Kalle ja Jussi Chydenius temmelsivät pieninä paljon kahdestaan vanhempien työskennellessä. Hyvää tuuria tarvittiin, kun vilkkaille veljeksille sattui ja tapahtui.
Kaveri pelasti päivän -juttusarjassa veljekset Kalle ja Jussi Chydenius kertovat, miten he ovat pienestä saakka auttaneet toisiaan. Vanhemmat säveltäjä Kaj Chydenius ja teatteriohjaaja Kaisa Korhonen tekivät pitkiä päiviä. Paljon keskenään aikaa viettäneet veljekset oppivat jo varhain itsenäisiksi.
Kalle: Kyllä Jussi on minulle yksi kaikista läheisimmistä ihmisistä tässä maailmassa. Mun puhelimen pikavalinnoissa on ensimmäisenä vaimo, tytär ja sitten Jussi.
Jussi: Mulla on varmaan samalla tavalla. Ensin on vaimo, lapset ja sitten on Kalle.
Jussi: Kasvatuksemme perustui luottamukseen. Se oli 70-lukulainen tapa, annettiin lapsille vastuuta, ja he saivat löytää itseään kiinnostavia asioita.
Kalle: Vanhemmat ajattelivat, että lapsi on oma kokonainen persoonansa. Heidän mukaansa vastuun kantaminen turvasi ja varmisti lapsen henkisen kehityksen.
Jussi: Koen, että olen yhtä paljon Kallen kuin vanhempieni kasvattama. Se kuulostaa rajummalta kuin mitä se oikeasti on.
Kalle: Se ei tarkoita, että olisin kasvattajana kasvattanut veljeäni. Mutta se on fakta, että minä olen ollut paikalla ja meidän vanhemmat eivät olleet läsnä.
Jussi: Mut sysättiin Kallen vastuulle. En osaa sanoa, miten paljon se oli oikeasti niin.
Kalle: En kokenut sitä ollenkaan negatiivisesti. Se oli itsestään selvää, että me oltiin aina yhdessä.
Minä olin pienenä se, joka ikävöi äitiä, ja sinä et oikein koskaan ikävöinyt. Niin muistan monta kertaa hakeneeni sinusta lohtua, että on edes joku, joka on lähellä.
Kalle: Äiti muutti vuodeksi Pariisiin vuonna 1984, minä olin tuolloin 14-vuotias ja Jussi 11–12-vuotias. Isä kyllä asui samassa asunnossa kuin me, mutta hän oli aika paljon poissa.
Ei minulla ole mitään faktatietoa, miten monta päivää viikossa me oltiin kahdestaan, mutta mielikuvani on se, että asuimme kahdestaan.
Jussi: Ei meitä silti ole mitenkään jätetty heitteille.
Kalle: Kyse on enemmän siitä, miten elämän hahmottaa. En muista niiltä vuosilta vahvaa kanssakäymistä vanhempien kanssa.
Mä muistan kyllä paljon yhdessäoloa Jussin ja kavereiden kanssa. Eli todellisuus oli vähän sen kaltainen, että oltiin omissa oloissamme.
Jussi: Mulla ei ole mitään muistikuvaa siitä, että me oltais oltu kahdestaan, mutta se on varmaan ollut juuri noin. Kallehan on juuri sen verran vanhempi, että se kokemus on ollut varmaan vähän erilainen.
Varmaa on se, että nojauduimme aika vähän vanhempien tukeen ja apuun.
Kalle: Me ollaan oltu hyvin pieniä, kun äiti laittoi jo ruokaa siten, että hellalla odotti joku makkarakeitto. Ei siellä ollut kukaan pitämässä huolta, että me syötiin.
Jussi: Minä muistan kaasuhellan nestekaasun hajun ikuisesti. Ei ollut yksi tai kaksi kertaa, kun havahduimme ruoan jälkeen hajuun, ja tajusimme kaasun olleen koko ajan päällä.
Kalle: Siihen aikaan ei ollut mitään turvahelloja.
Jussi: Ei todellakaan.
Kalle: Jos laitoit sen päälle, sitten se oli päällä.
Jussi: Yksi kipinä sinne, olisi voinut tulla pamaus.
Jussi: Aika pian sen jälkeen, kun mikroaaltouunit tulivat markkinoille, meille tuli se. Juuri tästä syystä.
Kun tulimme koulusta kotiin, piti katsoa, onko kotona jotain ruokaa. Jos ei ollut, menimme kauppaan, tili oli kahdessakin eri kaupassa.
Veljekset kertovat taitelijaperheestään Samaa sukua: Chydeniukset Chydeniuksesta -dokumenttisarjassa:
Samaa sukua: Chydeniukset Chydeniuksesta
Kalle: Aika vähän ostimme herkkuja. Olimme mielestäni aika kunnollisia siinä mielessä.
Jussi: Ostimme valmisruokia, jos joku ei ollut tehnyt ruokaa valmiiksi. En muista, että olisimme kokkailleet ruokaa alusta loppuun saakka yhdessä.
Söimme esimerkiksi kahdeksankymmentäluvulla yleistyneitä valmispizzoja.
Kahvia join 9-vuotiaasta. Kun tulin koulusta kotiin, keitin ensimmäisenä kahvia, koska mulle tuli päänsärky, jos en saanut kahvia.
Kalle: Aamuisin söimme muroja melkein aina.
Jussi: Olin yläasteikäisenä kylässä luokkakaverin luona. Perheen äiti oli tehnyt meille makkaravoileipiä.
Minä olin ihan että ”vau, tämmöistäkin voi olla”.
Kalle: Pyöräilimme paljon lapsena ja teini-ikäisenä ympäri Töölöä. Ei talvella, mutta heti kun säät salli, me olimme tosi paljon fillarilla liikkeellä.
Siihen aikaan oli vielä ratapiha Finlandia-talon takana. Se oli täynnä hylättyjä, vanhoja junavaunuja, joissa seikkailimme.
Jussi: Sitten tuli vartijat ja me juoksimme pakoon.
Kalle: Töölönlahden eteläpäädyssä oli tosi iso kaislikko, joka muodosti laguunin, erillisen osan lahtea. Siinä laguunissa seilasimme itsetehdyllä lautalla.
Jussi: Millä pääsimme sieltä pois?
Kalle: Meillä oli sellaiset pitkät kepit.
Jussi: Eikö kukaan tullut sanomaan meille mitään?
Kalle: Ei.
Jussi: Mulle tulee mieleen pari esimerkkiä veljen antamasta avusta näin aikuisiältä. Erotessani ensimmäisestä vaimostani olin 39-vuotias.
Kun muutin omaan asuntoon, muistan soittaneeni sinulle, että tule auttamaan minua.
Kalle: Kävimme ostamassa jotain siivoustarvikkeita.
Jussi: Toinen oli ihan vastikään. Helmikuussa olin kesämökilläni, joka on vanhempien entinen kesämökki. Oli tullut vesivahinko.
Aamulla kun tajusin tuhon laajuuden, ymmärsin, että tarvitsen apua. Soitin Kallelle, nyt täytyy saada alakerta tyhjäksi. Kalle ja Kallen vaimo tulivat saman tien auttamaan.
Kalle: Jos soitat ja tarvitset apua esimerkiksi tuollaisessa vesivahinko-tapauksessa, se on tavallaan hätätilanne. Se on minulle ihan itsestäänselvää, että silloin tarjotaan apua.
Jussi: Onhan se ihan mieletön rikkaus, että on ihminen, jolla on sama historia ja ymmärtää samoja asioita, joita on itse kokenut. Silti välillä aikuisiällä on ollut pitkiäkin aikoja, että emme ole olleet hirveästi tekemisissä.
Tässä viiden vuoden aikana vanhemmat vanhenivat ja sairastuivat, joten oli paljon käytännön asioita, joita piti yhdessä hoitaa.
Kalle: Mä tunnen niin suurta kiitollisuutta siitä, että me ollaan voitu kaikki hoitaa yhdessä ennen vanhempien kuolemaa ja kuoleman jälkeen.
Tällä hetkellä pidämme yhteyttä toisiimme melkein päivittäin.
Kalle ja Jussi Chydenius paljastavat, mikä veljessä on parasta ja ärsyttävintä.
Lue edellinen Kaveri pelasti päivän -artikkeli: ”Pelottava tilanne voi muuttua kauniiksi ystävän kanssa” – Susani Mahadura ja Elina Gustafsson joutuivat hätään pyöräreissulla
