Vieraskynä: Venäjän uhka on avattava suomalaisille

Euroopassa on viime aikoina puhuttu Venäjän toiminnasta poikkeuksellisen suoraan. Eri maiden tiedustelujohtajat ovat varoittaneet sabotaasin voivan lisääntyä ja Venäjän olevan valmis ottamaan aiempaa suurempia riskejä.

Samaan aikaan etenkin Baltian maissa on muistutettu toisesta vaarasta. Jokaista droonia, tulipaloa tai muuta poikkeavaa tapahtumaa ei pidä tulkita Venäjän operaatioksi, sillä epävarmuuden ja pelon levittäminen palvelee sekin Moskovan tarkoituksia.

Molemmat viestit kannattaa ottaa vakavasti. Euroopassa on jo riittävästi näyttöä siitä, ettei kyse ole vain uhkakuvista. Venäjään yhdistettyjen sabotaasi- ja muiden fyysisten iskujen määrä on kasvanut voimakkaasti Ukrainan sodan aikana.

Kohteina on ollut kriittistä infrastruktuuria, liikennettä, teollisuutta ja Ukrainan tukemiseen liittyvää toimintaa. Tekijöiksi on värvätty myös tavallisia ihmisiä, joilla ei välttämättä ole aikaisempaa yhteyttä Venäjän tiedustelupalveluihin.

Yksittäisiä tapauksia olennaisempaa on se, mitä ne yhdessä kertovat. Venäjän toiminta Euroopassa ei enää rajoitu vakoiluun, verkkohyökkäyksiin tai yrityksiin vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin. Euroopassa on tutkittu tuhopolttoja, räjähteitä, infrastruktuuriin kohdistuneita iskuja ja muita tekoja, joissa vahinko on hyvin konkreettista. Kun tehtäviin voidaan vielä värvätä paikallisia ihmisiä verkon välityksellä, yhteyttä toimeksiantajaan voi olla vaikea osoittaa.

Samalla Venäjän valmius ottaa riskejä näyttää kasvaneen. Euroopassa on nähty operaatioita, joista olisi voinut seurata vakavia sivullisia uhreja.

Tämä on olennainen muutos. Kun toiminnan seurauksena voi kuolla ihmisiä eikä sekään näytä muodostavan selvää pidäkettä, kyse ei enää ole vain häirinnästä tai omaisuuden vahingoittamisesta. Venäjän toiminnassa näkyy vaarallinen piittaamattomuus siitä, kuinka vakavia seurauksia sen teoilla voi olla.

Meillä ei ole varaa ajatella olevamme tämän kehityksen ulkopuolella. Tämä ei tarkoita, että Suomessa olisi meneillään samanlainen sabotaasikampanja kuin joissakin muissa Euroopan maissa. Venäjä kuitenkin toimii myös Suomessa, emmekä ole täysin immuuneja niitä keinoja vastaan, joita se käyttää muualla Euroopassa.

Ajankohtainen esimerkki kertoo hyvin, miksi sanojen kanssa pitää olla yhtä aikaa tarkka ja avoin. Kansanedustajien koteihin kohdistuvan tunkeutumisvaroituksen yhteydessä on noussut esiin mahdollisuus vieraan valtion toiminnasta.

Julkisuudessa ei ole vahvistettu, mistä valtiosta olisi kyse tai edes sitä, että tapausten taustalla olisi valtiollinen toimija. Venäjällä on kuitenkin pitkä historia tämänkaltaisesta tiedustelu- ja vaikuttamistoiminnasta. Jo se, että tällaista vaihtoehtoa joudutaan Suomessa selvittämään, kertoo karulla tavalla turvallisuusympäristöstä, jossa elämme.

Juuri tällaisissa tilanteissa julkisen tilannekuvan merkitys korostuu. Jos ihmisillä ei ole käsitystä siitä, millaista toimintaa Venäjältä Suomessa pidetään mahdollisena, jokainen poikkeava tapahtuma alkaa helposti elää omaa elämäänsä. Toiset näkevät Venäjän kaikkialla, toiset eivät missään. Kumpikaan ei ole hyvä lähtökohta turvallisuuskeskustelulle.

Suomessa tästä on aikaisempaakin kokemusta. Kun Venäjän vaikuttamista ja presidentinvaaleihin mahdollisesti kohdistuvia keinoja käsiteltiin Turvallisuuskomitean muistion tultua julkisuuteen vuonna 2017, keskustelu ajautui nopeasti siihen, oliko uhasta puhuminen itsessään liioittelua.

Jälkikäteen katsottuna monet tuolloin poikkeuksellisilta kuulostaneet vaikuttamisen keinot ovat tulleet tutuiksi ympäri Eurooppaa.

Sama koskee paljon vakavampiakin tapauksia. Saksalaisen Rheinmetallin toimitusjohtajan Armin Pappergerin surmaamista koskeneen suunnitelman paljastuminen olisi vielä joitakin vuosia sitten kuulostanut poikkeukselliselta väitteeltä.

Länsimaisten viranomaisten mukaan Venäjä suunnitteli hänen surmaamistaan osana laajempaa toimintaa eurooppalaista puolustusteollisuutta vastaan. Juuri siksi uusia uhkia ei kannata torjua vain sillä perusteella, että ne kuulostavat ensi kuulemalta epätodennäköisiltä tai epämukavilta.

Tästä kannattaa ottaa opiksi. Vakavistakaan uhkista puhuminen ei tarkoita niiden paisuttelua. Rehelliseen turvallisuuspolitiikkaan kuuluu kyky sanoa samanaikaisesti, mikä on mahdollista, mikä on todennäköistä ja mistä meillä ei ole näyttöä.

Suomessakin Venäjän toiminnasta on viime aikoina puhuttu aiempaa enemmän. Presidentti Alexander Stubb on kehottanut suomalaisia varautumaan henkisesti siihen, että täällä voidaan nähdä sabotaasia tai Suomeen voi harhautua drooneja ja Suojelupoliisi on varoittanut Euroopassa kasvaneesta sabotaasiuhasta.

Pääesikunnan tiedustelupäällikkö puolestaan totesi tällä viikolla, ettei Venäjän Suomelle muodostama uhka ole viime aikoina merkittävästi kasvanut, ja varoitti julkisen keskustelun alkaneen ruokkia itse itseään.

Nämä arviot voivat aivan hyvin pitää paikkansa samaan aikaan. Venäjän toiminta Euroopassa voi muuttua vaarallisemmaksi ilman, että Suomeen kohdistuva uhka kasvaa samassa suhteessa. Presidentti voi perustellusti kehottaa suomalaisia varautumaan uusiin ilmiöihin samalla, kun sotilastiedustelun arvio Suomen tämänhetkisestä tilanteesta säilyy rauhallisempana.

Juuri tämän vuoksi Suomen turvallisuusjohdolta olisi nyt hyvä kuulla mahdollisimman selkeä, tähän hetkeen päivitetty arvio siitä, mitä Venäjän toiminnan muutos tarkoittaa Suomen kannalta.

Suojelupoliisi ja Puolustusvoimat julkaisevat jo omia vuosittaisia katsauksiaan. Turvallisuustilanne näyttää kuitenkin elävän nyt niin nopeasti, että juuri tähän hetkeen päivitetylle kokonaiskuvalle olisi Suomessa tarvetta. Tanskassa näin tehtiin viime viikolla, kun maan sotilastiedustelu julkaisi uuden arvion Venäjän muodostamasta uhasta muuttuneen tilanteen vuoksi.

Suomessa olisi hyvä tehdä sama omista lähtökohdistamme ja avata mahdollisimman selkeästi, mikä Venäjän toiminnassa on muuttunut, mitä se merkitsee juuri Suomelle ja mikä omassa turvallisuustilanteessamme ei ole muuttunut.

Onko Venäjän Suomelle muodostama uhka muuttunut viimeisen vuoden aikana? Jos on, millä tavalla? Kuinka mahdollisena Suomessa pidetään sellaista sabotaasia tai paikallisten tekijöiden värväämistä, jota muualla Euroopassa on jo nähty? Mitä presidentin kehotus henkiseen varautumiseen tarkoittaa käytännössä? Jos Suomen tilanne ei ole olennaisesti muuttunut, senkin kuuleminen olisi arvokasta.

Pääesikunnan huoli itseään ruokkivasta keskustelusta kannattaa ottaa vakavasti. Lääke siihen ei kuitenkaan ole se, että Venäjän toiminnasta puhutaan vähemmän. Ongelma syntyy pikemminkin silloin, kun vakavista asioista puhutaan puolittain.

Jos luotettavaa tietoa on vähän ja julkiset viestit jäävät irrallisiksi, tyhjän tilan täyttävät arvaukset, huhut ja pahimmillaan tarkoituksellinen väärä tieto.

Suomessa on totuttu suhtautumaan turvallisuuskysymyksiin rauhallisesti ja siitä kannattaa pitää kiinni. Rauhallisuus ei kuitenkaan tarkoita vaikenemista, eikä maailma muutu turvallisemmaksi sillä, että ikävistä mahdollisuuksista jätetään puhumatta.

Mitä vaikeammaksi turvallisuusympäristö muuttuu, sitä tärkeämpää on erottaa toisistaan se, minkä tiedämme, se, mitä pidämme mahdollisena ja se, mistä meillä ei ole näyttöä.

Suomalaiset eivät tarvitse lisää syitä pelätä Venäjää vaan mahdollisimman selvän käsityksen siitä, mitä Moskovan toiminta tarkoittaa meille juuri nyt.

Kirjoittaja on ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija.