Lähes 60 000 ihmistä ylitti rajan vuorokaudessa Marokosta Espanjalle kuuluvaan Ceutaan. Se riitti käynnistämään kaikkialla Euroopassa tutun keskustelun maahanmuutosta, Schengenistä ja rajaturvallisuudesta.
Vähemmälle huomiolle jäi se, mitä Ceuta oikeastaan paljasti Euroopan turvallisuudesta.
Huomio siirtyi lähes kokonaan pois siitä kysymyksestä, jonka olisi pitänyt nousta ensimmäisenä esiin. Miten näin valtava ihmisjoukko pääsi nopeasti ja yllättäen Euroopan ulkorajalle?
Sattumaan on mahdotonta uskoa.
Virallista näyttöä Marokon toimista ei ole julkaistu. Espanjan hallitus on viitannut korkeimman oikeuden ratkaisuun, joka muutti meritse saapuvien palautuskäytäntöjä. Sillä saattoi olla vaikutusta.
Silti pelkkä oikeuden päätös ei selitä sitä, kuinka kymmenettuhannet ihmiset pääsivät lähes samanaikaisesti aivan Ceutan rajalle. Käytännössä se on vähintäänkin edellyttänyt, että Marokon viranomaiset eivät ainakaan estäneet tapahtumien etenemistä.
Ajankohta tekee kokonaisuudesta vielä kiinnostavamman. Vain kymmenen päivää aiemmin Espanjan pääministeri Pedro Sánchez vieraili Algeriassa, Marokon pitkäaikaisen alueellisen kilpailijan luona, ja ilmoitti maiden suhteiden siirtyvän uuteen vaiheeseen.
Yhteyttä ei ole osoitettu, mutta geopolitiikassa ajoitus on harvoin merkityksetön.
Ceuta paljastaa joka tapauksessa epämiellyttävän tosiasian. Euroopan ulkorajat eivät ole enää täysin Euroopan omassa hallinnassa.
Moni kuvittelee, että Ceutan rajaa valvotaan Espanjan aidalla ja espanjalaisilla rajavartijoilla. Todellisuudessa ne ovat vasta viimeinen puolustuslinja. Varsinainen rajavalvonta alkaa jo Marokon puolella.
Marokon viranomaiset valvovat tieverkkoa, pysäyttävät busseja, estävät suuria ihmisjoukkoja kokoontumasta rajalle, partioivat rannikkoa ja estävät ihmisiä pääsemästä Ceutan läheisyyteen.
Jos kymmeniätuhansia ihmisiä seisoo yhtä aikaa Espanjan rajalla, tilanne on käytännössä jo menetetty. Espanja ei enää siinä vaiheessa päätä, kuinka monta ihmistä rajalle saapuu. Se päättää enää siitä, miten se yrittää selviytyä seurauksista.
Juuri tätä Euroopan pitäisi pysähtyä miettimään.
Vuoden 2015 jälkeen Eurooppa teki loogisen ratkaisun aloittaessaan tiiviimmän yhteistyön Turkin, Marokon, Tunisian, Egyptin ja muiden kauttakulkumaiden kanssa.
Vastineeksi taloudellisesta tuesta, investoinneista ja poliittisesta yhteistyöstä nämä maat sitoutuivat hillitsemään muuttoliikettä ennen kuin ihmiset saavuttivat Euroopan ulkorajan.
Ratkaisu toimi kun luvattomat rajanylitykset vähenivät, ja Eurooppa sai hengähdysaikaa vuoden 2015 kriisin jälkeen. Samalla luotiin kuitenkin pohja uudelle ongelmalle, sillä turvallisuuspolitiikassa jokainen riippuvuus on potentiaalinen haavoittuvuus.
Kun Euroopan rajaturvallisuus alkaa riippua siitä, kuinka aktiivisesti kolmas maa valvoo omaa rajaansa, syntyy myös vipuvoimaa. Mitä enemmän Eurooppa tarvitsee jotakin kumppania, sitä enemmän kyseinen kumppani pystyy vaikuttamaan Euroopan päätöksiin.
Tätä ilmiötä ei pidä tarkastella vain Marokon kautta. Turkki on käyttänyt muuttoliikettä neuvotteluvaltin tavoin jo vuosia. Valko-Venäjä ohjasi siirtolaisia Puolan rajalle osana painostustaan Euroopan unionia vastaan. Venäjä pyrki käyttämään samaa logiikkaa Suomen itärajalla.
Kolmansien maiden tavoitteena ei välttämättä ole saada mahdollisimman paljon ihmisiä Eurooppaan. Usein riittää, että Euroopan poliittinen järjestelmä alkaa horjua ja jäsenmaat kääntyvät toisiaan vastaan.
Siksi Eurooppa tekee virheen kun puhumme maahanmuutosta edelleen lähes yksinomaan moraalisena kysymyksenä.
Keskustelemme siitä, kuinka monta ihmistä pitäisi ottaa vastaan, kuinka nopeasti hakemukset pitäisi käsitellä tai kuinka palautukset pitäisi järjestää. Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä, mutta eivät kuitenkaan enää yksin riitä.
Euroopan kilpailijat eivät katso samaa ilmiötä ensisijaisesti moraalin näkökulmasta vaan strategian näkökulmasta. Niitä kiinnostaa, miten helposti Eurooppaa voidaan painostaa. Ceuta osoitti, että vastaus on edelleen: huolestuttavan helposti.
Yksi rajakriisi riitti siihen, että Eurooppa alkoi riidellä Schengenistä, sisärajatarkastuksista ja jäsenmaiden vastuusta. Osa syytti Espanjaa ja osa Euroopan unionia, mutta hyvin harva pysähtyi kysymään, kuka hyötyy siitä, että Eurooppa käyttää energiansa keskinäiseen riitelyyn.
Jos muuttoliikettä todella käytetään geopoliittisena painostuskeinona, juuri tällainen reaktio on painostajan paras mahdollinen lopputulos.
Siksi Euroopan pitäisi muuttaa ajattelutapaansa.
Ensimmäinen askel on tunnustaa, että muuttoliikkeen välineellistäminen kuuluu samaan joukkoon kuin kyberhyökkäykset, energiaan kohdistuva kiristys ja muu hybridivaikuttaminen. Ihmiset eivät ole aseita, mutta heidän liikettään voidaan käyttää osana valtioiden välistä painostusta.
Toinen askel on tehdä painostamisesta kallista. Jos jokin valtio käyttää muuttoliikettä kiristyskeinona, vastauksen ei pitäisi jäädä Espanjan, Kreikan tai Suomen harteille. Sen pitäisi automaattisesti käynnistää koko EU:n yhteinen vastaus.
Tarvittaessa siihen pitäisi kuulua kauppa- ja investointisuhteiden uudelleenarviointi, viisumipolitiikan kiristäminen sekä yhteistyön jäädyttäminen. Euroopan on tehtävä selväksi, että muuttoliikkeen välineellistämisellä on hinta myös painostajalle.
Kolmanneksi Euroopan on lopetettava hajanaisuus. Ceuta osoitti jälleen, kuinka nopeasti jäsenmaat alkoivat syyttää toisiaan sen sijaan, että huomio olisi kohdistunut siihen, mistä paine tuli. Juuri tätä painostaja tavoittelee.
Niin kauan kuin Eurooppa reagoi sisäisellä riitelyllä eikä yhteisellä strategialla, muuttoliike säilyy tehokkaana vipuvartena Eurooppaa vastaan.
Neljänneksi palautusjärjestelmä on saatava uskottavaksi. Kyse ei ole vain maahanmuuttopolitiikasta vaan koko järjestelmän legitimiteetistä. Jos kielteinen päätös ei johda käytännössä poistumiseen, luottamus koko turvapaikkajärjestelmään alkaa vähitellen murentua. Lopulta kärsivät myös ne ihmiset, jotka aidosti tarvitsevat kansainvälistä suojelua.
Vuoden 2015 pakolaiskriisi jätti Eurooppaan pysyvän jäljen. Ceuta ei ollut sen uusinta vaan varoitus siitä, millaisia muuttoliikekriisit voivat tulevaisuudessa olla. Nopeita, paikallisia ja poliittisesti räjähdysherkkiä.
Ceuta ei myöskään todennäköisesti jää viimeiseksi tämänkaltaiseksi kriisiksi, sillä syyt, jotka luovat äkillisiä muuttoliikkeitä, eivät ole kadonneet mihinkään.
Euroopan lähialueilla on edelleen hauraita valtioita, pitkittyneitä konflikteja ja alueita, joilla turvallisuustilanne voi romahtaa hyvin nopeasti. Sudanin sota, Sahelin epävakaus, Lähi-idän jatkuvat kriisit ja Afganistanin tulevaisuus muistuttavat siitä, ettei pakolaisuutta synnytä yksi tekijä vaan usean kriisin kasautuminen samaan aikaan.
Samalla Afrikan väestö kasvaa seuraavien vuosikymmenten aikana voimakkaasti. Se ei tarkoita, että sadat miljoonat ihmiset olisivat muuttamassa Eurooppaan. Valtaosa muuttoliikkeestä tapahtuu edelleen Afrikan sisällä, eikä useimmilla ihmisillä ole edes taloudellisia mahdollisuuksia lähteä Eurooppaan.
Väestörakenteella on kuitenkin merkitystä silloin, kun se yhdistyy muihin tekijöihin. Jos nopeasti kasvava nuori väestö kohtaa sisällissodan, valtion romahtamisen, ilmastonmuutoksen pahentamat elinolosuhteet ja naapurimaat, jotka eivät enää kykene vastaanottamaan pakolaisia, paine alkaa väistämättä kasvaa myös Euroopan suuntaan.
Siksi Euroopan ei pitäisi valmistautua vain edellisen kriisin uusintaan. Jos Ceutan kaltaiset kriisit yleistyvät, Euroopan on opittava katsomaan maahanmuuttoa myös turvallisuuspolitiikan näkökulmasta. Muuten muuttoliike säilyy keinona, jolla ulkopuoliset valtiot voivat horjuttaa Eurooppaa yhä uudelleen.
Juuri siksi meidän pitäisi lakata käymästä tätä keskustelua pelkästään maahanmuuttopolitiikkana. Jos emme ymmärrä tätä ajoissa, muut jatkavat Euroopan heikoimman kohdan etsimistä. Valitettavasti yhä useammin näyttää siltä, että sellainen on jo löydetty.
Kirjoittaja on ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija.
