulassa oleva nuori, pikkurikollinen tai muu helposti hyväksikäytettävä henkilö.

Seuraava Venäjän operaatio saattaa alkaa Telegram-viestistä.

Kolmas muutos koskee siviililogistiikkaa.

Ukrainan viimeaikaiset iskut venäläisen verkkokauppajätti Wildberriesin varastoihin ovat osoittaneet, kuinka vaikeaksi siviili- ja sotilaslogistiikan erottaminen on muuttunut. Ukraina on perustellut iskuja sillä, että yhtiön verkostoa käytetään Venäjän sotaponnistelujen tukemiseen. Venäjä ja yhtiö ovat kiistäneet kohteiden sotilaallisen luonteen. Joka tapauksessa iskujen kohteeksi on joutunut laaja, tavallista kaupankäyntiä palveleva jakeluverkosto.

Suomen puolustuskyky ja liittolaisten vastaanottaminen eivät nojaa vain Puolustusvoimien omiin järjestelmiin. Ne tarvitsevat satamia, lentoasemia, rautateitä, maanteitä, polttoaineita, varastoja, kuljetusyrityksiä, korjaamoja, maksuliikennettä ja tietojärjestelmiä.

Suomessa tätä on jo harjoiteltu yhdessä Puolustusvoimien, Huoltovarmuuskeskuksen ja logistiikkayritysten kanssa. Seuraava askel on kuitenkin ymmärtää, että tavallinen logistiikkakeskus tai yrityksen tietojärjestelmä voi kriisissä olla sekä sotilaallisesti välttämätön että vastustajan kiinnostuksen kohde.

Neljäs kehityskulku on Venäjän valmistautuminen digitaaliseen pimeyteen.

Venäjän viranomaiset ovat tehneet mobiiliverkkojen rajoittamisesta ja internetyhteyksien katkaisemisesta yhä tavanomaisemman sodanajan hallintakeinon. Keväällä 2026 Moskovassa koettiin viikkoja kestäneitä häiriöitä, jotka vaikuttivat viestintään, navigointiin, digitaalisiin maksuihin ja arkisiin palveluihin. Venäjä perustelee rajoituksia drooniuhalla, mutta samalla ne vahvistavat valtion mahdollisuutta kontrolloida tiedonkulkua.

Kyse ei ole vain sensuurista. Digitaalinen pimeys voi vaikeuttaa ulkopuolista tilannekuvaa, peittää joukkojen ja kaluston liikkeitä sekä estää Venäjän omia kansalaisia välittämästä tietoa tapahtumista.

Suomen tiedustelu- ja tilannekuvajärjestelmien on siksi toimittava myös tilanteessa, jossa avoimista lähteistä saatava tieto Venäjältä vähenee äkillisesti. Internetin hiljeneminen ei välttämättä tarkoita tilanteen rauhoittumista. Se voi merkitä valmistautumista johonkin suurempaan.

Viides muutos tapahtuu yritysten ja teknologian kautta.

Venäjä pyrkii rakentamaan sotateollista kykyään länsimaisten yritysrakenteiden, välikäsien ja monimutkaisten toimitusketjujen avulla. Liettuan tiedustelupalvelujen mukaan venäläiset toimijat hyödyntävät lännessä asuvien Venäjän ja Valko-Venäjän kansalaisten hallitsemia yrityksiä, toimintansa lopettaneita yhtiöitä sekä ohjelmisto-, satelliitti- ja televiestintäalan verkostoja hankkiakseen sotateollisuudelle tarpeellista teknologiaa.

Tämä tarkoittaa, ettei taloudellista turvallisuutta voida jättää vain tullin tai pakotevalvonnan vastuulle. Yritysten omistussuhteet, tutkimusyhteistyö, teknologiahankinnat, yrityskaupat, alihankintaketjut ja tosiasialliset edunsaajat ovat osa kansallista turvallisuutta.

Venäjä ei välttämättä yritä hankkia Suomesta valmista asetta. Se voi etsiä tavallista komponenttia, ohjelmisto-osaamista tai yritystä, jonka kautta hankinnan todellinen määränpää voidaan peittää.

Näitä viittä kehityskulkua yhdistää sama toimintalogiikka. Venäjä pyrkii hyödyntämään juuri niitä rakenteita, joita avoin yhteiskunta tarvitsee toimiakseen: vapaita yhteyksiä, yritystoimintaa, logistiikkaa, teknologiaa ja ihmisten välistä luottamusta.

Suomen vahvuus on kokonaisturvallisuus. Seuraavaksi sitä on kehitettävä niin, etteivät uudet uhkat jää hallinnonalojen ja vastuualueiden välisiin rakoihin.

Seuraava Venäjään liittyvä turvallisuuskriisi ei ehkä näy ensimmäisenä rajavartioston kameroissa. Sen ensimmäinen merkki voi löytyä yritysrekisteristä, varastohallin valvontakamerasta, epäilyttävästä verkkoviestistä tai Venäjän äkillisesti hiljenneestä internetistä.

Suurin yllätys ei yleensä ole se, jota emme osanneet kuvitella. Se on se, jonka merkkejä näimme etukäteen, mutta joita emme ymmärtäneet yhdistää toisiinsa.

Kirjoittaja on kokoomuksen kansanedustaja ja Aalto-yliopiston kyberturvallisuuden työelämäprofessori.