Suomessa kuultiin menneellä viikolla hyvin poikkeuksellinen varoitus tasavallan presidentti Alexander Stubbilta. Suomalaisten kannattaa hänen mukaansa varautua henkisesti siihen, että ”jotain tapahtuu”. Stubb mainitsi mahdollisina esimerkkeinä sabotaasi-iskut ja Suomeen päätyvät venäläiset droonit.
Sanavalinnat olivat huomionarvoisia, sillä Suomessa valtiojohdon tapana ei ole ollut valmistaa kansalaisia turvallisuusuhkiin tarpeettoman dramaattisella kielellä. Stubb puhui tapahtumista, joihin pitäisi varautua nyt, eikä esimerkiksi Venäjän mahdollisesti vuosien päästä muodostamasta sotilaallisesta uhasta.
Stubb ei ole viime päivinä ollut Euroopassa yksin.
Puolan pääministeri Donald Tusk varoitti Venäjän voivan valmistella droneilla tai muilla aseilla tehtäviä iskuja Ukrainaa tukeviin Nato-maihin. Tuskin kuvaamassa tilanteessa Venäjä voisi väittää iskuja vahingoiksi ja pyrkiä näin heikentämään Nato-maiden valmiutta tulla hyökkäyksen kohteeksi joutuneen jäsenmaan avuksi.
Ranskan presidentti Emmanuel Macron on puolestaan sanonut Venäjän Eurooppaan kohdistaman uhan voimistuneen viime viikkoina ja määrännyt hallituksensa valmistelemaan kriittisen infrastruktuurin ja puolustusteollisuuden suojaamista drooni- ja kyberiskuilta.
Varoitukset eivät ole syntyneet tyhjästä. Saksassa viranomaiset ovat syyttäneet Venäjää elokuussa Leipzig-Hallen lentokentälle tehdystä räjähdedrooni-iskuyrityksestä.
Euroopassa on viime vuosina paljastunut Venäjään yhdistettyjä sabotaaseja, tuhopolttoja ja salamurhahankkeita, ja venäläiset droonit ovat tunkeutuneet Nato-maiden ilmatilaan. Suomessa suojelupoliisi arvioi Venäjän sabotaasitoiminnan aktivoituneen uudelleen ja pitää puolustusteollisuutta sekä siihen liittyviä varastointi- ja kuljetusketjuja mahdollisina kohteina.
Kun kehitystä katsoo hieman pidemmällä aikavälillä, tämän vuoden aikana tapahtunut muutos on vaikea ohittaa. Varoitukset ovat tulleet lähemmäksi nykyhetkeä, niiden kuvaamat tapahtumat ovat muuttuneet konkreettisemmiksi ja yhä useammin puhutaan toiminnasta, jossa voi syntyä myös fyysistä vahinkoa.
Tästä ei pidä päätellä, että lännen tiedustelupalveluilla olisi tieto Venäjän lähestyvästä hyökkäyksestä. Nato ei arvioi sotilaallisen hyökkäyksen olevan välittömästi tulossa, eikä suojelupoliisin mukaan Suomeen kohdistu tällä hetkellä välitöntä sabotaasiuhkaa.
Pidän silti todennäköisenä, ettei julkisuudessa kerrota kaikkea siitä, kuinka vakavana kehitystä Euroopan turvallisuusjohdossa tällä hetkellä pidetään. Tiedustelutietoa ei luonnollisesti voida avata kokonaisuudessaan, eikä yksittäisistä havainnoista aina voida puhua vaarantamatta tiedonhankintaa. Jos tilanne edelleen heikkenee ja kansalaisilta odotetaan enemmän varautumista, avoimemman puheen aika lienee edessä.
Samalla Euroopassa on syytä arvioida uudelleen oletusta, joka on ohjannut viime vuosien turvallisuuskeskustelua. Venäjän Ukrainassa kärsimien tappioiden jälkeen on yritetty arvioida, kuinka monta vuotta siltä kuluu asevoimiensa jälleenrakentamiseen ja milloin se voisi jälleen muodostaa vakavan sotilaallisen uhan Natolle. Keskustelussa ovat toistuneet vuodet 2028, 2029 ja 2030, joiden ympärille myös eurooppalaista varustautumista ja puolustussuunnittelua on rakennettu.
Vuosiluvut voivat antaa väärän turvallisuuden tunteen, jos niiden ajatellaan tarkoittavan aikaa, jota ennen Venäjä ei pysty vakavasti haastamaan Natoa. Venäjän ei tarvitse olla valmis täysimittaiseen sotaan koko liittokuntaa vastaan voidakseen yrittää jotakin paljon rajatumpaa.
Institute for the Study of War nosti tuoreessa analyysissään esiin juuri tämän ongelman. Venäjän sotilaallista uhkaa ei sen mukaan pitäisi tarkastella vain sen perusteella, milloin asevoimat ovat palautuneet sotaa edeltäneeseen vahvuuteen. Osittain palautunut ja Ukrainassa oppeja omaksunut armeija voi riittää rajattuun operaatioon, jos Kreml arvioi vastapuolen poliittisen reaktion jäävän heikoksi.
Venäjää tuskin kiinnostaa täysimittainen sota Natoa vastaan rintamalla, joka voisi ulottua arktiselta alueelta Mustallemerelle. Sellainen sota olisi sille sotilaallisesti äärimmäisen vaarallinen, sillä Naton yhteenlaskettu sotilaallinen ja taloudellinen voima on Venäjään verrattuna ylivoimainen. Houkuttelevampi vaihtoehto voisi olla sotilaallisen voiman tai painostuksen kohdistaminen yhteen jäsenmaahan tilanteessa, jossa Moskova uskoisi pystyvänsä pitämään kriisin rajattuna.
Kirjoitimme Mika Aaltolan kanssa jo keväällä ilmestyneessä Etulinjassa – Suomen turvallisuus epäjärjestyksen maailmassa-teoksessamme juuri tällaisen kehityksen vaarasta. Venäjän ja Naton välisen konfliktin ei tarvitse alkaa suunnitellusta suursodasta, vaan siihen voidaan ajautua asteittain, jos pelote pettää, eskalaatiokynnys madaltuu tai pitkään jatkunut painostus muuttuu avoimemmaksi voimankäytöksi.
Rajatussa operaatiossa Venäjän ei tarvitsisi edes tavoitella merkittävän maa-alueen valtaamista, sillä sotilaallista tulosta tärkeämmäksi voisi muodostua se, mitä operaation jälkeen tapahtuisi Naton jäsenmaiden pääkaupungeissa. Viidennen artiklan voima ei perustu ainoastaan siihen, kuinka paljon sotilaallista voimaa Nato pystyy tarvittaessa kokoamaan, vaan siihen, ettei Moskovassa pitäisi olla epäilystä liittokunnan valmiudesta puolustaa jokaista jäsentään.
Venäjälle avautuisi aivan toisenlainen mahdollisuus, jos se alkaisi uskoa voivansa horjuttaa tätä varmuutta. Rajattu tunkeutuminen Nato-maan alueelle, tarkoituksellinen drone- tai ohjusisku tai muu sotilaallinen operaatio voitaisiin toteuttaa tavalla, jonka ympärille rakennetaan mahdollisimman paljon epäselvyyttä. Moskova voisi kiistää tarkoituksellisuuden, tarjota tapahtumille vaihtoehtoisen selityksen ja samalla varoittaa Natoa tilanteen eskaloimisesta. Jos tähän yhdistettäisiin vielä uhkailu ydinaseiden käytöllä, poliittinen paine jäsenmaiden välillä kasvaisi nopeasti.
Tavoitteena olisi saada Nato pohtimaan, kannattaako rajatun tapahtuman vuoksi ottaa riski paljon suuremmasta sodasta. Jos vastaus jäisi pitkäksi aikaa avoimeksi, Venäjä olisi jo saavuttanut jotakin merkittävää, sillä viidennen artiklan uskottavuus kärsisi riippumatta siitä, kuinka pieni alkuperäinen sotilaallinen operaatio olisi ollut.
Tuskin tuoreessa varoituksessa on tästä syystä yksi erityisen kiinnostava yksityiskohta. Hänen mukaansa mahdolliset venäläiset drone- tai ohjusiskut voitaisiin esittää vahinkoina. Epäselvyys ei tällöin olisi operaation sivutuote vaan osa sen tarkoitusta.
Myös Venäjän nykyistä toimintaa Euroopassa kannattaa katsoa tätä taustaa vasten. Olemme tottuneet puhumaan sabotaaseista, kyberiskuista, GPS-häirinnästä, informaatiovaikuttamisesta ja ilmatilan loukkauksista hybridivaikuttamisena, mikä helposti erottaa ne mielessämme varsinaisesta sotilaallisesta voimankäytöstä. Venäjän näkökulmasta näin selvää rajaa ei välttämättä ole.
Jokainen tapaus kertoo samalla jotakin vastapuolen reagoinnista. Kuinka nopeasti yhteys Venäjään pystytään osoittamaan ja kuinka varmasti se pitää todistaa ennen vastatoimia? Mitä seuraa sabotaasista tai ilmatilan loukkauksesta? Missä vaiheessa yhden jäsenmaan turvallisuusongelmasta tulee koko Naton asia?
Näitä kysymyksiä pohditaan varmasti myös Moskovassa, eivätkä eurooppalaiset vastaukset ole aina olleet erityisen selviä. Länsi ei ole onnistunut estämään Venäjää ottamasta jatkuvasti suurempia riskejä.
Venäjän vaikeuksista Ukrainassa ei siksi kannata vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Vastassa on armeija, joka on yli neljän vuoden ajan opetellut taistelemaan juuri tätä vihollista vastaan, eikä Venäjän hidas eteneminen Ukrainassa sellaisenaan kerro, miten rajattu operaatio onnistuisi aivan toisenlaisessa ympäristössä, varsinkaan jos sen ensisijainen tavoite olisi poliittinen eikä alueellinen.
Ratkaisevaa ei lopulta ole vain se, milloin Venäjä saavuttaa lännessä määritellyn sotilaallisen valmiuden, vaan milloin Kreml itse katsoo voimansa riittävän harkitsemaansa operaatioon. Näiden ajankohtien välillä voi olla vuosia.
Suomessa tästä ei pidä tehdä johtopäätöstä, että sota olisi tulossa tai että yhteiskunnan pitäisi elää jatkuvassa hälytystilassa. Maltti ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei vaikeita tilanteita pitäisi ajatella etukäteen.
Mitä teemme, jos Suomeen osuu venäläinen drooni ja Moskova väittää tapahtunutta vahingoksi? Entä jos puolustusteollisuuden kohteeseen tehdään vakava sabotaasi, jonka toteuttavat rikolliset mutta jonka jäljet johtavat Venäjän tiedusteluun? Kuinka paljon varmuutta tarvitsemme ennen vastatoimia, ja mitä Suomi pystyy tekemään itse ennen kuin koko liittokunta on muodostanut yhteisen tilannekuvan?
Näihin kysymyksiin on huomattavasti helpompi vastata ennen kriisiä kuin sen aikana.
Euroopassa on viime vuodet kysytty, milloin Venäjä olisi jälleen valmis suureen sotaan. Tämän vuoden aikana synkentynyt uhkakuva antaa aiheen kysyä rinnalla, kuinka rajattuun sotilaalliseen operaatioon Venäjä voisi olla valmis jo nyt.
Vastausta ei pidä etsiä olettamalla, että Venäjä toimii niin kuin me lännessä pitäisimme järkevänä. Olemme tehneet tämän virheen ennenkin. Kahdenkymmenen vuoden aikana Venäjän kohdalla on kerta toisensa jälkeen arvioitu väärin, kuinka pitkälle Kreml on valmis menemään ja kuinka suuren hinnan se on valmis maksamaan tavoitteistaan.
Putin on sitonut valtansa, järjestelmänsä tulevaisuuden ja historiallisen perintönsä yhä tiukemmin sotaan Ukrainassa ja vastakkainasetteluun lännen kanssa. Venäjän valmiutta ottaa uusia riskejä ei siksi pidä arvioida sen perusteella, millaisia riskejä me itse pitäisimme hyväksyttävinä.
Tämän hetken vakavin vaara on, ettei Venäjän tarvitse uskoa voittavansa Natoa. Sen tarvitsee vain kerran uskoa, ettei Nato vastaa.
Kirjoittaja on ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija.
