”Kiitollinen jokaisesta päivästä”
Oli kaunis toukokuinen päivä vuonna 2013, kun tuolloin 23-vuotias Jerry Krekilä lähti ajelulle moottoripyörällään.
Miehen mieli oli valoisa, sillä elämä oli hyvillä urilla ja hänen omistamallaan maanrakennusyrityksellä riitti töitä. Kaikki kuitenkin muuttui tuona päivänä Krekilän silloisessa kotikaupungissa Raahessa.
– En muista tuosta päivästä juurikaan mitään. Tapahtumat ovat selvinneet minulle myöhemmin papereista sekä muiden kertomuksista.
Krekilän elämän muuttanut hetki tapahtui hänen ajaessaan moottoripyörällä reilun 80 kilometrin tuntivauhtia. Samalla tielle ajoi kolmion takaa henkilöauto, johon Krekilä törmäsi.
– Tien vieressä oli isoja puita, joista lankesi varjo tielle sille kohtaa mistä tulin. Tämä todennäköisesti vaikutti siihen, ettei autoilija nähnyt minua. Lensin törmäyksen voimasta noin seitsemänkymmentä metriä osuen lopulta koivuun, mistä tipahdin ojaan.
Todelliseksi pelastajaksi nousi sattumalta paikalle osunut sairaanhoitaja.
– Hän oli rientänyt luokseni. Ensiarvoisen tärkeää oli, että hän turvasi hengitykseni pitämällä sormilla kiinni kielestäni estäen sen tukkimasta hengitystäni. Ilman hänen toimenpiteitään olisin menehtynyt. Tapasin myöhemmin tämän henkilön päästen kiittämään häntä henkeni pelastamisesta.
Vakavasti loukkaantunut Krekilä siirrettiin kiireellisesti Oulun yliopistolliseen sairaalaan. Hänen tilansa oli kriittinen, ja kuolema erittäin lähellä.
Ihmeselviytyminen
Krekilällä oli vakavia vammoja laajalla alueella, eri puolilla kehoa. Hänen aivonsa olivat heilahtaneet törmäyksen vuoksi, mikä aiheutti diffuusin aksonivaurion. Se tarkoittaa aivojen hermosolujen yhteyksien katkeamista.
– Onneksi aivoissa ei kuitenkaan ollut vuotoa, eli päätäni ei leikattu. Kiireellisimmän toimenpiteen vaati sisäelimeni: pernani oli revennyt ja se oli pakko poistaa. Olen siitä saakka elänyt ilman pernaa.
– Lisäksi keuhkojeni toisen puolen toimintaan saamisessa oli isoja haasteita. Sain myös lukuisia luuvammoja, esimerkiksi reisiluuni katkesi kolmesta kohtaa, polveni vaurioitui ja ranteeni sekä sormiani on korjattu metallilla. Myös toinen reiteni on vahvistettu titaanilla.
Krekilä vaivutettiin koomaan kuukauden ajaksi. Läheiset ja hoitohenkilökunta saattoivat vain toivoa parasta. Mies selviytyi nukutusajasta, mutta sen jälkeen toivo hiipui nopeasti.
– En ollut herännyt yrityksistä huolimatta. Lääkärit olivat jo varmoja siitä, että jos pysyn elossa, jään loppuelämäkseni sänkypotilaaksi koneiden varaan, ja olen mitä todennäköisimmin tietämätön maailman menosta. Tämä oli tietenkin vanhemmilleni valtava järkytys.
Lopulta reilun kahden viikon kuluttua tapahtui ihme: Krekilä alkoi heräillä. Lääkäreitä ja läheisiä odotti pian tämän jälkeen vielä suurempi yllätys: Krekilä kykeni puhumaan jonkin verran. Lääkärin hämmennykseksi mies ilmoitti yrityksensä y-tunnuksen.
Vähitellen kuntoutuen
Jo pelkkä Krekilän herääminen ja muutamien sanojen sanominen oli todellinen ihme odotuksiin nähden. Lisäihmettä toi se, että hänen raajansa liikkuivat alusta saakka.
– En toki osannut kävellä ja myös istuminen oli opeteltava uudelleen. Näiden osa-alueiden kuntoutus aloitettiin muutamien päivien kuluttua heräämisestäni. Mukaan tuli myös puheterapia, sillä monet sanat olivat hukassa. En myöskään osannut lainkaan englantia, vaikka puhuin sitä hyvin ennen onnettomuutta.
Kuntoutus tuotti vähitellen tulosta. Krekilän puhe parani, ja hän astui lopulta ensimmäiset askeleet telineen ja hoitohenkilökunnan avulla.
– Ajatukseni olivat kuitenkin sekavat. Minulle kerrottiin, että olin ollut onnettomuudessa ja loukkaantunut vakavasti. En kuitenkaan osannut käsitellä sitä, että elämästäni oli kadonnut pitkä aika. En myöskään tiedostanut lainkaan saaneeni aivovamman.
Kaikesta huolimatta Krekilällä oli syvä huoli yrityksensä tilanteesta.
– Minulla oli työntekijöitä ja iso kalusto, halusin päästä takaisin johtamaan yritystäni. Muistan kyselleeni tuskastuneena useita kertoja, kauanko joudun olemaan sairauslomalla.
– Pyrkimys päästä takaisin työelämään oli suuri motivaattori kuntoutukseen. En kuitenkaan tiedostanut, että vaikka raajat alkaisivat toimia kunnolla, pää ei tule olemaan entisensä. Kuntoutuksen aikana myös turhauduin usein, sillä olisin halunnut saada tuloksia nopeasti. Itku oli tuolloin tuttua.
Merkittävä apu oli neuropsykologi, jonka kanssa Krekilällä alkoi tuolloin usean vuoden hoitosuhde.
– Hän osasi elää mukana tilanteessani ja ohjata oikeaan suuntaan. Hänen antamansa näkemykset ja neuvot olivat äärettömän tärkeitä, ymmärsin hänen ansiostaan tilanteeni ja sen, että minulla on aivovamma, vaikka en vieläkään hyväksynyt sitä. Hän ei myöskään missään vaiheessa luovuttanut kanssani, vaikka olin välillä hankala.
Eläkemieheksi
Krekilä vietti sairaalassa hieman yli puoli vuotta. Sen jälkeen edessä oli useita kuntoutusjaksoja Helsingissä ja Turussa.
– Elämäni eteni käytännössä kuntoutusten mukaan. Huomasin myös, että kaveripiirini harveni melkoisesti loukkaantumiseni jälkeen, monet olivat poissa. Onneksi muutama hyvä kaveri kuitenkin pysyi, he eivät lähteneet vammautumisestani huolimatta.
– Tunsin kuitenkin usein, että elämästäni on lähtenyt pohja pois.
Uskoa tilanteen parantumiseen toivat pienet etenemiset kuntoutuksessa.
– Se antoi toivoa siitä, että elämänlaatuni kohenee. Taistelussa auttoi varmasti myös se, etten ole koskaan ollut luovuttaja.
Suuressa roolissa oli myös neuropsykologi.
– Hän oli tärkein apu, sain häneltä paljon kannustusta ja neuvoja. Neuropsykologini ansiosta sain kerta toisensa jälkeen uskoa siihen, että parempi päivä koittaa vielä, vaikka olin ajoittain masentunut ja synkällä mielellä.
Muutama vuosi onnettomuuden jälkeen Krekilä joutui vaikean päätöksen eteen.
– Keskittymiskykyni oli heikko ja jaksoin olla hereillä joskus vain tunnin. Oli selvää, että jotain on tehtävä yrityksen suhteen, sillä siellä oli satojen tuhansien eurojen arvoiset koneet. Niinpä oli tehtävä päätös yrityksen lopettamisesta ja kaluston myynnistä. Päätös oli helpotus, sillä olin tehnyt jo pitkään hiljaista luopumista.
Hänelle myönnettiin lopulta vuonna 2018 sairauseläke.
– Se huojensi mieltä, sillä tiesin, etten kykene työelämään. Hyväksyin myös koko ajan paremmin sen, että minulla on aivovamma ja minun on elettävä sen kanssa mahdollisimman hyvää elämää.
Jalkapallosta voimaa
Krekilän neuropsykologi nousi tärkeään rooliin myös harrasteiden saralla. Koska hän tiesi miehen pelanneen aiemmin jalkapalloa, kannusti hän menemään kentän laidalle katsomaan pelejä ja tapaamaan muita ihmisiä.
– Aloin käydä katsomassa ONS:n naisten pääsarjapelejä. Tutustuin muutamiin heistä, ja sain samalla uusia ystäviä ja elämääni aivan uutta sisältöä. Oli myös kannustavaa nähdä, että vaikka pelissä tuli kolhuja ja loukkaantumisia, pelaajat eivät jääneet synkistelemään tilannetta.
Hän liittyi jonkin ajan kuluttua Oulun Tervareiden soveltavaan jalkapalloon kokeillakseen itsekin pelaamista.
– Se oli erittäin tärkeä päätös, sillä opin siellä jälleen juoksemaan. Kun huomasin jalkojen jälleen ottavan juoksuaskeleita, oli tunne todella upea.
Taustalla oleva aivovamma on kuitenkin otettava huomioon.
– Voin puskea palloa aivan normaalisti. Minun täytyy kuitenkin varoa, ettei pääni osu yhteen toisen pelaajan kanssa.
Krekilä päätti lopulta vuonna 2024 ottaa yhteyttä Suomen CP-jalkapallomaajoukkueeseen kysyäkseen, voisiko tulla käymään testeissä.
– Sain kehotuksen hakea tuntumaa ensin aiempaa kovemmassa peliporukassa. Niinpä liityin Oulussa pääasiassa entisistä pelureista koostuvaan Vompatit-joukkueeseen. Vuoden kuluttua otin uudelleen yhteyttä maajoukkueeseen, ja minut kutsuttiin testeihin Helsinkiin. Ne menivät hyvin, ja pääsin vuonna 2025 mukaan joukkueeseen.
Krekilä sanoo jalkapallon kohentaneen elämänlaatuaan merkittävästi.
– Halusin toki jo aiemmin elää mahdollisimman terveellisesti ja hyvin. Nyt harjoittelu ja joukkueeseen kuuluminen ovat kuitenkin nostaneet motivaatiota entistä enemmän.
Nykyään Oulussa asuva Krekilä sanoo olevansa erittäin kiitollinen elämästään, vaikka vammautuminen jätti muun muassa keskittymis- ja muistivaivoja sekä puutteita koordinaatioon.
– Osaan vammautumisen myötä arvostaa elämää eri tavalla kuin aiemmin, olen kiitollinen jokaisesta päivästä. Minulla on mahdollisuus olla iloinen, ja se näkyy. Olen myös onnellinen voidessani pelata jalkapalloa ja liikkua. Se on ihme, sillä ennuste oli, etten enää koskaan nouse sängystä.
Hän lähettää myös terveisiä muille erilaisten vaikeuksien kanssa kamppaileville:
– Tärkeintä on oma halu, se täytyy löytyä itsestä. Samalla on tärkeää ottaa vastaan kaikki apu, mitä tarjotaan. Yksin ei kannata jäädä.
– Olen myös huomannut, että on tärkeää ja motivoivaa oppia iloitsemaan pienistä asioista.