Todellisuudessa heinäkuun huippukokouksessa on kyse pintakuohuntaa isommista asioista. Nato ei ole hajoamassa, mutta täysin kiistatta muuttumassa ja juuri tämä muutos on Euroopan turvallisuuden kannalta tärkeämpi kuin yksikään yksittäinen julkilausuma.
Yhdysvaltain nykyistä ajattelua kuvataan Washingtonissa yhä useammin Nato 3.0:ksi. Sen mukaan Yhdysvallat haluaa säilyttää ydinpelotteensa ja osan kriittisistä suorituskyvyistään Euroopan tukena, mutta Euroopan on otettava ensisijainen vastuu oman maanosansa tavanomaisesta puolustuksesta.
Tällä kertaa tämä ei ole vain retoriikka vaan kyseessä on Yhdysvaltain strategisen ajattelun muutos. Ensimmäistä kertaa Nato 3.0 ajatusta esitteli Yhdysvaltojen puolustusministeriön alivaltiosihteeri Elbridge Colby jo viime helmikuussa eli kyseessä ei ole mikään Valkoisen talon satunnainen heitto tai näkemys.
Kylmän sodan jälkeen Euroopan turvallisuus rakentui oletukselle, että vakavan kriisin hetkellä Yhdysvallat tuo ratkaisevat vahvistukset eli pitkän kantaman iskukyvyn, ilmapuolustuksen, tiedustelun, logistiikan ja strategisen pelotteen. Eurooppalaisten tehtäväksi jäi lähinnä täydentää tätä kokonaisuutta.
Tämä oletus ei ole kadonnut, mutta se ei ole enää itsestäänselvyys.
Yhdysvaltojen näkökulmasta ongelma on yksinkertainen. Se ei katso voivansa samaan aikaan olla Euroopan ensisijainen puolustaja, ylläpitää raskaita sitoumuksia Lähi-idässä ja valmistautua mahdolliseen suurvaltakonfliktiin Kiinan kanssa. Siksi Euroopan puolustuksen työnjako muuttuu riippumatta siitä, kuinka mielellään eurooppalaiset haluaisivat vääjäämätöntä vältellä.
Erityisesti Naton itäisellä sivustalla kysymys ei ole teoreettinen. Puolassa ja Baltian maissa on alettu pohtia aiempaa vakavammin, mitä tapahtuisi, jos Venäjä testaisi liittokuntaa ja Yhdysvaltain vastaus olisi epäselvä, hidas tai poliittisesti ehdollinen. Pelote perustuu lopulta paitsi sotilaalliseen voimaan myös siihen, mitä vastustaja uskoo liittolaisten olevan valmiita tekemään.
Tässä piilee Naton tämänhetkinen ongelma.
Liittokunta on sotilaallisesti vahvempi kuin Venäjä, mutta jos poliittinen epävarmuus kasvaa liian suureksi, Moskova voi alkaa arvioida riskejä väärin. Euroopan kannalta vaarallista ei ole ainoastaan se, että Yhdysvallat joskus vetäytyisi vaan se, jos Kreml alkaa uskoa sen olevan mahdollista.
Samaan aikaan olisi virhe tehdä Venäjän nykyisestä heikkoudesta liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Venäjän asevoimat ovat kärsineet Ukrainassa valtavia tappioita, mutta sota ei ole poistanut Venäjän uhkaa Euroopasta. Se on lähinnä muuttanut sitä.
Venäjä ei välttämättä palaudu sotaa edeltäneeseen muotoonsa, mutta se voi palata suurempana, raaempana ja tietyissä suorituskyvyissä vaarallisempana. Tulevaisuuden Venäjän asevoimat yhdistävät todennäköisesti perinteistä tykistöä, ohjuksia, panssaroituja joukkoja, drooneja, elektronista sodankäyntiä ja syväiskukykyä tavalla, johon Naton on sopeuduttava.
Euroopan kannalta Venäjän uhka ei ole vain kysymys siitä, kuinka monta tankkia sillä on jäljellä. Yhä enemmän kyse on siitä, kuinka nopeasti se kykenee tuottamaan drooneja, ohjuksia, ammuksia ja iskujärjestelmiä sekä käyttämään niitä laajassa mittakaavassa.
Ukrainan sota on osoittanut, että sodankäynti ei ratkea vain taistelukentällä vaan myös tuotantolinjoilla. Teollisesta kapasiteetista on tullut osa pelotetta.
Juuri siksi Ankaran huippukokouksen tärkein teema on puolustusteollisuus.
Naton on kyettävä vastaamaan kahteen muutokseen yhtä aikaa. Ensinnäkin Yhdysvaltojen huomio siirtyy yhä selvemmin Indopasifiselle alueelle, ja sen asevarastot joutuvat vastaamaan useisiin samanaikaisiin kriiseihin. Iranin sota muistutti, ettei edes maailman suurimmalla sotilasvallalla ole rajattomasti ohjuksia ja ammuksia.
Toiseksi Venäjä tulee säilymään Euroopan keskeisenä sotilaallisena uhkana myös Ukrainan sodan jälkeen. Vaikka Venäjä olisi taloudellisesti, demografisesti ja poliittisesti heikentyvä valtio, se kykenee edelleen rakentamaan sotilaallista voimaa, painostamaan naapureitaan ja testaamaan Naton yhtenäisyyttä.
Tämä yhdistelmä tekee Euroopan tilanteesta poikkeuksellisen vaativan.
Euroopan on kannettava enemmän vastuuta omasta puolustuksestaan samaan aikaan, kun uhka sen rajoilla ei ole katoamassa. Euroopan turvallisuutta ei voi enää rakentaa oletukselle, että amerikkalainen kapasiteetti on aina rajattomasti käytettävissä juuri silloin, kun Eurooppa sitä tarvitsee.
Amerikkalaisten Nato 3.0 -ajattelu on samaan aikaan sekä oikeassa että puutteellinen.
Yhdysvallat on oikeassa vaatiessaan Euroopalta enemmän valmiita joukkoja, käyttökelpoisia ammusvarastoja, kestävää logistiikkaa, toimivaa komentorakennetta ja todellista puolustusteollista kapasiteettia. Puolustusmenojen prosentit eivät yksin riitä, jos ne eivät muutu suorituskyvyiksi.
Siitä huolimatta Euroopan tehtävä ei voi olla amerikkalaisen mallin kopioiminen pienemmässä mittakaavassa. Euroopan ei pidä yrittää korvata kaikkia Yhdysvaltojen suorituskykyjä sellaisenaan, koska se ei ole realistista eikä välttämättä edes järkevää. Paljon järkevämpää on rakentaa sellainen puolustus, joka perustuu maanosan maantieteeseen, teolliseen kapasiteettiin, Ukrainan sodan oppeihin ja Naton yhteisiin puolustussuunnitelmiin.
Tässä piilee myös koko tilanteen paradoksi.
Eurooppaa vaaditaan ottamaan enemmän vastuuta, mutta samalla keskustelua käydään siitä, kuinka paljon kaikkein kehittyneimpiä amerikkalaisia suorituskykyjä Euroopalle halutaan siirtää. Jos eurooppalaiset eivät voi tukeutua amerikkalaiseen kapasiteettiin yhtä laajasti kuin ennen, niillä ei käytännössä ole muuta vaihtoehtoa kuin rakentaa omia ratkaisujaan.
Tämä ei tarkoita irtautumista Yhdysvalloista. Päinvastoin, vahvempi eurooppalainen puolustus voi olla edellytys sille, että Yhdysvallat pysyy Euroopassa uskottavana liittolaisena. Naton ongelma ei ole se, että Eurooppa käyttäisi liikaa rahaa puolustukseen, vaan se on ollut se, että Eurooppa on liian pitkään ulkoistanut liian suuren osan omasta turvallisuudestaan amerikkalaiselle kapasiteetille.
Suomi on tässä keskustelussa hyvässä asemassa, koska oma puolustuksemme ei ole perustunut pelkkään ulkoistettuun turvallisuuteen. Meillä on yleinen asevelvollisuus, vahva kansallinen puolustusratkaisu, korkea maanpuolustustahto ja pitkä kokemus Venäjän sotilaallisen uhkan arvioinnista. Siksi Suomen kannattaa olla aktiivinen uuden eurooppalaisen puolustusmallin rakentaja, ei vain sen seuraaja.
Erityisen tärkeää on, ettei Nato opi Ukrainan sodasta vääriä oppeja. Venäjän heikko suorituskyky tietyissä vaiheissa ei tarkoita, että seuraava kriisi näyttäisi samalta. Moskova kyllä oppii, mukautuu ja rakentaa uudelleen. Samalla myös taistelukenttä muuttuu nopeasti. Halvat droonit, jatkuva tiedustelu, elektroninen sodankäynti ja massamainen täsmävaikutus haastavat sellaisia länsimaisia toimintamalleja, jotka ovat pitkään nojanneet teknologiseen ylivoimaan ja ilmaherruuteen.
Ankaran huippukokousta tullaan kenties julkisuudessa arvioimaan sen perusteella, kuinka monta prosenttia jäsenmaat lupaavat käyttää puolustukseen ja millaisena Trump esiintyy yhteiskuvissa.
Tätä tärkeämpää on kuitenkin se, pystyykö Nato siirtymään aikakauteen, jossa Yhdysvallat on edelleen Euroopan tärkein liittolainen, mutta Euroopan turvallisuus ei enää perustu oletukseen ehtymättömästä amerikkalaisesta tuesta?
Ja toisaalta pystyykö Eurooppa rakentamaan oman puolustusmallinsa riittävän nopeasti vastaamaan Venäjään, joka ei ehkä ole entisensä, mutta joka voi muutaman vuoden kuluttua olla jälleen vaarallinen eri tavalla?
Jos vastaus on kyllä, Ankarassa ei ratkaista vain seuraavan vuoden puolustusbudjetteja. Siellä hahmottuu se, millaiseksi transatlanttinen turvallisuusyhteisö rakentuu seuraaviksi vuosikymmeniksi eteenpäin.
Kirjoittaja on ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija.
