Toimittaja Iida Rauhalammi kirjoittaa esseessään, että lapset ovat parhaita elämäntapavalmentajia.
Kolmevuotias lapseni ottaa sukan käteensä. Hän pyörittelee sitä ja katsoo, mikä kuva siinä on. Hän kertoo, että hänellä on toisetkin sukat, joissa on sama kuva, mutta eri väriset. Hän asettaa sukan hetkeksi takaisin lattialle. Hän laittaa sukan jalkaansa varovasti, kuin se olisi maailman kallisarvoisin esine.
Sitten hän kääntää sukan varren jalassa, jotta kuva tulee hänelle mieluisaan kohtaan nilkassa. Ei liian taakse, vähän etuviistoon. Sen jälkeen sama toisella sukalla. Nyt hänellä on yllään kaksi sukkaa, mutta ei mitään muuta. Tässä välissä hän lähtee hoitamaan hetkeksi muita asioita.
Muistuttelun jälkeen lapsi palaa vaatekasalle ja ottaa käteensä alushousut. Hän tarkastelee ja kääntelee niitä hetken, miettii sopivatko ne tämän päivän tunnelmaan. Eivät sovi. Ne lentävät lattialle. Kaapista toiset, eri väriset alushousut. Sitten olisi vielä housut ja paita.
Rukoilen mielessäni, ettei hän muista lempimekkonsa olemassaoloa. Se on pyykkikorissa.
Koko tapahtuman ajan katson kelloa ja lasken, kuinka kiire tänä aamuna tulee. Kiire, vaikka olen herättänyt hänet tänään vielä normaalia aikaisemmin, jotta hän saisi tehdä aamutoimensa rauhassa.
Sohvan alle karannut ja vääryyttä kokenut kolmevuotias on erittäin vaikea viedä päiväkotiin.
Lapsen on saatava tehdä kaikki itse. Omassa tahdissaan. Jos tulen väliin, ongelmia on tiedossa paljon enemmän. Tiedän kokemuksesta, että sohvan alle karannut ja vääryyttä kokenut kolmevuotias on erittäin vaikea viedä päiväkotiin.
En ole varma lapseni aikakäsityksestä, mutta vaikuttaa, että hänelle on olemassa vain eilen, nyt ja huomenna. Eilinen viittaa kaikkeen menneeseen ja huominen kaikkeen tulevaan. Nyt on hierarkiassa tärkein ja menee kaiken edelle.
Tätä ajatusmaailmaa on välillä vaikea yhdistää normaaliin arkeen.
Elämää lapsen aikataulussa
Kesälomalla päätin tehdä testin.
Eläisin mahdollisuuksien rajoissa niin, että joutuisin hoputtamaan kolmevuotiasta mahdollisimman vähän. Kun arjessa vaadin lastani sopeutumaan omaan tahtiini, voisinko nyt kokeilla itse sopeutua hänen aikatauluunsa.
Välillä nimittäin tuntuu, että teen kaikkeni, jotta lapsillani ei olisi tilaa edes ajatuksilleen.
”Nyt nopeasti”, ”Kohta me myöhästytään”, ”Nyt ne kengät jalkaan”, ”Mä sanon vielä kerran nätisti, nyt eteiseen!” Nämä ovat lauseet, jotka lapseni kuulevat suustani päivittäin.
Meillä on joka päivä kiire johonkin.
Tylsyys muuttui kolmevuotiaan käsissä lukemattomiksi mahdollisuuksiksi.
Niin kuin kuka tahansa vanhempi, haluaisin lapsilleni onnellisen lapsuuden, jossa on lämpöä ja turvaa. Mutta myös tilaa tehdä asiat rauhassa, aikaa nauttia elämästä.
Ihan ensimmäisenä piti raivata menoja pois niin, että oli päiviä, jolloin ei tarvinnut tehdä mitään. Halusin nähdä, millainen päivästä tulisi, jos asiat menisivät ilman painetta aikataulusta – jos kolmevuotias saisi päättää.
Aluksi koin turhautumista. Mitään ei tuntunut tapahtuvan, emme mielestäni saaneet mitään aikaiseksi. Aika mateli ja kehossa tuntui ärtymystä.
Päivät menivät hukkaan.
Lapsi vaikutti uppoutuneen askareihinsa vaikeuksistani huolimatta.
Kun lopulta pääsin suorituspaineistani ja opettelin väkivalloin sietämään tylsyyttä, aloin pikkuhiljaa nauttia joutilaisuudesta.
Tylsyys muuttui kolmevuotiaan käsissä lukemattomiksi mahdollisuuksiksi.
Aamulla rakensimme majan parvekkeelle, päivällä teimme legoista kerrostalon, iltapäiväkahvit juotiin posliinikupeista eteisessä. Yhdessä hetkessä olin pahis leikissä, jossa isoveli oli banaani ja kolmevuotias oli Elsa. En vieläkään ymmärrä, mitä leikissä tapahtui, mutta koko ajan tapahtui jotain. Ulkona pysähdyimme katselemaan tien varteen pudonnutta muoviroskaa.
Parasta oli nähdä, miten lapsi nautti siitä, ettei kukaan keskeyttänyt koko ajan hänen tekemisiään.
Mielikuvitus tarvitsee tylsyyttä
Luovuus syntyy tylsyydestä. Hoen lausetta isommalle lapselleni harva se päivä, kun hän sanoo ääneen klassikon: ”ei oo mitään tekemistä”. Se ei tunnu lohduttavan häntä sillä hetkellä, mutta joka kerta hän keksii jotain.
Tylsyyden tärkeydestä on puhuttu vaikka kuinka. Tylsyyden positiivisista vaikutuksista on paljon tutkittua tietoa.
Tylsistyneet keksivät luovempia ratkaisuja kuin ne, joilla on ollut enemmän tekemistä. Tylsyys ajaa ihmiset etsimään uutta itselle merkityksellisempää tekemistä ja auttamaan toisiaan.
Monet taiteilijat ovat puhuneet joutilaisuuden tärkeydestä. Juha Hurme on kirjoittanut aiheesta. Tove Jansson vei aikatauluttomuuden omalle tasolleen ja asui kesät eristyksessä pienellä Klovharun saarella ilman ajatusta kiireestä tai velvollisuuksista.
Muusikko Billie Eilishilla oli lapsuudessa sääntö, etteivät vanhemmat saaneet hoputtaa lapsia nukkumaan, jos lapset olivat tekemässä musiikkia. Vanhemmat tiesivät, että luovuus ei kuki tiukassa aikataulussa.
Eilishin läpilyöntisingle julkaistiin, kun hän oli vain 13-vuotias.
Monet merkityksellisenä pitämämme asiat syntyvät vain, jos niiden ympärillä on rauhaa.
Siihen nähden on nurinkurista, miten haluamme täyttää pienimmätkin hetket ärsykkeillä.
Nopeus ja tehokkuus ovat kaiken tekemisen tärkeimmät ominaisuudet.
Arjessa on harvoin hetkiä, jolloin en mieti, mitä pitää tehdä seuraavaksi. Jokaiselle tyhjälle hetkelle keksii jonkin käyttötarkoituksen. Vähintään pitäisi kuunnella jotain sivistävää podcastia.
Tekoäly on tuonut mukanaan ajatuksen siitä, että nopeus ja tehokkuus ovat kaiken tekemisen tärkeimmät ominaisuudet. Tekoälyn suuri lupaus näyttää olevan, että luovatkin asiat voi tehdä poikkeuksellisen nopeasti.
Katoaako samalla ajelehtimisen nautinto?
Lapsuudestani muistan nimenomaan aikatauluttomuuden ja vapauden. Muistan, että illat koulun jälkeen olivat lähinnä pyöräilyä pitkin kotikylää. Kenelläkään ei ollut yhtä tai kahta iltaa useammin harrastuksia.
Välillä makasimme tylsistyneinä ystäväni sängyllä. Aikaa tuntui olevan loputtomasti.
Lapset elämäntapavalmentajina
Kun kesä ja testijakso loppuivat, palasimme nopeasti takaisin samaan minuuttiaikatauluun ja aamurähinöintiin. On vaikea ylläpitää kiireettömyyttä ympäristössä, joka palkitsee suorittamisesta.
Jäin miettimään, voisinko ottaa arkeeni mitään lapseni tavasta ajatella aikaa?
Koko aikuisen elämäni olen todistanut self help -ajattelun voittokulkua. Janoamme ohjeita siitä, miten elämää kuuluu elää.
Olen itsekin kokeillut kaikenlaista: terapiaa, joogaa, mindfulnessia, kuumakivihierontaa. Osa on toiminut, suurin osa ei.
Olen tahtomattani siirtänyt ajattelua oikeanlaisesta elämästä myös lapsiini.
Parhaita elämäntapavalmentajia ovat kuitenkin lapset itse.
Lapsen kyky elää hetkessä on käsittämätön. Olen seitsemän vuotta seurannut, miten maasta löytynyt keppi voi viedä hetkessä lohikäärmeen luolan suulle. Tai miten pahvilaatikosta tehty junanvaunu avaa kokonaisen rautatieverkoston olohuoneeseen.
Yhden asian olen oivaltanut lasten toiminnasta. Tärkeintä näyttää olevan se, ettei mieti, mitä pitäisi tehdä tai mitä pitäisi tehdä seuraavaksi.
Aikaa ei kuulu ajatella ollenkaan.
Olen oppinut, miten huonosti siedän kuolettavan tylsiä leikkejä.
Lapseni ovat opettaneet minua enemmän kuin minä heitä. Harmillisesti olen joutunut oppimaan itsestäni myös hyvin epämiellyttäviä asioita. Minkälainen olen, kun hermo menee. Miten käyttäydyn, kun tuntuu, että kaikki voimavarat on imetty loppuun. Miten hirveän itsekäs olen.
Ja miten huonosti siedän kuolettavan tylsiä leikkejä.
Tärkein oppi on kuitenkin se, miten lapset yrittävät kertoa, että jokainen hetki on täyttä elämää. He haluavat näyttää, että asioiden äärelle kannattaa pysähtyä. Silläkin uhalla, että se tuntuu ajanhaaskuulta.
Lapset vääntävät joka päivä rautalangasta, että maailma on täynnä kiehtovia mahdollisuuksia.
Harmi, ettei nyt ole juuri aikaa jäädä katselemaan niitä.