Kesäkuussa 2014 kokoomuslaiset kokoontuivat Sibelius-talossa Lahdessa.
Jyrki Katainen liikuttui omista sanoistaan ja herkisti kokoomuslaiset kyyneliin. Hän jätti pääministeriyden ja ryhtyikin itse EU-komissaariksi. Se paikka meni Alexander Stubbilta sivu suun, ja ehkä hyvä niin Suomen kannalta.
Ben Zyskowicz pyöri Sibelius-talon aulassa ympyrää ja puhisi, että ei enää ymmärtänyt politiikasta mitään. Syy: Jan Vapaavuori oli hävinnyt puheenjohtajaäänestyksessä sekä Stubbille että Paula Risikolle.
Pohjalaisen Risikon fanit tanssivat ”Kuka pelkää Paulaa”–renkutuksen tahdissa.
Stubb voitti ja otti puoluekokousväen edessä selfien keltaisella Nokiallaan.
Mutta missä oli eduskuntaryhmän silloinen puheenjohtaja Petteri Orpo?
Paikalla kyllä, vaan varjoissa eikä ehdolla puheenjohtajaksi. Haluja olisi kuulemma ollut, mutta sitä kuuluisaa nostetta eli kannatusta puuttui.
Stubb nosti Orpon maa- ja metsätalousministeriksi. Onhan turkulaisella Kainuussa metsäpalsta, jossa hän huhkii kesäisin risusavotassa, mutta hilpeyttä nimitys silti herätti.
Kesällä 2016 Orpo kukitettiin kokoomuksen puheenjohtajaksi Lappeenrannassa. Suhdanteet muuttuvat politiikassa nopeasti, kuten tapana on sanoa.
Huhtikuussa 2016 sisäministeri Orpo ja tasavallan presidentti Sauli Niinistö moottorikelkkailivat Inarissa ja vierailivat yhdessä Raja-Joosepin rajavartioasemalla. Heidän uumoiltiin puhuneen, millaista olisi kokoomuksen johtaminen.
Kolme viikkoa kelkkaretkestä Orpo ilmoitti haastavansa Stubbin. Kisassa oli mukana myös muuan Elina Lepomäki, jonka mielestä kokoomusta oli liian pitkään johtanut yhteen tilataksiin mahtuva mieskööri.
Puoluekokouksessa näytettiin Lepomäen, Orpon ja Stubbin ehdokasvideot. Valkokankaalle rävähti Suomen Kuvalehden kansikuva ”Presidentin mies”.
Orpo kertoi vuonna 2018 kirjahaastattelussa, miten hänestä tuli Lappeenrannassa ”presidentin mies”.
– Menin 24 tuntia vuorokaudessa kuin ravihevonen ympäri Suomea: tapasin kokoomuslaisia, soittelin, pidin puheita ja istuin paneeleissa. Tein ehdokkaan työtä. Taustalla porukkani suunnitteli kaiken muun. Näin vasta vähän ennen Lappeenrantaa videon, jossa presidentin mies lävähti koko puoluekokouksen katsottavaksi. Hätkähdin sitä ja mietin, että miten tuo nyt sopii. Videota tekemässä olleet sanoivat, että hei, se on lehden kansi. Miksi emme voi sitä laittaa? Mikä siinä on väärää? Se on journalistinen näkemys, Orpo sanoi.
Vastauksesta paljastuu Orpon salaisuus. Hän on aina ollut näennäisen näkymätön, eikä häntä ole koettu pyrkyriksi tai häikäilemättömäksi.
Orpo on ollut puolueen mies: kentällä rakastettu, koska hänessä on paljon stereotyyppisen suomalaisen miehen luonteenpiirteitä.
Se on tehnyt hänestä vaalimenestyksellä mitattuna kokoomuksen historian menestyneimmän puheenjohtajan. Pienemmälle huomiolle on jäänyt, että Orpo on taitava poliitikko.
Stubb ja Niinistö ottivat aikanaan yhteen Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjasta liki verissä päin.
Stubb ajoi pääministerinä Nato-jäsenyyttä ja esitti sitä joulukuussa 2014, kun tasavallan presidentti ja puoluejohtajat kokoontuivat Mäntyniemessä. Niinistö ei jäsenyyttä silloin kannattanut.
Stubbin syrjäyttämistä hautoneet kokoomuslaiset tunnistivat tilaisuutensa. Kuiskuttelemalla, että ”presidentti ei luota Stubbiin”, oli mahdollista kaivaa maata tämän alta.
Sellaista oli politiikka Suomen huipulla 2010-luvulla. Sauli Niinistö oli politiikassa niin pelätty ja kansan parissa suosittu, että hänestä tehtiin keppihevosta moneen valtakamppailuun.
– Saulin vahva persoona ei jätä kylmäksi. Hän on aina ollut päätöksentekotilanteissa hyvin vaativa ja tiukka, Orpo kuvaili Niinistöä vuonna 2018.
Kun kokoomus sitten Orpon johdolla rummutti Nato-jäsenyyttä Turun Logomossa kesällä 2018 ja puoluekokousväki suorastaan villiintyi, Naantaliin samana päivänä saapunut Niinistö ärsyyntyi.
Ihmiset, jotka eivät tunne Orpoa, saattavat pitää häntä peesailijana. He ovat pitkälti väärässä. Orpo on niin halutessaan itsenäinen linjanvetäjä.
Orpo tunnisti ja tunnusti, että Stubb oli noussut kokoomuksen huipulle persoonansa ja ennen kaikkea Nato-kantansa ansiosta – eikä puolustusliiton jäsenyyden kannatus ollut kokoomuksesta minnekään kadonnut.
Kun monet povasivat Stubbin uran suomalaisen politiikan terävimmällä huipulla olevan ohi, Orpo ajatteli päinvastoin.
Orpo hautoi vuosien ajan ajatusta, että Stubb olisi hyvä valinta kokoomuksen presidenttiehdokkaaksi Niinistön toisen kauden päättyessä. Häneltä on löytynyt sitä kuuluisaa politiikan hoksnokkaa, mikä ei tarkoita pintakuohussa elämistä vaan kykyä pitkän tähtäimen strategiseen ajatteluun.
Stubb ja Orpo halasivat lämpimästi Pikku-Finlandiassa, kun presidentinvaalin toisen kierroksen ennakkoäänestyksen tulos julkistettiin. Orpon ilo oli aitoa. Hän tunsi maksaneensa samalla kunniavelkansa siitä, että kaatoi Stubbin puolueen puheenjohtajan paikalta.
Yksi hänen vahvuuksistaan on ollut lahjakkuuden tunnistaminen.
Orpon puheenjohtajakaudella kokoomuksen ministeriryhmässä ei ole ollut sattumakenraaleita. Hän nosti nuoren ja kunnianhimoisen Antti Häkkäsen aikoinaan oikeusministeriksi saatesanoilla ”kuka muu kuin meidän Antti”.
Kokoomuksen miesvaltaa armottomasti kritisoineesta Elina Valtosesta hän teki ulkoministerin.
Orpon strategiana on ollut nostaa potentiaalisimmat uhkaajansa – Häkkänen ja Valtonen – korkeimpiin mahdollisiin vastuutehtäviin. Häkkänen kantaa Nato-oloissa haluttua puolustusministerin salkkua.
Ensisijaisesti Orpon ovat toki pitäneet vallassa vaalivoitot.
Paljon kuiskittiin, että kevään 2021 kuntavaaleissa Orpolla oli panoksena puheenjohtajan paikkansa. Vastoin ennakko-odotuksia kokoomus voitti ne ylivoimaisesti.
Vaalien jälkeen Orpo sai sydänkohtauksen. Paine oli ollut kova.
Haastajien into hiipui, ja Orpo toteutti unelmansa pääministeriydestä keväällä 2023.
Tänä viikonloppuna Orpo kukitetaan Jyväskylässä kuudennelle kaksivuotiskaudelleen. Se on kohtuullisen suurella todennäköisyydellä hänen viimeisensä.
Jotta Orpo valittaisiin kokoomuksen puheenjohtajaksi vielä kesällä 2028, hänen pitäisi voittaa alle vuoden päässä sarastavat eduskuntavaalit.
Ei se mahdotonta ole, mutta vaikeaa kylläkin.
Kysymys naisten asemasta kokoomuksessa piinaa Orpoa hänen puheenjohtajakautensa loppusuoralla. Mielipidemittaukset osoittavat, että naisäänestäjät ovat hylkäämässä kokoomuksen.
Tutkittu totuus ei pala tulessakaan, vaikka kokoomuslaiset tekevät Jyväskylässä parhaansa selittääkseen asiaa parhain päin.
Vaikka enemmistö puolueen äänestäjistä olisi miehiä, kokoomuksen on mahdotonta voittaa eduskuntavaaleja ilman koulutettujen naisäänestäjien vankkaa tukea.
Atte Kalevan, Tere Sammallahden ja Martin Paasin kaltaiset konservatiiviset ja somessa kärkkäät kansanedustajat eivät ole omiaan houkuttelemaan naisia kokoomuksen äänestäjiksi. Orpo tietää tämän, mutta on ollut ongelman edessä osittain voimaton.
Sosiaalisen median hetken houkutukset ovat yksittäisille kansanedustajille niin suuria, että puoluejohtajat alkavat olla aseettomia omiensa oikkujen armoilla.
Ministereiksi arvokonservatiiveilla ei ole ollut Orpon kokoomuksessa juurikaan asiaa. Miesministereitä ovat muun muassa olleet liberaaleina pidetyt Kai Mykkänen, Arto Satonen ja Matias Marttinen.
Toinen naisäänestäjiä karkottava asia ovat päättymättömiltä tuntuvat rasismikohut, joilta kenenkään lienee mahdotonta välttyä hallitusvankkureissa perussuomalaisten kanssa.
Politiikassa elää sanonta, jonka mukaan ”kokoomuksen hallituskumppanille ei käy hyvin”. Kokoomuslaiset saavat maistaa omaa lääkettään.
Ehkä onkin niin, että perussuomalaisten kumppanille käy kalpaten. Vertaistukea Orpo saanee keskustan entiseltä puheenjohtajalta Juha Sipilältä, joka muodosti perussuomalaisten kanssa hallituksen vuonna 2015.
Toisaalta Orpon kaltainen sovitteleva hahmo on omiaan puheenjohtajaksi jatkuvien kohujen aikakaudella.
Vaikka Päijänne on Jyväskylässä kesäisen tyyni, kokoomuksen pinnan alla on nousemassa myrsky: hurja kamppailu vallasta ja Orpon perinnöstä.
Häkkästä on pidetty Orpon ”varmana seuraajana” pienen ikuisuuden ajan, mutta Valtonen on puheenjohtajapelissä vahva haastaja.
Kokoomuksen sisäpiirissä on julkinen salaisuus, että mikäli kokoomus ei voita eduskuntavaaleja, Orpo yrittää silti luotsata puolueen hallitukseen SDP:n kanssa.
Orpo valitsisi valtiovarainministeriksi Valtosen ja nimittäisi tämän myös kokoomuksen ministeriryhmän johtoon. Itse hän ryhtyisi eduskunnan puhemieheksi, mikä symbolisesti kruunaisi pitkän uran.
Puhemiehen paikka menee vakiintuneen käytännön mukaisesti toiseksi suurimmalle hallituspuolueelle.
Eduskunnan seinälle ripustettaisiin aikanaan puhemies Orpon muotokuva.
Kun Valtonen olisi ministeriryhmän johdossa ja ensimmäinen kokoomuslainen nainen valtiovarainministerinä, puoluekokousedustajilla olisi korkea kynnys olla valitsematta häntä myös kokoomuksen puheenjohtajaksi.
Näin Orpo ja Valtonen laskevat.
Häkkänen tukijoineen on asiasta eri mieltä. Kannattajat näkevät Häkkäsessä 2020- ja 2030-lukujen laillisuusmiehen, kansakunnan vakauden takaajan.
Kuten analyysin alussa on kerrottu, kokoomuksessa käytiin 2010-luvulla kutkuttavan kiehtovaa valtakamppailua.
Sellainen on jälleen kerran edessä – ja hyvä niin.
Politiikassa on pohjimmiltaan kyse vallasta. Siksi on hyvä, että lahjakkaat ihmiset käyvät siitä kovaakin kamppailua.
Orpon kokoomuksessa on ollut tilaa karismaattisille poliitikoille. Häkkänen ja Valtonen ovat molemmat varttuneet puheenjohtajan mittoihin.
Kuten maailmalta tiedämme, ei ole itsestäänselvää, että johtajat haluavat antaa haastajilleen tilaa kasvaa uskottaviksi. Orpo ei jätä taakseen raunioita, luopuipa hän milloin tahansa.
