Suomalaiset ruokakaupat tekevät kansainvälisessä vertailussa poikkeuksellisen kovaa tulosta.
Kuluttajan näkökulmasta se tarkoittaa suoraan sanottuna sitä, että ruoka voisi olla nykyistä halvempaa. Mutta koska Suomessa ei ole kilpailua, ruokakauppojen, edes Lidlin, ei tarvitse laskea hintoja.
Näin sanoi kaupan alan analyytikko Arhi Kivilahti, kun tein juttua Lidlin ja Aldin hintasodasta Saksassa, jossa sain tyytyväisenä asiakkaana tehdä ruokaostokseni alkuvuoden ajan.
– Kansantaloustieteen oppikirjassa taisi olla, että hyvän tuloksen maksaa lopulta asiakas, Kivilahti sanoi.
Saksalaisten ostovoima on parempi kuin suomalaisten. Se tarkoittaa sitä, että hintataso suhteessa palkkoihin on alhaisempi. Yhtenä syynä on ruokakaupan kilpailu.
On toki perusteltua argumentoida, että ruokakaupoilla on muitakin tärkeitä ominaisuuksia kuin hinta. Kaupat voivat panostaa myös valikoimaan, laatuun, palveluun, vastuullisuuteen ja muihin arvoihin.
Hinta painaa erityisesti silloin, kun tiukka yleinen taloustilanne lisää kuluttajien epävarmuutta ja globaalit kriisit kiihdyttävät inflaatiota. Vaikuttaa siltä, että saksalaisille hinta on nyt tärkeämpi tekijä kuin parempina aikoina.
Siksi saksalaiset ruokakaupat joutuvat kilpailemaan hinnoilla. Suomalaisilla kuluttajilla halpoja vaihtoehtoja ei ole.
Suomessa piiri pieni pyörii eduskunnasta kunnanvaltuustoihin ja S-ryhmän edustajistoon. Voi siis perustellusti kysyä, ovatko poliitikot tavallisten suomalaisten kuluttajien vai ruokakauppojen asialla.
Esimerkiksi Erkki Tuomiojan (sd) mielestä on “asenteellista osuustoiminnan vastaista kampanjaa” problematisoida se, että S-ryhmän edustajistot ovat täynnä samoja poliitikkoja kuin eduskunta. Ja kunnanvaltuustot. Ja aluevaltuustot. Ja kirkkovaltuustot.
Vanhan sosialistin näkökulmasta vallan keskittyminen ei tietenkään ole ongelma, koska poliitikothan tekevät pelkästään viisaita ja puhtaasti kansalaisten etujen mukaisia päätöksiä verrattuna siihen, että kuluttajat tekisivät itse päätökset vapailla markkinoilla.
Tai sitten on niin, että Suomen ruokakaupan kilpailun tukahtuminen on esimerkki siitä, millaisia intressiristiriitoja vallan keskittyminen aiheuttaa. Voidaan puhua jopa korruptioriskeistä.
Ainakin periaatteessa ristiriita voi toimia seuraavalla logiikalla: S-ryhmän asiaa edustajistossa ajavat poliitikot pystyvät kunnanvaltuustoissa torppaamaan kilpailijoiden kaavoituspäätökset ja eduskunnassa kilpailua lisäävät uudistukset.
Lähtökohtaisesti suhtaudun Tuomiojan tavoin osuuskuntiin myönteisesti jäsentensä etuja ajavana ja kollektiiviseen päätöksentekoon perustuvana yhtiömuotona. S-ryhmä on kuitenkin kasvanut konsernina kauas osuustoiminnan ihanteista.
Hintoja hyvää tulosta tekevä osuuskauppa voisi ainakin halutessaan laskea, vaikka se sanookin aina hintakilpailun olevan kovaa.
– Joskus ennen vanhaan S-ryhmässä on kai sanottu, että hyvä tulos on hinnoitteluvirhe, Kivilahti sanoi.
Ongelma ei ole pelkästään se, että itse ruokakauppa on keskittynyt parille toimijalle. Olennaista on se, että S-ryhmä ja Kesko hallitsevat ruokakaupan lisäksi myös tukkutoimintaa. Niillä on siis kaikki valta estää kilpailijoiden tuleminen markkinoille.
– Kun on vain kaksi toimijaa plus Lidl, joka tekee omaa maahantuontia ja hankintaa, ei Suomessa ole yhtäkään tukkua, josta ostaa. Jos jompikumpi meistä haluaisi perustaa ruokakaupan, ja vaikka olisi rahat ja kauppapaikkakin, emme saisi millään järkevällä hinnalla ostettua tuotteita. Jos ostaa kalliimmalla kuin kilpailija myy ulos, ei voi kilpailla hinnalla, Kivilahti avasi kuviota.
Apteekkien markkinoilla on omat monopoliongelmansa, mutta edes apteekit eivät saa harjoittaa sekä tukkutoimintaa että vähittäismyyntiä. EU:ssa myöskään sähköyhtiöt eivät saa sekä omistaa verkkoja että myydä sähköä, koska se voisi luoda “kannusteen rajoittaa kuluttajien pääsy infrastruktuuriin. Se estää reilun kilpailun markkinoilla ja voi johtaa korkeampiin kuluttajahintoihin”.
Ruokakaupoilla ei tällaisia rajoitteita ole.
Siksi kysyin Kivilahdelta, olisiko puhtaasti hintatietoisen kuluttajan näkökulmasta terveellistä pilkkoa S-ryhmän ja Keskon vähittäismyynti tukkutoiminnasta.
Hän korosti, että kysymys ei ole missään nimessä juridisesti tai poliittisesti mutkaton, mutta vastaus itse kysymykseen oli selkeä.
– Onhan se hyvin selvää, että se tekisi tosi hyvää kilpailulle. Jos leikitään, että S-ryhmä joutuisi myymään samaan hintaan ulos Verkkokauppa.comille, Tokmannille tai Kärkkäiselle, niin ihan varmasti joku niistä siihen tarttuisi. Hyvin todennäköisesti joku pohjoismaalainen puhdas verkkokauppa laajentuisi Suomeen. Varmasti se avaisi peliä.
Toinen vaihtoehto on se, että tukut velvoitettaisiin myymään kaikille toimijoille samaan hintaan kuin ne myyvät omille ruokakaupoilleen.
Kivilahden mukaan Ruotsissa ruokakaupat saavat ”kovaakin kritiikkiä” ja ruoan hinnasta käydään aktiivista julkista keskustelua ”toisin kuin Suomessa”. Saman havainnon voi tehdä myös Saksan mediasta.
Saman voisi aloittaa viimein Suomessakin.
Toimivassa markkinataloudessa julkinen valta luo pelisäännöt terveelle kilpailulle, koska anarkistinen järjestelmä tuppaa johtamaan markkinoiden keskittymiseen. Kuluttajien harmiksi Suomessa ei taida olla yhtäkään kilpailumyönteistä eduskuntapuoluetta. Ehkä joku ilmoittautuu ennen ensi kevään eduskuntavaaleja.
