Eurooppalaisessa pääkaupungissa on oudon siistiä – Tunnelma on niin kamala, että ihmiset lähtevät sieltä

Iltalehden tavoittamat Valko-Venäjään perehtyneet asiantuntijat allekirjoittavat pitkälti maan demokratialiikkeen johtaja Svjatlana Tsihanouskajan näkemykset kotimaastaan.

Valko-Venäjällä asunut ja maata koskevan tietokirjan kirjoittanut Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen maisteri Toni Stenström sanoo valkovenäläisten muistuttavan monelta osin suomalaisia.

– Mökkeily, saunominen ja jääkiekon katselu paikallisten seurassa saivat minut tuntemaan erityistä yhteyttä Suomeen. Koin valkovenäläiset suomalaiseen tapaan myös rehelliseksi ja melko nöyräksi kansaksi.

Toisaalta silmään pistivät ruohonjuuritason aktivismin ja kansalaisyhteiskunnan puute, jotka vahvistivat kuvaa totalitarismista.

– Monille tavallisille ihmisille tuntui olevan myös yhdentekevää, millaisessa yhteiskunnassa he elävät. Pääasia on, että palkka juoksee ja ruokaa on pöydällä.

Tsihanouskajan tavoin Stenström kuitenkin uskoo maan voivan valita itselleen myös keskieurooppalaisen tien.

– Mediassa on korostunut liikaa maan yhteys Venäjään ja Neuvostoliiton perintöön.

Eräs seikka, joka erottaa Valko-Venäjän monista entisistä neuvostotasavalloista, on kaupunkien visuaalinen ilme.

– Ero sekä Venäjään että Ukrainaan on erityisen näkyvä, mutta Valko-Venäjän katukuva on jopa Pohjoismaihin verrattuna todella siistiä ja hyvin hoidettua.

Kuitenkin maalla on myös visuaalisesti monenlaiset kasvot, joiden olemus riippuu ihmisten iästä, asuinalueesta ja muista tekijöistä.

– Grodno tai Hrodna on Valko-Venäjän läntisintä ja roomalaiskatolisinta aluetta. Siellä vieraillessaan ymmärtää maan historialliset yhteydet Puolaan ja Liettuaan.

Biisonimetsän rauhaa

Brestin linnoitusta katsellessaan taas voi helpommin muistaa toisen maailmansodan ja neuvostoliittolaisen historiakäsityksen, johon myös Aljaksandr Lukašenkan hallinto tukeutuu.

– Belavezhan biisonimetsässä voi kokea luonnon rauhan ja tietyn henkisen yhteyden Suomeen ja Pohjois-Eurooppaan.

Autoritaarista perinnettä ja stalinismia edustaa puolestaan pääkaupunki Minsk, josta nuoret ovat Stenströmin mukaan pitkälti häipyneet.

– Monet nuoret osaajat ovat muuttaneet etupäässä Puolaan ja Liettuaan.

Lukašenkaa Stenström pitää luultua itsenäisempänä hahmona, jonka tärkein tavoite on yksinkertaisesti pysyä vallassa. Rauhantekijän roolin havittelukin palvelee nimenomaan tätä pyrkimystä.

– Hän todennäköisesti haikailee Minsk III -sopimusta, joka pakottaisi länsimaat ja Ukrainan tunnustamaan hänet taas Valko-Venäjän legitiimiksi hallitsijaksi.

Valko-Venäjästä kiinnostuneita Stenström suosittelee tutustumaan oman teoksensa Valko-Venäjä: vaiettu historia (Readme.fi 2023) lisäksi toimittaja Jussi Niemeläisen kirjoittamaan kirjaan Valko-Venäjä – Haava Euroopan sydämessä (HS-Kirjat 2022) sekä brittihistorioitsija Andrew Wilsonin opukseen Belarus: The Last European Dictatorship.

”Eurooppalainen maa, jonka Moskova on kidnapannut”

Prahassa sijaitsevan Kaarlen yliopiston luennoitsija ja kansainvälisen politiikan tutkija, valkovenäläistaustainen Aliaksei Kazharski nostaa esiin kaksi seikkaa kysyttäessä eurooppalaisten mahdollisuuksista tukea Valko-Venäjän demokraattisia voimia.

– Ensinnäkin, tehkää ero (Lukashenkan) regiimin ja kansan välillä. Toiseksi, tehkää ero Valko-Venäjän ja Venäjän välillä, Kazharski painottaa.

– Muistakaa, että vuoden 2020 jälkeen valkovenäläisten enemmistö on todistanut vastustavansa sekä autoritarismia että sotaa.

Kazharski kutsuu Valko-Venäjää eurooppalaiseksi maaksi, jonka Moskova on kidnapannut voimakeinoja käyttäen.

Vaikka Lukashenka on ajoittain onnistunut käymään Putinin kanssa kauppaa länsiyhteyksiä lisäämällä, hänen hallintonsa on Kazharskin mukaan ollut aina ”klientti”.

Vuoden 2020 mielenosoitusten jälkeen katosi suuri osa siitäkin tuesta tai hyväksynnästä, jota Lukashenkan hallinto joidenkin kansalaisten parissa saattoi nauttia. Näin ollen sortotoimista sekä Venäjän tuesta on tullut entistä keskeisempiä tekijöitä diktaattorin vallassapysymiselle.

Kazharski uskoo, että osa tuolloin kaduille lähteneistä ei tosiasiallisesti ymmärtänyt, millaisen hallinnon kanssa olivat tekemisissä ja uskoivat, että yksinomaan kansalaistottelemattomuus ja joukkomielenosoitukset voisivat kaataa regiimin.

– Toisaalta, ilman Venäjää näin voisi tapahtuakin.

Valkovenäläisten laajalti asuttamissa naapurivaltioissa, kuten Puolassa ja Liettuassa, tuki maan demokratialiikkeelle on edelleen merkittävää, vaikka Kazharskin mukaan jotkin populistiset tahot pyrkivätkin lietsomaan erimielisyyksiä.

– Tämä sopii hyvin tunnettuun Giedroyc–Mieroszewski -doktriiniin, jonka mukaan Venäjän sekä Puolan välissä sijaitsevien maiden itsenäisyyttä ja demokratiaa on tuettava.

Eroavat maailmankuvat

Kazharskin mukaan Neuvostoliiton loppuvuosina ja sen hajoamisen jälkeen syntyneiden poliittinen maailmankuva eroaa neuvostoaikana varttuneiden ymmärryksestä: nuorille Valko-Venäjän itsenäisyys on peruslähtökohta, kun taas iäkkäämmille ei ole mahdotonta nähdä maata osana jotakin suurempaa kokonaisuutta. Lukašenkakin kuuluu henkisesti neuvostoaikaan.

Kazharski katsoo Valko-Venäjän siirtyneen vuoden 2020 jälkeen postsovjeettisesta autokratiasta uustotalitarismiin, mikä värittää osaltaan myös eri sukupolvien kokemusmaailmaa.

Jos demokratia lopulta voittaa, vuoden 1918 itsenäisyyspyrkimyksestä, vuoden 1991 itsenäisyysjulistuksesta sekä vuoden 2020 mielenosoituksista voi Kazharskin mukaan tulla kansallisen identiteetin kulmakiviä.

Entä menneisyyden virheoletukset? Ne Kazharski asettaa laajempaan perspektiiviin, joka koskee paitsi Valko-Venäjän lähialuetta, koko maailmanjärjestystä.

Ensimmäinen virheoletus oli ”autoritaarisen modernisaation” logiikka: epädemokraattisissa oloissa kehittyvä talous johtaisi sen mukaan myös Valko-Venäjän ennen pitkää kansanvaltaiselle tielle. Kazharski itse lukeutui niihin, jotka uskoivat autokratian yksinkertaisesti jatkuvan vuosikymmeniä.

Molemmat olivat väärässä.

– Emme saaneet kumpaakaan, vaan saimme joukkorepressioita kohdennettujen sortotoimien sijaan sekä suursodan, jossa Valko-Venäjän aluetta käytettiin Ukrainaan hyökkäämiseen. Kumpikaan ei olisi ollut mahdollista ilman aina 1990-luvulta saakka jatkunutta jälkineuvostolaisen autoritarismin siementen kylvöä.

Toisena virheenä Kazharski pitää lännen taipumusta yliarvioida Venäjää sen pienempien naapurimaiden kustannuksella. Tämä näkyi myös Ukrainassa.

– Muistakaa: monet eivät uskoneet Ukrainan selviävän Venäjän välittömästä hyökkäyksestä, mutta he olivat väärässä.