Analyysi: Ellinoora tiivistää kolmen minuutin poplauluun sen, mikä aikuistumisessa ahdistaa
Ellinoora laulaa siitä, miltä tuntuu rysähtää aikuisuuteen, kun on tuskin ehtinyt riisua leikkitiaraa päästään, kirjoittaa musiikkitoimittaja Susanna Vainiola.
– Miten toi voi tietää miltä musta tuntuu, ihmettelee 17-vuotias fani Ellinooran keikan jälkeen Yle Areenaan juuri julkaistussa Maailman paras Ellinoora -podcastissa.
Samanlaisia kommentteja kuullaan supersuositun amerikkalaisen artistin Taylor Swiftin faneilta brittiläisessä Taylor-dokumentissa. Vaikka artisti kirjoittaa omien kokemustensa pohjalta, hän tavoittaa jotain kollektiivista.
Ellinoora ja Taylor Swift kirjoittavat kappaleita tytöille.
Tyttöys on usein väheksyttyä ja pinnalliseksi arvioitua. Ellinoora ja Swift antavat kuitenkin kuulijoidensa olla paitsi tyttöjä, myös ihmisiä. Tuntea, kaivata ja raivota. Olla täynnä kontrasteja, kuten Ellinoora itseäänkin kuvailee: päältä vaaleanpunaista hattaraa, sisältä kirkasta ja terävää.
Henkilökohtainen lyriikka vetoaa kuuntelijoihin, koska kokemusten jakaminen vähentää omaa yksinäisyyden tunnetta. On lohdullista kuulla jonkun toisenkin tunteneen samoin, kuten kirjailija Maggie Nelson toteaa runoilija Sylvia Plathia ja Taylor Swiftiä käsittelevässä esseessään The Slicks vuodelta 2025.
Erityisesti autofiktiivisiä keinoja käyttävä naispuolinen tekijä törmää usein kritiikkiin, koska omakohtaisten kokemusten jakaminen nähdään naisten kohdalla paitsi hoivatehtävän laiminlyömisenä myös paheksuttavana itsensä paljastamisena, Nelson pohtii.
Voimalauluissa ei vapauduta seksin avulla
Ellinooralle popmusiikki on alusta asti ollut ainoa uravaihtoehto.
Teini-ikäinen, vaikuttavan lauluäänen omannut oululaisteini sanoi ei kiitos levy-yhtiön tarjoamalle valmiiksi tehdylle biisimateriaalille. Hän ilmoitti kirjoittavansa mieluiten itse omat laulunsa.
Niistä lauluista tuli hänen sukupolvensa anthemeita, joissa kuuluvat Disney-tarinoiden parissa vietetty lapsuus ja teini-iän kyyneltahraiset päiväkirjan sivut. Niihin lauluihin on pakkautunut selvästi myös jotain universaalia nuoruuden kokemusta – päätellen hänen yhä uusista teini-ikäisistä kuulijoistaan.
Kertojana Ellinoora ei kuitenkaan paljasta itsestään paljoakaan. Kuulijan ei tarvitse pelätä kiusallista roisiutta, eikä lauluissa kuumotella intiimeillä yksityiskohdilla.
Ellinooran voimalauluissa ei myöskään emansipoiduta seksin avulla, vaan nimenomaan annetaan mahdollisuus vapautua objektina olemisen paineesta.
Se näkyy keikoilla yleisössä, josta valtaosa muodostuu eri-ikäisistä naisista tai naiseksi itsensä identifioivista. Sen tuntee miellyttävänä lämpönä viisikymppinenkin yleisössä olija: tässä on turvallinen tila.
Irti prinsessasaduista
Ellinoora on ennen kaikkea oman, nyt kolmikymppisen 2010-luvulla aikuistuneen sukupolvensa ääni. Se on porukkaa, joka on varttunut katsoen Disney-leffoja, tehden somevideoita tietoisena ilmastouhkista ja me toosta. Ja kuunnellen popmusiikkia.
Popkappale on se filtteri itsen ja kovan maailman välissä. Kolmeen ja puoleen minuuttiin mahtuu kaikki olennainen. Ellinoora sanoittaa yleisölleen sitä, miltä tuntuu rysähtää aikuisuuteen, kun tuskin on ehtinyt riisua leikkitiaraa päästään.
Prinsessasadut ovat antaneet monelle tyttösukupolvelle tietynlaista roolimallia. Kun olet ihana ja reipas, saat lopulta prinssin.
Disneyn 1990-lukuisissa animaatiosaduissa omapäisen ja fiksun sankarittaren, kuten Kaunotar ja hirviö -tarinan Bellen tai rohkean, pintaan uiskentelevan merenneito Arielin palkintonakin lopulta on kuninkaallinen sulho.
Juonikaavaa jatkoi sujuvasti suosikkisarja Sinkkuelämää. Siinä emansipoituneen ja suuseksistä rennosti lounassalaatin ääressä puhuvan naisen päämäärä oli kuitenkin sama kuin satujen prinsessoilla: päästä naimisiin, mieluiten rahakkaan ja vallakkaan miehen kanssa.
Mä en tahdo olla niin kuin Carrie / huutaa 'Marry me' joka hiton nurkalla
Ellinoora
Ellinoora vihelsi pelin poikki ja sai samalla läpimurtohittinsä sanoutumalla irti Disneyn ja Sinkkuelämää-sarjan Carrie Bradshaw’n tarjoamasta muotista: ”Mä en tahdo olla niin kuin Carrie / huutaa 'Marry me' joka hiton nurkalla”.
Epätäydellisenä yleisön eteen
17-vuotiaana amerikkalaiskirjailija Sylvia Plath (1932–1963) kirjoitti kuuluisat lauseensa siitä, kuinka hän pelkäsi sukupuolensa tuomia rajoitteita ja kuinka hän vaimon rooliin uppoamisen sijaan oli ”tyttö, joka halusi olla Jumala”.
Ei olekaan ihmeellistä, että tämän ajan teinitytöt ovat löytäneet Plathin tuotannon. Plath on trendannut Tiktokissa jo pitkään.
Vaikka tarjolla olevat roolit eivät nykyteinille ole yhtä karun ahtaat kuin Plathin nuoruudessa, sosiaalinen media asettaa lisäpaineita, joita 1980-luvulla suomirockin tahdissa teini-ikänsä viettäneen on vaikea kuvitellakaan.
Samat paineet tuntuvat myös artistin niskassa.
Ellinoora elää tässä suhteessa yhteisessä todellisuudessa kuulijoidensa kanssa. Kun hän asettuu yleisönsä eteen tyllimekossaan ilman käsikirjoitettuja välispiikkejä elämän epätäydellisyyksistä kertovine lauluineen, hän antaa kuulijalleenkin luvan olla epätäydellinen.
Puhukaa vaan pahaa pizzerioissa / samaan aikaan rustaan näit lauluja joita / ens kesänä sä hoilaat mukana
Ellinoora
Lauluissa kertoja tuntuu usein makaavan lattialla ahdistuneena lukuisten itseensä kohdistuvien paineiden alla. Hammasta purren, vastoin odotuksia hän nousee sieltä, kohottaa keskikaljamaljan ja kädet ilmaan Ruisrockin ison lavan edessä.
”Puhukaa vaan pahaa pizzerioissa / samaan aikaan rustaan näit lauluja joita / ens kesänä sä hoilaat mukana”.