Jazzin suurmies olisi täyttänyt tänään sata vuotta. Suomalaiset jazz-muusikot kertovat, miksi Coltranesta tuli musiikkilajin mammutti.
Sata vuotta sitten Yhdysvalloissa rääkäisi vauva.
Rääkäisyssä tuskin oli mitään sinänsä erityistä. Vastasyntyneet huutavat saadessaan keuhkoihinsa ilmaa.
Sattui kuitenkin niin, että juuri kyseisen rääkäisyn takana olikin eräänlainen mammutti. Nämä keuhkot tulisivat puhaltamaan ilmaa torveen tavalla, joka venyttäisi musiikin rajoja.
Rääkäisijä oli John William Coltrane – kristilliseen pappissukuun syntynyt kahden amatöörimuusikon, räätälin ja kotiäidin, ainoa eloonjäänyt lapsi.
Jos jotakuta voi kutsua oman taiteenlajinsa jättiläiseksi, on vuonna 1926 syntynyt Coltrane sitä. Coltrane – tai tuttavallisemmin Trane – oli genrensä ja ylipäänsä musiikin mittoja laajentanut luonnonvoima.
Coltranen vaikutus kuuluu luonnollisesti jazzissa, mutta sen myös sen ulkopuolella.
Nykyräppärit Kendrick Lamarista Chance the Rapperiin ja Flying Lotukseen ovat ottaneet vaikutteita Coltranelta.
Rock-tähdistä edesmenneet David Bowie ja Prince sekä iki-kapinallinen Patti Smith ovat ylistäneet saksofonistia. Punkrock-legenda Iggy Pop on sanonut Coltranen olevan todennäköisesti hänen eniten kuuntelema artisti.
Mutta miksi?
Minkä vuoksi vain 40-vuotiaana maksasyöpään kuollut Coltrane yhä puhuttelee niin monia?
Soitan Coltranea livenä todistaneelle suomalaisen jazzin suurnimiin kuuluvalle Juhani ”Junnu” Aaltoselle.
Rajua kaahausta ja mystiikkaa
– Minuun vetosi se message mikä hänellä oli koko ajan, kun hän soitti, Aaltonen muistelee.
Nyt 90-vuotias Aaltonen ehti nähdä Coltranen Helsingin Kulttuuritalolla kahtena iltana vuonna 1961.
Konsertit olivat nuorelle Aaltoselle järisyttävä kokemus.
– Mä muistan, kun mä istuin siellä kädet jännittyneinä, rystyset valkoisina. Mieletön jännite siinä soitossa, koska siellä on kaikki pelissä. Se tuli niin valtavalla voimalla ja intensiteetillä, toteaa Aaltonen.
Intensiteetti ei ollut yksin Coltranen.
Vaikka jazzista ei ymmärtäisi mitään, voi musiikista kuulla lähes eteenpäin kaatumaisillaan olevan hikisen kaahauksen. Keskeistä tälle soundille oli Coltranen ja muun kvintetin ohella erityisesti rumpali Elvin Jones, joka puski koko rumpupatteristoa uusille alueille.
Kulttuuritalolla vuonna 1961 esiintyneen kokoonpanon rajuutta kuumimmillaan uskaltaa helposti verrata mihin tahansa myöhempään ”rajusteluun” rockista metalliin. Musiikista purkaantuva energia on sähköistävää.
Kuuntele konsertti alta:
Saksofonisti Timo Lassylle Coltrane on niin ikään yksi suurimmista. Ensikosketus Coltraneen tuli teininä.
– Mulla oli lukioaikana jazz-asioihin perehtynyt rumpalisystävä, Jukka Viikilä, joka nykyään tunnetaan kirjailijana. Sain häneltä kasettikopion A Love Supremesta. Se oli semmoinen herääminen, että ”mitäs tää nyt on”, Lassy sanoo.
Lassy ylistää Coltranea soittajana ”mielettömäksi virtuoosiksi”, mutta toteaa jazzin historian tuntevan muitakin virtuooseja. Tranen salaisuuden kääntäminen sanoiksi ei ole yksinkertaista.
– Siinä yläpuolella on sellainen toinen taso, jotain selittämätöntä, jotain mystiikkaa. Hän pääsee hirveän lähelle jotain alkuvoimaisuutta, mikä on todella aseistariisuvaa, Lassy pohtii.
Pitkän pohdinnan keskellä Lassy mainitsee myös sanan pyhyys.
Message – sanoma. Pyhyys.
Coltrane ja henkisyys
Coltranen musiikista – jazzista – ja soiton äänenväristä on mahdotonta puhua puhumatta samalla uskonnosta ja henkisyydestä, etsimisestä.
Coltranen molemmat isoisät olivat pastoreita. Sunnuntaisin käytiin äidin isän johtamassa metodistikirkossa, jossa Coltranen äiti lauloi ja soitti pianoa.
Kirkko ylipäänsä näytteli 1900-luvun alun afroamerikkalaisessa kulttuurissa suurta roolia.
Mustilla ei ollut vielä Yhdysvalloissa yhtäläisiä kansalaisoikeuksia, segregaatio ja rasismi rehottivat.
Kirkko toimi yhteisön kohtaamispaikkana ja päätöksenteon keskuksena. Messuissa soi niin kirkkomusiikki kuin orjien musiikkina alkunsa saaneet spirituaalit.
– Täytyy muistaa, että jazz on syntynyt negrospirituaaleista. Sieltä on tullut blues, gospelit, kaikki – pohja on sieltä. Kun baptistikirkoissa väännettiin uruilla ja laulettiin, niin siellä on aina olleet ruoskanjäljet selässä, Aaltonen muistuttaa.
Vain 12-vuotiaana lapsena Coltranen elämä järkkyi. Hän menetti sekä isoisänsä että isänsä kuukauden sisään. Muutama kuukausi myöhemmin perheestä kuoli vielä leskeksi jäänyt isoäiti. Pian menetysten jälkeen Coltrane alkoi soittaa.
Elämänsä merkittävimpiin kuuluvan käännekohdan Coltrane kohtasi kolmekymppisenä. Trane pääsi vuonna 1955 osaksi Miles Davisin kvintettiä, mutta sai yhtyeestä vain kaksi vuotta myöhemmin potkut heroiiniriippuvuuden vuoksi.
Coltrane halusi kuiville ja lopetti huumeet kertaheitolla – cold turkey.
Vieroittautuminen johti henkiseen herätykseen.
Vuonna 1958 antamassaan haastattelussa korvin kuultavasti mietteliäs Coltrane kertoo elämän suurten kysymysten, kuten uskontojen, filosofian ja olemisen, askarruttavan häntä.
Hän haluaa ottaa asioista enemmän selvää, ottaa selvää mitä hän itse oikeastaan ajattelee.
Mietiskely kirkastui vuosien myötä ja johti lopulta Coltranen tunnetuimmaksi teokseksi muodostuneen A Love Supremen syntyyn. Levy on myöhemmin sijoitettu Rolling Stone -lehden kuuluisassa kaikkien aikojen levylistauksessa sijalle 66. sekä kaikkien aikojen jazz-albumiksi.
Erityistä ovat myös levyn kannet: niihin on kirjoitettu ainoa Coltranen koskaan julkaisema runo – Psalm.
Sanoissa toistuu omistautuminen ja rakkaus jumalalle, elämälle. Levyn neljäs kappale – Pt. IV – Psalm – on Coltranen soittama sanaton tulkinta runostaan.
Myöhemmin itse uskoon tulleelle Aaltoselle Coltranen soundin taustatekijästä ei ole epäselvyyttä.
– Et sä kuulosta tai siihen henkeen sisäänpääse muuten kuin, että sulla täytyy olla samalla tavalla spiritualiteetti, jonkinlainen ymmärrys ja usko, että Jumala on olemassa. Mikään muu ei riitä, Aaltonen lataa.
Lassy sanoo, ettei hän halua liikaa lähteä musiikkia ja uskontoa yhdistelemään. Hänen mukaansa on myös vaikeata sanoa mitä ”spirituaalisuus” jazzissa määritelmällisesti varsinaisesti on. Ja silti.
– Äänet voi laittaa paperille ja siinä päästään tiettyyn pisteeseen. Mutta kun laitetaan se kyseinen henkilö ja torvi suuhun sillä soundilla ja sillä tulkinnalla miten hän käsittelee sitä musiikkia, niin siinä on… siinä on tietty pyhyys, Lassy pohtii.
Maaninen harjoittelija, tekninen virtuoosi
Mutta miten Coltranen soiton tasolle, viimeisimpien levyjen, kuten Ascension, Meditations tai Expression, avantgardistisille ja virtuositeettimaisille hikiradoille päästään?
Harjoittelulla, harjoittelulla, harjoittelulla.
– Coltrane oli mieletön harjoittelija. Kuulemma keikoilla, kun oli paussi, niin se meni harjoittelemaan! Hän jopa nukkui ja heräsi saksofoni sylissään, nauraa Suomi-jazzin suurmies, 80-vuotias Eero Koivistoinen.
Tarina todella kertoo järkyttävästä työmoraalista, jopa maanisesta harjoittelusta.
Lewis Porterin kirjassa John Coltrane: His Life and Music muusikon serkku Mary muistelee kuinka Trane oli jo lapsena totaalisen kiinni soittimessaan ja harjoitteli ”jatkuvasti, jatkuvasti”.
Coltranen ystävä ja soittokumppani Jimmy Heath puolestaan on kuvaillut kuinka kesäisin etsiessään Coltranea hän löysi tämän soittamassa hikisenä boksereissaan kotonaan, sillä Trane harjoitteli koko päivän.
Tranen kerrotaan harjoitelleen lapsena klarinetin soittoa aamuyöllä pihalla, harjoitelleen kuivana ilman soitinta saatuaan valitukset hotellihuoneessa, harjoitelleen huumeissa, harjoitelleen pitääkseen huumeet loitolla. Harjoittelutarinoita on loputon määrä.
– Mä oon itse ollut sellainen kohtalainen harjoittelija. Pidän soittokuntoa totta kai nykyäänkin yllä, koska se on vähän sellainen urheilujuttu, että sitä on pakkokin pitää yllä, että se pelaa. Mutta en mä tommonen – olisin halunnut olla kyllä!, Koivistoinen naurahtaa.
Kuten sanottu – tekninen taituruus on olennaista, mutta sekin on kuitenkin vain väline.
Aaltonen palaa vielä henkeen.
– Vielä muistuttaisin, että spiritualiteetti menee läpi kaikesta. Se on se varsinainen sävy mikä tekee sen, että Coltrane on Coltrane. Turha yrittää matkia, jos sitä ei ole. Se tekee Coltranesta Coltranen.
