Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi kertoi Britannian-vierailunsa yhteydessä tuntevansa itsensä Donald Trumpin pettämäksi. Hänen mukaansa Yhdysvaltain presidentti näyttää kääntyneen Ukrainan sijasta Venäjän puolelle.
Trumpin toimintaa seuranneena ymmärrän hyvin Zelenskyin pettymyksen. Sen sijaan minun on yhä vaikeampi ymmärtää Euroopan johtajia, jotka seuraavat sivusta tätä nöyryyttävää näytelmää puuttumatta sen kulkuun.
Trump on luvannut rauhaa, uhannut Venäjää seurauksilla ja järjestänyt näyttäviä neuvotteluja, joiden jälkeen ratkaisun on kerrottu olevan jälleen hieman lähempänä. Samaan aikaan Venäjä jatkaa Ukrainan kaupunkien ja energiantuotannon pommittamista. Kun neuvottelut eivät etene, Washingtonista tulee uusi ehdotus, jossa Ukrainalta odotetaan lisää joustoa.
Trumpin neuvottelutapa palkitsee Putinin taipumattomuuden. Mitä vähemmän Putin suostuu antamaan periksi, sitä enemmän Trump painostaa Ukrainaa luopumaan omista vaatimuksistaan.
Keväällä 2025 Ukraina hyväksyi Yhdysvaltojen ehdottaman 30 päivän tulitauon. Venäjä ei hyväksynyt sitä sellaisenaan. Kesällä Trump uhkasi Putinia kovilla seurauksilla, mutta määräajat vaihtuivat ilman tulitaukoa.
Saman vuoden elokuussa Putin sai näyttävän vastaanoton Alaskassa. Venäjän presidentti pääsi keskustelemaan Ukrainan tulevaisuudesta suoraan Yhdysvaltain presidentin kanssa ilman, että hänen tarvitsi ensin lopettaa hyökkäyksiään.
Marraskuussa amerikkalaisten 28-kohtainen rauhansuunnitelma sisälsi jo useita Venäjän keskeisiä vaatimuksia. Ukrainalta edellytettiin alueluovutuksia, sen asevoimien kokoa haluttiin rajoittaa ja Nato-jäsenyys sulkea pois.
Venäjän vaatimukset olivat päätyneet amerikkalaisen rauhansuunnitelman sisällöksi, vaikka Moskova ei ollut suostunut edes alkuperäiseen tulitaukoehdotukseen.
Putinin toiminnassa on paljon tuttua Neuvostoliiton diplomatiasta.
Neuvostoliiton pitkäaikainen ulkoministeri Andrei Gromyko tunnettiin sitkeänä neuvottelijana. Hänen nimeensä yhdistetään toimintatapa, jossa aloitetaan kovilla vaatimuksilla, pidetään niistä kiinni ja annetaan vastapuolen kärsivällisyyden kulua.
Jos ensimmäinen tarjous ei kelpaa, sitä ei tarvitse hyväksyä. Voi odottaa seuraavaa ja katsoa, tarjotaanko silloin enemmän.
Putin näyttää ymmärtäneen Trumpin heikkouden. Yhdysvaltain presidentti haluaa sopimuksen, jonka hän voi esitellä maailmalle omana saavutuksenaan. Putinilla ei ole samanlaista kiirettä, jos hän uskoo sodan jatkamisen tai neuvottelujen pitkittämisen parantavan Venäjän asemaa.
Miksi hänen kannattaisi hyväksyä tänään ehdotus, jos Washington saattaa huomenna tarjota enemmän?
Trump on antanut Venäjän vaatimusten siirtyä osaksi amerikkalaista keskustelua siitä, mistä Ukrainan pitäisi luopua rauhan saavuttamiseksi. Moskova voi pitää kiinni tavoitteistaan samalla, kun Washington yrittää saada Kiovaa hyväksymään niitä.
Diplomatiaa ei voi arvioida sen perusteella, kuinka monta puhelua presidentit soittavat tai kuinka monta rauhansuunnitelmaa neuvottelijat laativat. Olennaista on, muuttuuko Venäjän käsitys siitä, mitä se voi sodalla saavuttaa. Toistaiseksi Trump ei ole osoittanut pystyvänsä siihen.
Silti olen alkanut pitää Euroopan toimintaa lähes yhtä vaikeasti ymmärrettävänä.
Eurooppa ei ole enää Ukrainan tukemisessa mikään sivustakatsoja. Kielin instituutin seurannan mukaan Eurooppa on noussut Yhdysvaltojen ohi Ukrainan avustamisessa. EU on lisäksi sopinut Ukrainalle 90 miljardin euron lainarahoituksesta vuosiksi 2026–2027, josta huomattava osa on tarkoitettu puolustukseen.
Eurooppalaiset maksavat suuren osan Ukrainan puolustamisesta, toimittavat aseita ja ylläpitävät Venäjään kohdistuvia pakotteita. Silti neuvottelujen suunta määräytyy edelleen pitkälti Washingtonissa.
Eurooppa ei ole ollut täysin toimeton. Se on osallistunut keskusteluihin, tehnyt vastaehdotuksia ja torjunut Ukrainalle vahingollisia ehtoja. Liian usein sen vaikutus on kuitenkin näkynyt vasta jälkikäteen. Trump tekee avauksen, Putin vastaa ja eurooppalaiset yrittävät saada ehdotuksiin muutoksia.
Miksi näin suuren vastuun kantava Eurooppa tyytyy edelleen tähän osaan?
Yhdysvaltojen osallistuminen on välttämätöntä. Ukraina tarvitsee amerikkalaista tiedustelutietoa, ilmapuolustusta ja asejärjestelmiä, joita Eurooppa ei pysty nopeasti korvaamaan.
Riippuvuus amerikkalaisista aseista ei kuitenkaan tarkoita, että meidän pitäisi hyväksyä Washingtonin yksinoikeus rauhanneuvottelujen johtamiseen.
Italian pääministeri Giorgia Meloni muistutti parlamentilleen, mitä Euroopan historia opettaa suurvaltojen vallankäytöstä. Hän palautti mieleen Neuvostoliiton panssarivaunut Budapestissa vuonna 1956 ja Prahassa vuonna 1968 sekä Berliinin muurin jakaman Euroopan.
Puheenvuoro oli merkittävä myös siksi, että Meloni on pyrkinyt säilyttämään toimivat suhteet Trumpiin. Hän muistutti silti, ettei Euroopan tarvitse hyväksyä sellaista rauhaa, jossa Venäjä palkitaan hyökkäyssodastaan.
Eurooppalaiset tietävät omasta historiastaan, mitä tapahtuu, kun suurvallat päättävät pienempien kansojen tulevaisuudesta niiden yli.
Yhdysvallat oli vuosikymmeniä Euroopan vapauden tärkein puolustaja. Sen voima ja sitoutuminen auttoivat pitämään Neuvostoliiton loitolla Länsi-Euroopasta ja mahdollistivat aikanaan maanosan yhdentymisen.
Tätä historiaa ei pidä vähätellä. Silti meidän on uskallettava tunnustaa, ettei Trumpin johtamalta Yhdysvalloilta voi tällä hetkellä odottaa samanlaista moraalista ja historiallista johtajuutta.
Trumpin maailmassa ulkopolitiikka näyttäytyy sopimusten tekemisenä vahvojen johtajien kesken. Euroopan historia puolestaan opettaa, ettei suurvaltojen keskinäinen sopimus ole välttämättä rauha niille kansoille, joiden kohtalosta sovitaan.
Meidän ei tarvitse hyväksyä tätä ajattelua vain siksi, että se tulee Washingtonista.
Euroopan pitäisi nyt yhdessä Ukrainan kanssa valmistella oma ehdotus sodan lopettamiseksi. Ei enää pelkkää vastaehdotusta Trumpin seuraavaan suunnitelmaan, vaan esitys, jonka ehdot eurooppalaiset ovat itse valmiita toteuttamaan.
Ensimmäiseksi Ukrainan ja sen keskeisten eurooppalaisten tukijoiden olisi sovittava yhteisestä neuvottelulinjasta. Venäjälle tarjottaisiin valvottua tulitaukoa nykyisillä rintamalinjoilla ilman, että Ukraina joutuisi tunnustamaan miehitettyjä alueita Venäjälle kuuluviksi.
Aluekysymykset jäisivät myöhempiin neuvotteluihin. Tulitauon noudattamista valvottaisiin satelliittikuvilla, tiedustelutiedolla ja kansainvälisillä tarkkailijoilla siellä, missä heidän turvallisuutensa voidaan taata.
Toiseksi Euroopan pitäisi sopia jo ennen neuvotteluja, mitä Venäjän kieltäytymisestä tai tulitauon rikkomisesta seuraa. Ei enää uusia uhkauksia, joiden toteutumisesta aletaan riidellä vasta jälkikäteen.
Eurooppalaiset voisivat sitoutua kasvattamaan Ukrainan ase- ja ammustuotannon rahoitusta, toimittamaan lisää pitkän kantaman aseita sekä kiristämään Venäjän öljytuloihin ja pakotteiden kiertämiseen kohdistuvia toimia.
Näiden päätösten pitäisi olla valmiina riippumatta siitä, mitä Trump seuraavaksi sanoo.
Kolmanneksi Euroopan on ratkaistava, miten Ukraina pystyy puolustautumaan myös mahdollisen tulitauon jälkeen. Se tarkoittaa monivuotisia asehankintoja, ilmapuolustuksen vahvistamista ja eurooppalaisten maiden sitoutumista Ukrainan joukkojen kouluttamiseen ja varustamiseen.
Myös eurooppalaisista sotilaista koostuvan valvonta- tai turvajoukon mahdollisuus on selvitettävä niiden maiden kesken, jotka olisivat siihen valmiita. Pelkkä lupaus kokoontua uudelleen, jos Venäjä hyökkää, ei ole uskottava turvallisuustakuu.
Näiden päätösten tekeminen ei edellytä, että kaikki Euroopan maat ovat kaikesta samaa mieltä. Britannia, Ranska, Saksa, Puola, Pohjoismaat ja muut halukkaat voisivat muodostaa joukon, joka sopii keskenään konkreettisista sitoumuksista.
EU:n yhteisiä pakotteita koskevat päätökset vaativat oman menettelynsä, mutta aseavun, hankintojen ja Ukrainan kouluttamisen ei tarvitse odottaa jokaisen jäsenmaan hyväksyntää.
Yhdysvallat pitäisi kutsua mukaan tähän suunnitelmaan. Sen tiedustelutieto, asejärjestelmät ja poliittinen painoarvo ovat edelleen tärkeitä. Euroopan ei kuitenkaan pitäisi antaa amerikkalaisten osallistumisen muodostua ehdoksi kaikelle sille, minkä voimme tehdä itse.
Putin on oppinut odottamaan Trumpin seuraavaa tarjousta. Euroopan tehtävä on muuttaa tämä laskelma. Moskovan pitäisi joutua pohtimaan, kuinka paljon kalliimmaksi sodan jatkaminen tulee, jos se jälleen torjuu tulitauon.
Tiedän, että Euroopan johtajat joutuvat punnitsemaan myös suhteitaan Washingtoniin. Yhdysvallat on Suomelle ja muulle Euroopalle tärkeä liittolainen, jonka sotilaallista voimaa tarvitsemme edelleen. Juuri siksi Trumpin arvosteleminen ja hänen ohitseen toimiminen on vaikeaa.
Vaikeus ei kuitenkaan vapauta vastuusta.
Jos olemme valmiita käyttämään kymmeniä miljardeja euroja Ukrainan puolustamiseen, meidän on oltava valmiita käyttämään myös poliittista vaikutusvaltaamme. Muuten maksamme sodan kustannuksia mutta annamme muiden määritellä rauhan ehdot.
Trumpin puutteellisen historiantuntemuksen ja Venäjän toimintatavan ymmärtämättömyyden ei tarvitse olla Euroopan häpeä. Oma kyvyttömyytemme toimia alkaa sen sijaan olla.
Yhdysvallat on auttanut Eurooppaa puolustamaan vapauttaan vuosikymmenten ajan. Sitä ei pidä unohtaa. Nyt meidän on kuitenkin osoitettava, että pystymme puolustamaan samoja periaatteita myös silloin, kun Yhdysvaltain presidentti ei siihen selvästikään kykene.
Kirjoittaja on ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija.