Menestyskirja Paluu Reimsiin kuvaa luokkahäpeää ja äärioikeiston nousua. Didier Eribon kertoo haastattelussa myös, miksi ystävyyttä pitäisi arvostaa enemmän.
Didier Eribon luuli olevansa häpeän asiantuntija, mutta tajusi olleensa väärässä. Havahtumisesta syntyi kansainvälinen menestyskirja Paluu Reimsiin.
Pariisilaisprofessorin omakohtainen teos käy läpi luokkanousua ja yltyy paikoin raivokkaaksi analyysiksi yhteiskunnallisesta epäoikeudenmukaisuudesta. Kirjan ytimessä on ristiriitainen kokemus luokkahäpeästä.
Vuonna 2009 ilmestynyt alkuteos on käännetty 36 kielelle. Kirja on puhutellut lukijoita ympäri Eurooppaa ja Brasiliasta Etelä-Koreaan, siitä on tehty teatteriesityksiä ja dokumenttielokuva.
– On kuin olisi näkymätön yhteisö ihmisiä, jotka eivät uskalla puhua – ja kirja tekee heidät näkyviksi, Eribon sanoo Ylen haastattelussa.
Syyskuussa Eribon vieraili ensimmäistä kertaa Suomessa. Helsingissä esitettiin hänen kirjaansa perustuvaa suomalaista näytelmää. Eribon piti myös sosiologian vierailuluennon ja osallistui yleisökeskusteluihin.
73-vuotiaalla Eribonilla on lämmin katse ja pehmeä ääni. Jää on murrettu, sillä viikon aikana on ehditty kohdata. Ranskalaisfilosofi on välitön ja puhuu painokkaasti.
– Yhteiskuntaluokka näkyy eleissämme, puheessamme, koko olemuksessamme. Se on kirjoitettu meihin, vaikka sosiaalinen ympäristömme muuttuisi.
Häpeä homoudesta vaihtui luokkahäpeään
Työläisperheessä kasvanut Eribon pakeni nuorena homovihamielisestä ja ahdaskatseisesta kotikaupungistaan koillisesta Ranskasta Pariisiin.
Alkoi uusi kaupunkilaiselämä vapaamielisissä älykköpiireissä. Eribon loi menestyksekkään yliopistouran. Filosofi Michel Foucault oli oppi-isä ja ystävä.
Hän pelastui ja sai elää omana itsenään. Tätä tarinaa hän kertoi vuosia itselleen itsestään.
Viisikymppisenä Eribon havahtui miettimään juuriaan. Hän tajusi, miten pärjätäkseen Pariisissa hän oli joutunut salaamaan taustansa, kirjansa sanoin astumaan yhteiskunnalliseen kaappiin. Hän opetteli eroon sivistymättömänä pidetystä kotiseudun murteesta ja vaikeni kodistaan.
– Karistin häpeän homoudestani, mutta astuin sosiaalisen häpeän piiriin, sillä olin työläisten lapsi hyvin köyhästä perheestä.
Eribon oli urallaan kirjoittanut paljon siitä, kuinka yhteiskunta käyttää häpäisevää valtaa homoja ja muita vähemmistöjä kohtaan. Mutta luokkahäpeältä hän oli sulkenut silmänsä.
Eribon täsmentää puhuvansa häpeästä, joka on sosiaalista ja yhteiskunnallista, ranskaksi honte sociale. Kyse ei ole vain yksilön kokemuksesta.
– Tätä häpeää ei pidä tulkita psykologisesti. Kyse on järjestelmästä, yhteiskunnan hierarkiasta, jossa toiset ihmiset asetetaan toisia vähempiarvoisiksi.
Luokan valtaa vähätellään ympäri maailmaa
Eribon kertoo kohdanneensa matkoillaan luokan merkityksen vähättelyä. Kirjan olosuhteet voivat kuulemma päteä Ranskassa, mutta ”ei meillä”.
Suomessa sosiologi Mari Käyhkö on puhunut tasa-arvon myytistä, hellitystä ajatuksesta, ettei luokka vaikuttaisi ihmisten elämänvalintoihin. Tutkimustieto osoittaa esimerkiksi koulutusvalintojen periytyvän 2000-luvulla yhä voimakkaammin.
Eribon kysyy, miksi koululaitos toimii niin, että tietyistä lähtökohdista oppilaat johdonmukaisesti päättävät, ettei koulu ole heille, kun toiset etenevät opinnoissa luontevasti.
Eribonin viimeisin Ranskassa julkaistu teos kertoo hänen iäkkään äitinsä viimeisistä vuosista hoitolaitoksessa ja pohtii ihmisten eriarvoisuutta kuoleman edessä.
Pohjimmiltaan kyse on yhteiskunnallisesta epäoikeudenmukaisuudesta, joka toistuu elämän eri vaiheissa.
Eribon ei halua tehdä itsestään sankaria, vaikka onnistui vastoin kaikkia todennäköisyyksiä liikkumaan köyhästä kodista akateemiseen eliittiin. Kirjan tarkoitus on paljastaa, kuinka vaikeaa on tehdä muita valintoja kuin ne, jotka pitkälti tehdään ihmisen puolesta jo hänen syntyessään.
Äärioikeisto löysi kurjistetun työväenluokan
Suomessa Eribonin nimi ei ole laajasti tunnettu, mutta Helsingissä kaikki tilaisuudet ovat oviaukkoja ja seinänvieriä myöten täynnä. On nuoria opiskelijoita, valkohiuksisia ikäihmisiä ja monia mediasta tuttuja kasvoja: kirjailijoita, tutkijoita, toimittajia. Ne, joita suomalaiset kuuntelevat, haluavat kuunnella Eribonia.
Eribon puhuu teemoista, jotka askarruttavat ympäri Eurooppaa ja maailmaa. Hän käyttää Helsingissä toistuvasti sanaa luokkaväkivalta kuvatakseen sitä, miten yhteiskunnassa yhtäälle kertyy hyvinvointia, toisaalle näköalattomuutta.
Eribonin kotiseudulla se näkyy myös äärioikeiston nousuna työväenluokan keskuudessa. Populistisen äärioikeiston kannatuksen kasvu on toinen Paluu Reimsiin -teoksen tärkeä teema, jonka seitsemäntoista vuotta sitten ilmestynyt kirja tavoitti varhain. Esimerkiksi Saksassa kirjan ympärillä käytiin paljon keskustelua siitä.
Äärioikeisto ohjaa vastustamaan rahavallan sijaan maahanmuuttajia ja vähemmistöjä, työläisidentiteetin korvaa kansallisaate.
Luokkahäpeää monimutkaistaakin se, että esimerkiksi Eribonin tapauksessa kotiympäristö oli vahvan rasistinen ja homofobinen. Työväenluokkaa tekisi mieli tukea, mutta sen oikeat edustajat tekevät sen vaikeaksi, hän pohtii.
Eribon näkee, että kyseessä on alistamiseen pyrkivän vallan ketju. Vahvoilla olevat ihmisryhmät pyrkivät alistamaan ryhmiä, joita pitävät vähempiarvoisina.
On ehdottomasti tuettava ja rahoitettava kulttuuria, jota ei ole suunnattu suurelle yleisölle.
Filosofina ja sosiologina Eribon on kriittinen ylipäätään valtaa kohtaan. Hän kannustaa etsimään vastavoimia, kyseenalaistamaan, olemaan alistumatta.
On asioita, jotka hän nostaa esiin Helsingissä useasti.
Hän kritisoi johdonmukaisesti julkisen sektorin leikkauksia ja puolustaa julkisten palveluiden uudelleenrakentamista.
Erityisen painokkaasti hän puhuu taiteen ja kulttuurin puolesta. Äärioikeisto hyökkää taiteen ja kulttuurin kimppuun siksi, että tietää ne uhkaksi itselleen, Eribon sanoo. Hänen mukaansa on äärioikeistolle tyypillistä myös määritellä, millainen kulttuuri on sopivaa. Niiden määritelmien mukaan kulttuuri lakkaisi olemasta kulttuuria.
– Äärioikeistosta tavataan sanoa, että ainoastaan suuria kansanjoukkoja puhutteleva kulttuuri on oikeaa kulttuuria. On ehdottomasti tuettava ja rahoitettava kulttuuria, jota ei ole suunnattu suurelle yleisölle. Avantgarde-kulttuurin ansiosta taide ja kulttuuri uusiutuvat.
Oma elämäntarina kertoo yhteiskunnasta
Luokka kiinnostaa kirjallisuudessa, eikä se ole ihme, jos miettii, miten varallisuuserot ovat kasvaneet länsimaissa viime vuosikymmeninä, totesi esseisti Silvia Hosseini Eribonin vierailun aikana järjestetyssä kirjakeskustelussa.
Eribonin muistelmia ja sosiologista esseetä yhdistelevää teosta on luonnehdittu autososiobiografiaksi. Termiä on käyttänyt teoksistaan ranskalaisnobelisti, niin ikään luokkataustastaan kirjoittanut Annie Ernaux. Ernaux'n tavoin Eribon näyttää, miten oma elämäntarina on osa laajempaa historiaa ja yhteiskunnan oloja.
Ranskassa Paluu Reimsiin käynnisti suuren keskustelun luokasta ja rohkaisi teini-ikäistä Édouard Louis'ta lähestymään Eribonia. Kansainväliseksi kirjailijatähdeksi noussut Louis on sanonut, ettei hänestä olisi tullut kirjailijaa ilman Eribonin tukea. Esikoisromaani, läpimurtoteos Ei enää Eddy on omistettu Eribonille, ja Muutos: metodi -teoksessa on kokonainen Didier-osio.
Eribon vähättelee osuuttaan ”poikkeuksellisen lahjakkaan” Louis’n menestykseen, mutta myöntää, että ystävystyminen saattoi auttaa kirjailijanuraa alkuun.
Eribon, Louis ja Eribonin kumppani, filosofi Geoffroy de Lagasnerie ovat läheisiä ystäviä. Vasemmistointellektuellien julkkiskolmikko esiintyy usein somessa yhdessä.
Kolmikko ei tunnu vastustavan sitä, että heistä luodaan mielikuvaa ”Ranskan uutena älymystönä”, kuten esimerkiksi Harvardin yliopisto on heitä kutsunut. Ranskassa varsin tietoiselta vaikuttava itsensä brändääminen pariisilaisen älykköelämän soihdunkantajina on herättänyt myös närää.
Ystävyyden korostamisella on kolmikolle kuitenkin tärkeä yhteiskunnallinen ulottuvuus.
Ystävyys ansaitsee enemmän arvostusta
Haastatteluun varattu aika lähenee loppuaan, ja Eribonia odottaa näytelmän ensiesitys Helsingissä. Olen päätynyt ruksimaan yli suurimman osan kysymyksistäni, sillä vastaukset ovat eloisan vuolassanaisia.
Kun ehdotan, että puhumme haastattelun viimeiset minuutit ystävyydestä, Eribon ilahtuu silminnähden.
Eribon, de Lagasnerie ja Louis ovat viettäneet tiivistä yhteiselämää yli kymmenen vuotta. Heille ystävyys on ihmissuhteen muoto ja elämäntapa, joka ansaitsisi laajempaa arvostusta. De Lagasnerie on kirjoittanut aiheesta kirjan ja puhunut siitä The Guardianille.
Nykyinen avio- ja perhe-elämän elämän malli kääntyy Eribonista sisäänpäin. Eribon muistuttaa taistelleensa samaa sukupuolta olevien avioliitto- ja adoptio-oikeuden puolesta – ja taistelisi edelleen, jos ne olisivat uhattuina, hän lisää. Eribon katsookin, että hänellä on oikeutus kritiikkiinsä. Mutta:
– En halua kieltää mitään, keneltäkään!
Eribon vain harmittelee, miten monet ystävät avioiduttuaan ja saatuaan lapsen muuttavat kauas ja suorastaan katoavat. On valitettavaa, että ystävyys jää toiselle sijalle.
Ystävyyttä elämäntapana korosti myös Foucault, ja Eribon kertoo jatkavansa tätä perintöä. Hän huomauttaa, että vaikka ei puhukaan vain homojen välisestä ystävyydestä, ystävyydellä on homoille erityinen rooli. Homojen välinen suhdeverkosto on myös auttanut sekä hänen että Louis'n uraa.
Eribonille ystävyys on luovaa ja älyllistä yhteiselämää, jossa jaetaan huolenpitoa, arkea ja vapaa-aikaa.
Onko ystävyys vastavoima?
– Ehdottomasti, ehdottomasti.
Ystävyydessä viehättää avoimuus: se ei pyri sulkemaan pois muuta elämää ja ihmissuhteita.
– Ystävyys on avoin ystävien ystäville, uusille ihmisille. Ystävyys kurkottaa ulospäin.