Lidlin ja S-ryhmän kädenvääntö halvimman ruokakaupan tittelistä on saanut jo hyvän tovin hupsuja piirteitä.
Se on näkynyt varsinkin markkinoinnissa. Lidl on vuosien ajan painottanut mainoksissaan halpuutta ja muistaa varmasti mainita, jos se on voittanut esimerkiksi Iltalehden tekemän ruokakorivertailun.
S-ryhmä on puolestaan luovinut Prismalle halvan kaupan imagoa. Tänä vuonna se tempaisi huomiota herättävän mainoskampanjan, jossa hoettiin ”little prices” siten, että sana ”little” kuulostaa erehdyttävästi Lidliltä.
Halpuus on eittämättä vahva valttikortti tämän hetken ruokakauppakilpailussa. Syy on selvä: työttömiä on Suomessa valtava määrä, Tilastokeskuksen tuoreimman tiedon mukaan noin 262 000.
Siihen kun ynnätään päälle iso kööri pienituloisia eläkeläisiä ja muita työelämän ulkopuolella olevia ihmisiä, hirveän iso osa suomalaisista joutuu jatkuvasti laskemaan euroja ja senttejä. Myös monet työssäkäyvät ovat tiukoilla.
Sekös sopii Lidlille ja S-ryhmälle. Köyhälistökin joutuu käymään ruokakaupassa, koska ruokaa on pakko saada.
Halpa hinta ei ole koko totuus. Oikeasti halpaa ruokaa ovat nykyään lähinnä kauppojen omat tuotteet, joissa laatu on usein heikonlaista. Kyllä niillä hengissä pysyy, mutta ei niitä mielellään ostaisi.
On myös syytä kyseenalaistaa, ovatko Suomen ruokakaupat oikeasti halpoja. Toki joku on aina halvin paperilla, mutta halvin ei välttämättä tarkoita kirjaimellisesti halpaa.
Inflaatio on ollut ruokakaupoissa raju. Esimerkiksi viisi vuotta sitten tehdyssä Iltalehden ostoskorivertailussa litra rasvatonta maitoa maksoi niin Prismassa, Lidlissä kuin Citymarketissa noin 60 senttiä. Nyt sen hinta on noin 85 sentin tuntumassa.
12 palan Vaasan ruispalat maksoivat viisi vuotta sitten Citymarketissa 1,75 euroa, nyt 2,33. Näiden edellä mainittujen tuotteiden hinnannousu on ollut jopa 30–40 prosenttia.
Tätäkö on nykyajan halpuus?
