– Havuja perkele, huutaa nainen ja rynnistää suonsilmän läpi maaliin.
Kanssakilpailijat mäiskähtävät suohon. Sukset sojottavat suuntaan ja toiseen. Kyllä, sukset. Harmaat pilvet eivät estä yleisön naurunremakkaa.
Seuraavaksi on toimittajan vuoro antaa parastaan. Naisten yksilökilpailu on alkamaisillaan. Rivissä suolla on kasa hiihtäjiä, mekon helmat tuulessa liehuen.
Laitan jalkaani hopeanväriset korkokengät, jotka ovat ruuvattu suksiin kiinni. Sauvatkin löytyvät. Seison naisrivistön keskellä ja mietin, miten uhosin kollegoilleni keittäväni mitalikahvit, kun voitan maailmanmestaruuden.
– Kolme, kaksi, yksi, huutaa yleisö. Let’s go, mietin ja lähden painamaan.
Tosipaikka
Suksi kulkee yllättävän hyvin mättäiden päältä. Olen voittamaton, tämähän on helppoa, hoen mielessäni. Sitten tulee eteen suonsilmä.
Uppoan kertarysäyksellä. Se siitä kauniista, vihreästä kukkamekosta. Yritän ylpeästi rämpiä ylös, muttei siitä mitään tule. Naurattaa niin julmetusti: tein aika ison numeron itsestäni ja siitä, että toimittaja näyttää, miten homma hoidetaan kotiin.
Yritän nousta mutaisesta suonsilmästä suksien kanssa samalla, kun en saa happea naurun seasta. Sitten tajuntaani iskee, että olen olkapäitä myöten jumissa.
Suo käyttäytyy kuin juoksuhiekka: mitä enemmän pyristelen, sitä syvemmälle uppoan. Alan panikoida ja mietin, että onko uutisotsikko nyt se, että toimittaja upposi suohon eikä koskaan noussut ylös.
Eteeni tulee nainen, joka neuvoo ja rohkaisee minua. Paniikki kasvaa ja uppoan syvemmälle.
Viereen tulee kaksi muuta naista, jotka suksisauvojen avulla nostavat minut reunalle. Pääsen pois. Olen hirmuisen kiitollinen naisille heidän ystävällisyydestään, avustaan ja lempeydestään. Purskahdan nauruun ja kiitän heitä sydämeni kyllyydestä.
– Oliko kivvaa?
– Aivan superhauskaa. Tosin hetken pelkäsin, että jään jumiin tuonne ikuisiksi ajoiksi, vastaan.
– Ei hätää, on siellä saksalaisia vastassa, jos tarpeeksi syvälle uppoaa, räväyttää tapahtuman järjestäjä, kansantaiteilija Kari Tykkyläinen pilke silmäkulmassa.
Niin, näillä alueillahan saksalaiset ja suomalaiset sotivat keskenään vuonna 1944.
– Liekkö tuo ajatus helpottaa, vastasin hieman hermostuneesti nauraen. Adrenaliini jyllää vieläkin kehossani.
Lähden korkokengät jalassa hakemaan suohon uponnutta suksea. Se pilkistää mudan keskeltä. Toinen suksi on uponnut niin syvälle, että kiitän mielessäni muita kilpailijoita, jotka rohkeasti uskalsivat sen nostaa pinnalle.
Harley-Davidson ja kukkamekon legenda
Kisat jatkuvat. Olemme Kapustasuon rannalla, Siurualla. Täällä Pohjois-Pohjanmaalla Pudasjärvellä järjestetään jo 20. kertaa suomalaisten kesähullutusten kruununjalokivi, korkokenkäkukkamekkosuohiihdon MM- eli ”ämmän”kisat.
Kisa-asu on kukkamekko tai liian pieni rippipuku. Suksissa on korkokengät.
Kisojen takana on paikallinen kuvanveistäjä ja taiteilija, nykyisin taiteilijaeläkkeellä oleva Kari Tykkyläinen, 73. Taiteilija tekee myös videoita Youtubeen. Hänen kanavallaan on yli 106 tuhatta tilaajaa.
Tykkyläinen järjestää nyt viimeistä kertaa korkokenkäkukkamekkohiihdon MM-kisat.
– Olen nyt 20 vuotta pyörittänyt tätä. Nämä ovat viimeiset kisat, vaikka nämä ihmiset edelleen ovat ihania. Mutta kai minulla hormonitoiminta laskee, niin eivät nuo naisetkaan enää sykähdytä sillä lailla kuin nuorempana, Tykkyläinen tuumii.
Kisoihin kuuluvat viestihiihto, yksilösuoritukset, osuus jossa naiset ja miehet jahtaavat toisiaan suolla, sekä pallomeri suonsilmässä.
Legendaarinen kesätapahtuma sai alkunsa 90-luvun alussa. Tykkyläinen kertoo olleensa silloin kunnanvaltuutettuna Pudasjärvellä.
– Silloin minulle sanottiin, että kulttuuri joutaa suolle. Siitä asti olen järjestänyt tänne tapahtumia. On näyttelyitä, esityksiä ja tämä suohiihto.
Tykkyläinen kertoo koko ikänsä taistelleensa kulttuurin puolesta. Varsinkaan Koillismaan kaltaisella harvaan asutulla seudulla se ei ole ollut helppoa.
– Täällä ei älytä paljon mitään taiteesta, ja uskonnollisuuskin on niin voimakasta. Minä kun olen vähän rajunsorttinen veistäjä, että veistän sen itsestäni ulos, mikä minua ahdistaa ja se ahdistaa sitten katsojia.
Kisa-asuun Tykkyläinen sai idean myöskin 90-luvulla. Silloin hän hankki itselleen Harley-Davidson-moottoripyörän, tutummin harrikan.
– Järjestimme harrikaparaatin Pudasjärvelle. Paraatiin osallistui lähes tuhat harrikkaa ja laitoin lehteen ilmoituksen, että kaikki kukkamekkoihin pukeutuneet naiset pääsevät kyytiin.
Tykkyläisen mukaan ilmoitus tuotti tulosta ja peräti 250 naista hyppäsi harrikoiden selkään.
– Äijät oli aivan ihmeissään. Noin 5 000 ihmistä oli katsomassa paraatia ja siitä lähti legenda Pudasjärvestä, jossa on paljon kukkamekkoisia naisia.
Tykkyläisen mukaan kesäinen kukkamekko on muutenkin kaunis asu. Hänen mukaansa siihen liittyy myös erotiikkaa, vanhaa tanssilavakulttuuria ja maalaisromantiikkaa.
Vaihtoehtona kisassa on myös pukeutua vanhaan, liian pieneen rippipukuun. Syynä tähän Tykkyläisen mukaan on se, etteivät suomalaiset miehet muuten pukeudu pukuun kuin vain omissa rippijuhlissaan.
Viimeisiltä suohiihdon MM-kisoilta Tykkyläinen odottaa rauhaa ja rakkautta. Hän toivoo, että monet muutkin suomalaiset ”ottaisivat itseään niskasta kiinni ja tekisivät jotakin tällaista”.
Valkoinen lippu heiluu hallitukselle
– Kisojen lopussa hautaamme kulttuurin suohon, kertoo Tykkyläinen.
Tässä osuudessa kisaajat ja järjestäjät pukeutuvat mustiin, hyppäävät suonsilmään ja heiluttavat valkoisia lippuja. Tämä on ensimmäinen kerta, kun Tykkyläinen pitää kulttuurille ”hautajaiset” suolla.
– Heilutetaan valkoisia lippuja Suomen hallitukselle, että haistakaa mitä haistatte.
Tykkyläisen viesti poliittisille päättäjille on, että nyt tarvitsisi vähän armoa taiteilijoille.
– Tämä on mennyt ihan hulluksi.
– Minua niin tympäisee, kun näyttelijät eivät saa töitä, ja taiteilijoilla ei ole tilauksia. Antti Reinikin tekee kukkaseppeleitä.
Helmikuussa uutisoitiin, että näyttelijä Antti Reini oli aloittanut uuden työn kukkasomistuksien parissa, sillä suomalainen tv- ja elokuva-ala on poikkeuksellisissa vaikeuksissa.
Suomalaisen kulttuurin tilaa vaikeuttavat pääministeri Petteri Orpon (kok) hallituksen toteuttamat merkittävät säästötoimet, rahoitusrakenteiden muutos ja alan sisäinen polarisaatio.
Vaikka hallitus on asettanut tavoitteeksi kulttuurin taloudellisen kasvupotentiaalin vahvistamisen, käytännön resurssien väheneminen on luonut alalle laajaa ahdinkoa ja epävarmuutta.
Tiukka tilanne näkyy nyt myös pudasjärveläisen suon laitamilla. Tykkyläinen aloittaa osuuden puheella.
– Tapa haudata elämäntyö suohon on osoitus Pudasjärven kulttuurille, että on sitä muutakin elämässä kuin kesämökki ja Tesla, Tykkyläinen sanoo.
– Ihmisen täytyy purkaa sydämestä kaikki paska tällä lailla ulos itsestään ja sen jälkeen on paljon helpompi olla. Nyt me hypätään tuonne paskaan ja olkoon tämä osoitus Suomen hallitukselle, pääministerille ja valtiovarainministerille, että me taiteilijat — ja kaikki ihmiset ovat taiteilijoita — tarvitsemme mahdollisuuden purkaa itseämme taiteen kautta.
– Olemme paljon onnellisempi kansa, kun saamme välillä sekoilla rauhassa muuallakin kuin jääkiekko-ottelun takahuoneessa juoden kaljaa.
Tykkyläinen näyttää itse mallia, mitä on tervehenkinen sekoilu taiteen parissa. Kansantaiteilija hyppää suohon mustassa mekossa ja heiluttaa valkoista lippua.
Taiteen syvin olemus
Kahdenkeskisessä haastattelussa toimittajan kanssa Tykkyläinen miettii, että vaikka taiteilijoiden tilanne on nyt taloudellisesti ahtaampi kuin aiemmin, niin luovuus on paljon korkeatasoisempaa.
– Koska olen vähän sellainen Aleksis Kivi -ajattelija, niin uskon, että mitä huonommin menee, sitä parempaa taidetta tulee.
Suohiihdon jatkot pidetään Siurualla Hirvipirtti-nimisessä rakennuksessa. Siellä soittaa Lieteallas-niminen punkbändi Tyrnävältä. Jatkoilla suossa rämpineet kilpailijat voivat saunoa ja peseytyä kisaurakan jälkeen.
Vaikka jatkot kiinnostavat, en itse tiukan aikataulun puitteissa ehdi sinne. Olen kotoisin samalta pitäjältä ja suuntaan isovanhempieni luo täyttämään vesikanisterin mökille.
Onnekseni isovanhemmat ovat juuri laittaneet saunan päälle ja pääsen pesemään itseni. Olen yltä päältä mudassa.
Saunan lauteilla mietin, ettei hetkeen ole saunominen tuntunut näin yksinkertaisen taivaalliselta. Heitän lisää löylyä ja mietin Tykkyläisen tapahtumaa. Kertakaikkisen hullua. Minulla menee puoli tuntia hinkata mutaa pois jaloistani.
Analysoin pitkään sitä, miten hyvä mieli minulla on suohon hyppäämisestä. En saa pohdittua mitään järkevää syytä siihen, miksi minusta tuntuu tältä.
Ihmiset olivat aivan ihania ja tunnelma huikea, mutta olen aivan mutainen ja fyysisesti loppu kaikesta möngertämisestä litimärässä mutavellissä. Pilasin vaatteenikin: suovelli ei lähde niistä ikinä pois.
En ole kulttuuritoimittaja, enkä uskoakseni ymmärrä taiteesta mitään. Korkokenkäkukkamekkosuohiihto on ollut legendaarinen taideperformanssi viimeiset 20 vuotta. Toki siinä on jotain perisuomalaista kokea sellainen yhteisöllisyys, hulluus ja kosketus luontoon samassa paketissa.
Lopulta tulen tulokseen, että eihän tässä touhussa ole järjen hiventäkään. Siinä lauteilla mutaisena ja tuskaisena ymmärrän, että tätähän taide juuri on: isoja tunteita, eikä mitään järkeä koko touhussa.
Heitän lisää löylyä kiukaalle ja mietin liiankin ylpeästi omaa suurta oivallustani. Sitten suuntaan suihkuun ja hankaan ihoni vereslihalle, jotta muta katoaisi sääristäni.
