Vuonna 1981 Max Jakobson julkaisi teoksensa Veteen piirretty viiva: havaintoja ja merkintöjä vuosilta 1953–1965. Teoksen merkitystä korostaa se, että presidentti Urho Kekkonen sitä erityisesti kiitteli.
Jakobsonin teos käsittelee aikakautta, jolloin hänen tehtävänään oli selittää Suomen erityisasemaa ja yöpakkaskriisin kaltaisia tapahtumia amerikkalaisille toimittajille ja poliitikoille. Tällöin hän kuvasi Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita toteamalla, että ulkopolitiikan ja sisäpolitiikan välinen ero oli kuin ”veteen piirretty viiva”.
Kirjaa arvioidessaan professori Harto Hakovirta kiinnitti huomiota siihen, että Jakobson päätyi näkemykseen, jonka mukaan Neuvostoliiton Suomeen kohdistaman paineen motivoi ennen kaikkea epäilys poliittisten voimien ryhmittymisen muuttumisesta Suomessa.
Hakovirta kirjoittaa, että ”tämä ei sinänsä ole uutta, mutta lisää punnuksen yhden vaihtoehtoisen tulkinnan vaakakuppiin. Noottikriisin tulkinnassa Jakobson vetää hyvinkin radikaalisti sitä linjaa, että nootin lähettämisen ja kriisin kulun määräsi ensisijaisesti hruštšovilaisen ja molotovilaisen linjan valtakamppailu Neuvostoliiton johdossa.”
Max Jakobson itse palasi kielikuvaan ”veteen piirretystä viivasta”, kun hän keväällä 1990 arvioi Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain välisten suhteiden tilaa presidenttien George Bushin ja Mihail Gorbatšovin välisen huippukokouksen lähestyessä:
Yhdysvaltain ulkopolitiikan ja Neuvostoliiton sisäpolitiikan välinen raja on tänä päivänä kuin veteen piirretty viiva. Vuosikymmeniä jatkuneen militarisoitumisen jälkeen valtioiden väliset suhteet on nyt yhteiskunnallistettu.
Seurauksena on uudentyyppisen keskinäisen riippuvuussuhteen syntyminen Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välille. Gorbatšovin riippuvuus Yhdysvaltain ja yleensä lännen taloudellisesta tuesta on ilmeinen. Se antaa Bushille mahdollisuuden painostaa häntä. Mutta myös Bush on riippuvainen Gorbatšovista. Hän on sitonut oman politiikkansa perestroikan menestykseen. Se antaa Gorbatšoville mahdollisuuden painostaa Bushia varoittamalla: Minun jälkeeni vedenpaisumus!
Jakobson kertoo törmänneensä äskettäin Washingtonissa käymissään keskusteluissa amerikkalaisten huoleen Neuvostoliiton sisäisestä tilasta. Talouden jatkuva heikkeneminen, tempoileva uudistuspolitiikka ja kansallisuuksien välisten ristiriitojen kärjistyminen loivat epävarmuutta Neuvostoliiton tulevaisuudesta ja heikensivät Gorbatšovin uskottavuutta sopimuskumppanina.
Jakobson totesi Lontoossa toimivan kansainvälisen strategian tutkimuslaitoksen (IISS) varoittaneen, että Neuvostoliiton epävakaa tilanne saattaa johtaa hallitsemattomiin seurauksiin - sekasortoon ja anarkiaan. Gorbatšov itse oli julkisesti vakuuttanut, ettei tällaista vaaraa ole.
– Kun valtionpäämies katsoo aiheelliseksi esittää tällaisen vakuutuksen, epäilyt vain vahvistuvat, Jakobson tätä kommentoi.
Vajaat kaksi vuotta myöhemmin Neuvostoliitto hajosi, ja Venäjä tuli sen seuraajavaltioksi.
Aluksi näytti siltä, että Ukraina ja Valko-Venäjä jäisivät Venäjän yhteyteen. Ukraina kuitenkin valitsi täyden valtiollisen itsenäisyyden, ja tämä ratkaisi myös Valko-Venäjän valtiollisen aseman.
Vuonna 2001 laadin Euroopan parlamentin jäsenenä raportin EU:n ja Ukrainan välisistä suhteista.
Suomenmaa-lehdessä 9.2.2001 julkaistussa artikkelissani kirjoitin:
Ukrainassa on vasta meneillään kansakunnan muodostuminen. Tätä prosessia on ulkopuolistenkin syytä tukea: vain sisäisesti vakaa Ukraina voi toimia vakauttavana tekijänä omalla alueellaan ja koko Euroopassa.
Turvallisuuspolitiikassaan Ukraina on pyrkinyt löytämään tasapainon suhteissaan Venäjään ja Natoon. Tämä on viisasta myös maan sisäistä vakautta ajatellen: tiivis liitto Venäjän tai länsimaiden kanssa saattaisi aiheuttaa vakavia sisäisiä ristiriitoja.
Esitin raportissani, että meidän on tuettava Ukrainan suuntautumista yhteistyöhön EU:n kanssa ja pidettävä avoinna myös mahdollisuutta, että Ukraina joskus tulevaisuudessa liittyisi unioniin.
Raporttia laatiessani tapasin Ukrainan ulkoministeriön valtiosihteerin. Hän sanoi, että Ukrainalla tulisi olla samankaltainen asema kuin Suomella oli ollut kylmän sodan kaudella: heidän tulisi ottaa huomioon Venäjän turvallisuusedut ja suuntautua taloudellisessa yhteistyössä sekä Venäjän että länsimaiden suuntaan.
Samansuuntaisen lausunnon oli hieman aikaisemmin antanut arvostettu amerikkalainen turvallisuuspolitiikan asiantuntija Zbigniew Brzezinski.
Näitä Brzezinskin ja Henry Kissingerin esittämiä samanlaisia mielipiteitä ei otettu huomioon. Käynnistyi toiminta Ukrainan nopeaksi liittämiseksi sekä Euroopan unioniin että Natoon.
Ulkovallat – sekä Venäjä että länsimaat – puuttuivat voimakkaasti Ukrainan sisäiseen kehitykseen ja sen ulkosuhteisiin.
Ensimmäinen voimainkoetus oli vuoden 2004 ”Oranssi vallankumous”. Vuonna 2014 Kiovassa toteutettiin länsimaiden tuella vallankaappaus, jonka seurauksena vaaleilla valittu presidentti Viktor Janukovytš joutui maanpakoon.
Vallankaappauksella valtaan nousseet tekivät kaksi kovaa ratkaisua: päätettiin liittyä sotilasliitto Natoon ja kieltää venäjältä virallisen vähemmistökielen asema.
Nämä päätökset johtivat siihen, että Venäjä valtasi enemmistöltään venäjänkielisen Krimin niemimaan. Venäjänkielisellä Donbasin alueella puhkesi sisällissota, joka johti 24.2.2022 Venäjän täysimittaiseen hyökkäykseen.
Ukrainan kohtalo on murheellinen osoitus siitä, mihin päädytään, kun ei ymmärretä tai hyväksytä sitä tosiasiaa, että ulkopolitiikan ja sisäpolitiikan välinen raja on kuin veteen piirretty viiva.
Kylmän sodan kauden päätyttyä syntyi tilanne, jossa eri maiden sisäinen kehitys ja niiden ulkosuhteet kohentuivat rakentavassa vuorovaikutuksessa.
Nyt Euroopassa on käynnistymässä kilpavarustelu, joka ei paranna minkään maan turvallisuutta ja joka tulee mielettömän kalliiksi.
On palattava rauhan rakentamisen ja yhteistyön tielle.
Suomen osalta vähintä on se, mitä 2.6. julkaisemassani Iltalehden vieraskynässä kirjoitin: meidän olisi pitänyt ja pitäisi seurata Norjan esimerkkiä.
Viime aikoina olen perehtynyt aikaisempaa paremmin Suomen ulkopoliittisen linjan muotoutumiseen, kun olen kirjoittanut Pohjanrannan kesäteatteriin näytelmää Suomi Snellmanin, Ståhlbergin ja Kekkosen linjalla.
Sen olen jo varhaisessa vaiheessa ymmärtänyt, kuinka vahvasti kansallisfilosofimme Juhana Vilhelm Snellman vaikutti Juho Kusti Paasikiven ja Urho Kekkosen ajatteluun ja toimintaan.
Uutta tietoa minulle on ollut se, että ensimmäinen presidentillämme Kaarlo Juho Ståhlbergilla oli koko valtiomiesuransa ajan selkeä snellmanilainen ulkopolitiikan linja. Tämä vaikutti myös keskusteluihin, joita hän elämänsä viimeisinä vuosina Paasikiven ja Kekkosen kanssa kävi.
Snellmanilaiseen realismiin kuuluu myös Max Jakobsonin esittämä viisaus, että jokaisessa maassa ja kaikissa kansainvälisissä suhteissa ulkopolitiikka ja sisäpolitiikka ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään. Rajaa niiden välillä ei ole.
Kirjoittaja on Suomen ulkopolitiikasta väitellyt valtiotieteen tohtori, kansainvälisten suhteiden dosentti ja entinen pitkäaikainen ulkoministeri.
