Suomalainen käy elokuvateatterissa keskimäärin kerran vuodessa. Pyhiinvaeltajat palaavat salien pimeyteen monta kertaa viikossa, jopa keskellä kirkasta kesää.
Jutun lukee koneääni.Lue lisää.
Romy Räihälä
Noin kaksi elokuvaa viikossa teatterissa
– On ihanan lohdullista tietää, että mihin päin maailmaa meneekin, niin samanhenkiset tyypit löytyvät arkistoteattereista.
Romy Räihälä käy useamman kerran viikossa elokuvateatterissa. Hän kertoo vitsaillen kutsuvansa itseään elokuvateatterien ”johtavaksi Kareniksi”, ja suhtautuvansa intohimoisesti teatterietikettiin. Karen on yhdysvaltalainen slangitermi tiukkapipolle.
Räihälä istuu kaikista mieluiten neljännellä tai viidennellä rivillä edessä. Jos sali on täysi, hän valitsee toisen rivin. Näin muut katsojat eivät tule näkökentän eteen ja elokuvaan voi uppoutua täysin.
Jos pyhyyttä on olemassa, se löytyy teatterista.
Romy Räihälä
Elokuvien vakikävijät ovat Räihälän mukaan usein yksineläjiä ja -kulkijoita. Tai sellaisiin hän ainakin itse kiinnittää huomiota, ja heihin hän tuntee ”vahvaa veljeyttä”.
– Jos pyhyyttä on olemassa, se löytyy minulle teatterista. Sen takia on rituaaleja, jotka haluaa jakaa muiden tosiuskovaisten kanssa.
Alla olevalla videolla Räihälä kertoo, mitkä asiat hänellä on aina mukana elokuvateattereissa. Yksi niistä on huivi:
Jos joku häiriköi, hän osoittaa laserkynällä esimerkiksi jalkaa. Räihälällä on ollut vuosien varrella kahdeksan laserosoitinta, koska heikkotekoiset kynät eivät kestä käytössä kauan. Hän kertoo turvautuvansa laseriin vain harvoin.
– Ääneen valittaminen on viimeinen oljenkorsi, koska silloin häiritsee myös itse muita. Sitä koettaa välttää loppuun asti.
Hän on huomannut, että suomalaiset harvoin huomauttavat asiattomasta käytöksestä teattereissa.
Räihälä sanoo, että hän suhtautuu intohimoisesti jokaiseen elokuvanäytökseen. Rakkaus on muuttumassa mahdolliseksi ammatiksi, hän kouluttautuu nyt kisällinä koneenkäyttäjäksi.
– Olen miettinyt, miksi juuri elokuva. Teatterissa nähdyllä elokuvalla on kyky muuttaa elämää. Joko olet itse muuttunut, tai maailma on muuttunut ympärillä.
Vuosien ajan Räihälällä tuli elokuvien lopputekstien aikana tunne, kuin hän olisi vuoristoradassa. Vastaavaa tunnetta ei tule Räihälän mukaan mistään muualta.
– Saattaa olla pitkäkin ajanjakso, että ei tule elokuvaa, joka muuttaisi maailman tai sinut. Aina lopulta se tulee, ja se saa jatkamaan käymistä. Uskon, että muut paljon käyvät jakavat tunteen.
Paavo Ihalainen
Vähintään viisi elokuvaa viikossa teatterissa
– Enköhän jonkun elokuvan mene katsomaan haastattelun jälkeen.
Paavo Ihalainen käy ainakin viisi kertaa viikossa elokuvateatterissa. Vuosittain hän arvioi käyvänsä yli 300 elokuvanäytöksessä. Lempiteatterissaan Helsingin Orionissa Ihalainen istuu aina parvella.
Syy on yksinkertainen.
– Alhaalla on niin mukavat penkit, että meinaan nukahtaa. Ylhäältä alas katsominen on tältä kannalta parempi.
Pieni muutaman minuutin torkahdus ei hänen mukaansa haittaa juonen seuraamista – herättyään olo on uudella tavalla virkeä. Suurimman osan leffoista hän katsoo virkeästi alusta loppuun.
– Peter von Baghilla taisi olla sanonta, että on hienoa olla samassa tilassa elokuvan kanssa, vaikka olisikin tajuttomassa tilassa.
Elokuvissa käynti on Ihalaisen mukaan yhteistä unelmointia.
– Miksei siis laittaisi omaa unelmointia päälle?
Ihalainen aloitti intohimoisen elokuvien harrastamisen yli 20 vuotta sitten. Alussa tahti oli aika rauhallinen: kahdesta kolmeen elokuvaan viikossa.
Opiskeluaikana hän alkoi tietoisesti paikata aukkoja elokuvasivistyksessään. Tai kuten hän itse sanoo:
– Tiesin sen verran, että en tiennyt yhtään mitään.
Elokuvissa käyminen on Ihalaisen mukaan samaan aikaan yksilöllinen ja kollektiivinen harrastus: ihmiset ovat salissa jakamassa yksin yhteistä kokemusta.
Aina löytyy uutta katsottavaa, Ihalainen sanoo haastattelun päätteeksi.
– Ehdinkin tästä vielä leffaan. Kerkeääkö ostaa vielä lipun?
Claes Olsson
Käy katsomassa 2–3 elokuvaa viikossa teatterissa
– Ei taida olla sattumaa, että kaikki elokuvateatterien penkit ovat punaista plyysiä. Se on arvokkuutta tuova pyhä väri, teattereita onkin kutsuttu temppeleiksi.
Elokuvaohjaaja ja -tuottaja Claes Olsson näki ensimmäisen elokuvansa teatterissa neljävuotiaana. Se oli Disneyn Dumbo (1941), elokuva lentävästä elefantista.
Elokuvassa on kohtaus, jossa haikara tuo eri eläimille pieniä vauvoja. Elefanttiemolle hänellä ei ole mitään annettavaa.
– Aloin niin itkeä ja huutaa, että äidin piti viedä minut ulos. Veli sanoi, että jos vielä ensi kerralla alan parkua, saan tosi pahasti turpaan.
Seuraavana sunnuntaina perhe palasi elokuvateatteriin ja Olssonia itketti taas. Nyt hän oppi, että kyyneleet voi niellä.
Helsingissä oli 1950-luvulla viitisenkymmentä elokuvateatteria, Olsson kertoo. Lapsena hän halusi aina mahdollisimman eteen, jotta uppoutuisi elokuvaan.
Taaimmilla riveillä rituaaliin kuului ottaa kengät pois ja laittaa ne penkkirivin ylitse. Nyt se ei enää onnistu Olssonin mukaan, koska penkit ovat salissa niin korkeita.
Hyvä elokuvateatteri on hänen mukaansa sellainen, jolla on ”oma luonne”.
– Kuulun suuriin ikäluokkiin. Olen siis sukupolvea, johon elokuva on tehnyt suuren vaikutus.
Elokuvaohjaaja Olsson sai 60-vuotislahjaksi Finnkinolta lahjakortin, jolla hän saa vapaalipun itselle ja seuralaiselle kaikkiin yrityksen elokuvaesityksiin.
– Olen käynyt myös elokuva-arkistoissa 60-luvulta lähtien, ja tavallaan nähnyt kaikki maailman parhaat elokuvat. Minulle on muodostunut pankki aivoihin ja sydämeen näistä elokuvista.
Lapsena Olsson kävi näkemiensä elokuvien tapahtumia läpi leikeissään. Nyt eläkkeellä hänen lapsenlapsensa haluavat näytellä elokuvien tapahtumia perheelle.
– Näin katsomiskokemuksen jatkumo säilyy.
Mitä elokuva voi tehdä?
– Se voi huuhdella aivot tyhjiksi ja antaa uutta sisältöä [elämään].
