Vieraskynä: Venäjän vaalit olivat jälleen väärennetyt ja fiktiiviset

Venäjällä pidettiin sunnuntaina 20.9. duuman vaalit. Vaalit ovat perusteissaan täysin väärennetyt ja fiktiiviset. Kuten edellisissäkin vaaleissa äänestyslippuja on väärennetty ympäri maata ja ääniä on heitetty uurnaan valmiiksi täytettyinä. Kotiäänestykset ovat olleet täydellinen farssi sillä niitä valvotaan hyvin heikosti.

Kaiken kaikkiaan venäläisiä on patisteltu äänestämään sähköisesti. Näiden äänien määrä onkin huomattava: verkossa suoritettavaa äänestystä on helppo manipuloida ja äänestäjien käyttäytymistä kyetään valvomaan tarkasti.

Ukrainan miehitetyillä alueilla äänestäminen hoidettiin ”vanhanaikaisesti - rynnäkkökiväärien piippujen edessä. Äänestysmotivaatio olikin varsin ennätysmäinen ja ennakkoäänten määrä on ollut siellä poikkeuksellisen korkea.

Kaiken kukkuraksi muiden puolueiden tarkkailijoiden pääsy on monessa paikassa evätty; joissain paikoin on tarjottu lahjuksia tai vodkaa näille tarkkailijoille, että nämä poistuisivat äänestyspaikoilta. Itsep�äisimpiä tarkkailijoita on pidätetty.

Näyttää siltä, että hallitseva eliitti haluaa viedä vaalit läpi rituaalinomaisesti eikä halua oppositiota uuteen duumaan. Ajatus siitä, että vaalitulokset voisivat siirtää valtaa oppositiolle tai että hallitseva puolue – Yhtenäinen Venäjä – kärsisi vaalitappion on mahdoton. Valta on ja pysyy Vladimir Putinin pystyttämällä hallinnolla.

Väärennetyt vaalit ovat kuitenkin aina riski. Vuonna 2011 duuman vaalien jälkeen tavalliset venäläiset hermostuivat vaalivilppeihin ja aloittivat ns. valkean nauhan mielenosoitukset niitä vastaan. Valta oli hetken neuvoton keskiluokan protestin edessä.

Vuoden 2011 protestit muistuttivat silloin vallanpitäjiä siitä, että Venäjän historiassa on silloin tällöin syntynyt tilanne, jossa hallintoon on väsytty. Silloin vallanvaihdokset eivät ole tapahtuneet rauhallisesti äänestyksillä vaan ne ovat aina tihkuneet verta ja sadismia.

Venäjän tsaareista tai keisareista noin joka neljäs on kuollut väkivaltaisesti. Komentohihnat ovat kiristyneet kun upseerit ovat kuristaneet hallitsijan kuoliaaksi. Vallankumouksellisten pommit tai pistoolit tekivät selvää keisari Aleksanteri II:sesta ja Nikolai II:sesta.

Venäjä ei ole ollut valtiollisen väkivallan suhteen poikkeus. Muuallakin maailmassa hallitsijoita on tapettu suoraviivaisesti. Ja kuten muuallakin hallitsijat eivät ole kääntäneet toista poskea; vallantavoittelijoita on listitty mahdollisimman verisesti. Hallittavat ovat taas mahdollisuuden koittaessa kostaneet sortajilleen julmaakin julmemmin.

Tapoja on ollut monia: miekoilla silpominen, keihästäminen, koirille syöttäminen, elävältä hautaaminen, saunaanpoltto tai lynkkaaminen. Estottomimmat hallitsijat ovat harjoittaneet sadistisen omakätisesti ja harjoittaneet kirves kädessä väkivallan orgioita.

Neuvostoaikana valtiollisesta terrorista tuli osa yhteiskunnan perustaa. Bolševikit omaksuivat valtiollisen väkivallan omaksi hallintonsa metodiksi. Kun entinen keisarillinen eliitti oli tuhottu ja porvarit raivattu koitti keskinäisten välienselvittelyn aika; vallankumoukselliset listivät toisiaan Stalinin aikana joukkoterrorissa.

Stalinin kuoleman jälkeen väkivallan käytännöt ”sivistyivät”; entisten johtajien vain todettiin väistyneen ”terveydellisistä syistä” ja heidät työnnettiin yhteiskunnan marginaaliin. Vuoden 2000 alussa valtaan noussut ”sekurokratia” ja Putinin hallinto lämmitti neuvostovallan terrorin uudelleen elämään.

Nyt hieman laimennetussa muodossa toimiva putinistinen terrori myrkyttää, ampuu ja pommittaa vastustajiaan kuoliaaksi niin maan sisällä kuin myös ulkopuolella. Imperiumin uudelleenluomisen hengessä tarjoillaan vastustajille poloniumin teetä ja sivellään novitšok -myrkkyä alushousuihin.

Venäjän vallanvaihtojen julmuus elää ja voi erinomaisen hyvin vuonna 2026.

Se näkyy nyt Ukrainan ja Venäjän välisessä sodassa. Venäjän ykköskanavan päätähti Vladimir Solovjov toteaa lakonisesti tästä julmuudesta seuraavaa: ”…meidän on osoitettava sellaista julmuutta, että jokainen, joka edes ajattelee maamme, poliittisen johtomme ja kansamme vahingoittamista, ymmärtää selvästi: me tuhoamme hänet, hänen sukulaisensa, hänen kansansa ja hänen maansa….”

Hän ei liiottele.

Tämä selittää sen miksi maasta, joka on synnyttänyt kirjailija Lev Tolstoin, runoilija Aleksandr Puškinin, taiteilija Ilja Repinin ja säveltäjä Sergei Rahmaninovin, voi kummuta myös Ukrainan sodan kaltainen julmuus? Kristillinen konservatiivinen ideologia ei ole este raakalaismaiselle julmuudelle; Venäjän imperiumin viholliset epä-inhimillistetään ja demonisoidaan Saatanan kätyreiksi. Länsi ja USA ovat tässä väkivallan ja vihan kulttuurissa aina vastustajia, vaikka niiden kanssa voidaan joskus toimia yhdessä.

Kansalle viha annostellaan television kautta. Sen vihasaarnaajien myrkynkylvössä Ukrainasta on sukeutunut natsivaltio, lännen kunnioitetuista johtajista tuli ”pikku porsaita” ja meidän presidenttimme Alexander Stubbin genetiikasta löydettiin natsi.

Toisaalta. Venäläisen filosofin Nikolai Berdjajevin (1874–1948) mukaan Venäjän kansan sielu on feminiininen ja nöyrä – ei siis julma tai sadistinen, kuten jotkut väittävät, vaan hellän vaaliva ja auttava. Eikä sillä ole halua harjoittaa imperialismia. Berdjajevin mielestä alkuperäinen Venäjä ei mässäillyt väkivallalla, vaan se oli mukautuvainen ja lempeä. Sillä ei ollut läntisestä ritarilaitoksesta tuttua miehistä prinsiippiä.

Sen sijaan se olisi tarvinnut Euroopasta ”sulhasekseen” sopivan miehisen, mutta hellän parin. Kuten professori Timo Vihavainen omassa suositussa blogissaan tulkitsee Berdjajevia:

”…oli onnetonta, että Venäjä sai omaksi valtiolliseksi sulhokseen Pietari Suuren, joka raiskasi sen niin monella tavalla. Sitten ylkämieheksi tuli saksalainen byrokraatti, joka jatkoi tätä käytäntöä teknisemmin…”

Tähän voisi vielä lisätä, että tsaristisen byrokraatin jälkeen Venäjää raiskasi fanaattinen bolševikkinen puoluepamppu. Vuodesta 2000 lähtien sen sydämen valituksi tuli ideologioista vähät välittävä sekurokratia; turvallisuusupseeri, joka pyrki ”groomaamaan” Venäjää eli käyttämään sitä toistuvasti hyväkseen ja saamaan siitä taloudellista etua – jonka se sitten tuhlaili Euroopassa.

Putinin esille nostama uusi luokka vaatii hallittavilta alamaisilta venäläisiä hyveitä ja konservatiivisuutta, mutta harrastaa itse salaisesti ja myös avoimesti kaikkia mahdollisia ylellisyyksiä ja lihanhimoja.

Venäjän historiassa valtion vallanvaihdot (tsaarien, keisarien, johtajien tai järjestelmien vaihtuminen) ovat toistuvasti liittyneet väkivaltaan ja julmuuteen. Toisin kuin monissa Länsi-Euroopan maissa, joissa perimysjärjestykset ja instituutiot ovat usein hillinneet tai suitsineet väkivaltaa, Venäjällä autokraattinen perinne, heikot instituutiot ja armoton kilpailu vallasta ovat tehneet väkivallasta keskeisen työkalun. Se, että väkivalta on sadistista on itänaapurissa vallankäytön ydintä. Ilman sadismia valtiollinen väkivalta ei vain toimi Venäjällä.

Väkivaltaa on käytetty sekä vallan ottamiseen, sen lujittamiseen että vastustajien eliminointiin. Valta on otettu miekanterillä ja kostoa on harjoitettu kirveillä. Ruhtinatar Olga kosti miehensä Igorin murhan drevljaanien slaaviheimolle hautaamalla heidän johtajiaan elävältä ja käristämällä heitä saunassa.

Raivoava tsaarin impulsiivinen väkivalta on täydentynyt sillä, että hallittavat ovat lähteneet matkalle Moskovaan hakemaan oikeudenmukaisuutta. Nämä kapinat ovat olleet lähtökohdallisesti lojaaleja, mutta todellisuudessa niistä on tullut suuria orjakapinoita, joissa etuoikeutetut ja rikkaat ovat saaneet kärsiä.

Venäjän keisarikunnan perustaja Pietari Suuri ei myöskään kääntänyt toista poskea vaikka hän aloitti maan länsimaalaistamisen. Pietari tukahdutti streltsien kapinan 1698 äärimmäisellä julmuudella: yli tuhat teloitettiin (osa pyörillä, mestauksilla), Pietari itse mestasi joitakin kirveellä, ruumiita jätettiin roikkumaan kuukausiksi ja kidutuksia jatkettiin. Hän myös ilmeisesti kidutti oman poikansa kuoliaaksi.

Keisarikunnan alku 1700-luvulla oli “palatsivallankaappausten aikaa”. Kaartin aateliset upseerit olivat avainasemassa. Katariina II kaappasi vallan mieheltään Pietari III:lta 1762; Pietari murhattiin nopeasti sen jälkeen. Keisari Paavali I murhattiin 1801 upseerien salaliitossa Mihailovskin linnassa (hakattiin ja kuristettiin komentohihnalla).

Aatelisten rooli vallanvaihdoissa huipentui dekabristikapinaa vuonna 1825; se tukahdutettiin tykinlaukauksilla ja teloituksilla. Satoja eliitin jäseniä vietiin sen jälkeen Siperiaan. Venäjän terroristit suorittivat oman ”isänmurhansa” Aleksanteri II:n salamurha vuonna 1881. On kuitenkin huomattava, että Romanovien poliittinen järjestelmä ja sen rangaistusjärjestelmä keisari Aleksenteri II:n aikana alkoi länsimaalaistua ja humaanistua. Tämän hyväntekijätsaarin poliittinen kohtalo terroristien käsissä kuitenkin kiteytti tärkeän huomion: lempeys ei ollut eikä ole kovaa poliittista valuuttaa Venäjällä.

Neuvostoaikana väkivallasta tuli valtion tunnustettu ja arvostettu työkalu. Lokakuun bolševikkikaappaus johti sisällissotaan (1917–1921), jossa molemmat osapuolet (punaiset ja valkoiset) syyllistyivät äärimmäiseen terroriin.

Punainen terrori (Tšeka) tarkoitti joukkoteloituksia, keskitysleirejä ja luokkasotaa “vihollisia vastaan”. Valkoiset vastasivat omilla raakuuksillaan (polttamiset, silpomiset, pogromit). Arviot kuolleista nousevat miljooniin (taistelut, nälänhätä, teloitukset). Stalinin kaudella väkivallasta tuli arkipäivää, joka vaikutti poliittisen järjestelmän ytimessä: Suuren terrorin aikana (1936–1938) kyse oli systemaattisesta terrorista, joka kohdistui koko yhteiskuntaan.

Lenin ei suinkaan ollut kiva ja mukava ”Lenin setä, joka asuu Venäjällä” vaan kirjoituspöytänsä takaa raivoava diktaattori, joka ei tuntenut sääliä. Kuten hän toteaa eräässä viestissään sisällissodan aikana.

”Kulakki on neuvostovallan vesikauhuinen vihollinen. Nämä verenimijät ovat tulleet rikkaiksi ihmisten nälästä. Nämä hämähäkit ovat tulleet lihaviksi sodan kurjistamien talonpoikien kustannuksella. Nämä iilimadot ovat imeneet työväestön verta ja tulleet rikkaiksi samalla kun työläiset kaupungeissa ja tehtaissa näkevät nälkää. Armoton sota kulakkeja vastaan! Kuolema heille kaikille!”

Kirjailija Maksim Gorki ei myöskään ollut mikään suuri liberaali vaan uskoi väkivaltaan. Vuonna 1930 hän toteaa seuraavasti:

”Maan sisällä viekkaimmat viholliset järjestäytyvät meitä vastaan käyttäen nälkää, kulakit terrorisoivat kollektivistisia talonpoikia murhilla, tuhopoltoilla ja erilaisilla ilkeyksillä – meitä vastaan kaikella, mikä on elänyt historian määräämän aikansa, ja tämä antaa meille oikeuden pitää itseämme edelleen sisällissodan tilassa. Tästä seuraa luonnollinen johtopäätös: jos vihollinen ei antaudu, hänet tuhotaan.”

Nykyinen venäläinen valtiollinen väkivalta kulkee käsi kädessä imperialismin kanssa. Väkivalta liittyi olennaisena osana nykyisen hallinnon syntyhistoriaan. Sekurokratian nousua on kuvattu puolustustoimenpiteeksi vihollisia vastaan.

Putin tuli valtaan väkivallan kätilöimänä. Syyskuussa 1999 Moskovassa räjäytettiin kerrostaloja pommi-iskuissa, jotka tulkittiin välittömästi tšetšeenikapinallisten tekosiksi. Iskujen jälkeen valtaan noussut uusi luokka oikeutti olemassaolonsa aluksi sillä, että Putin ja muut turvallisuusinstituutioista tulleet ihmiset pelastivat Venäjän demokratialta ja 1990-luvun kaaokselta.

Kyseinen pelastuskokemus antaa myös nykyisille valtionhoitajille oikeuden ylläpitää väkivallan monopolia ilman todellisia demokraattisia instituutioita, kuten vapaita vaaleja tai riippumatonta oikeuslaitosta. Venäjän sekurokraattien demokratia on siten ”johdettua” tai ”suvereenia” demokratiaa, mikä tekee mahdolliseksi uhriuden narratiivin loputtoman märehtimisen. Venäjä on nykyään uhri kun Ukraina puolustaa itseään.

Uhriuden käsite auttaa kansaa hyväksymään laskevan elintason, elämän vaikeutumisen ja eliitin keskuudessa tapahtuvat puhdistukset. Se luo myös antilänsimaisen identiteetin, jossa venäläiset näkevät itsensä sorrettuina, mutta samalla oikeutettuina kostoon; vihaan ja julmuuteen. Presidentti Putin antoi venäläisille luvan olla julmia ja typeriä.

Russkij Mir -järjestö käyttää runoilija Aleksandr Puškinia hyväkseen osoituksena venäläisen imperialismin paremmuudesta. Vuonna 2007 perustettu organisaatio korostaa yhteistä historiaa, kieltä, arvoja ja usein myös ortodoksista uskoa yhteiskunnallisena liimana, joka yhdistää kaikki Venäjän kansat ja myös lähiulkomaat Venäjään. Näin syntynyt kokonaisuus esitellään sitten ”yhtenäisenä kansana” tai sivilisaationa.

Russkij Mir hyödyntää Puškinia pehmeän vallankäyttönsä ja propagandansa keskeisenä symbolina. Hän ei ole pelkästään maailmanluokan runoilija, vaan hänet on valettu russkij mir -ideologiassa ”meidän kaikkien”, naše vsjo, ikuiseksi venäläisyyden ja kulttuurisen ylivertaisuuden edustajaksi.

Tästä kuolleesta runoilijasta on leivottu Venäjällä jonkinlainen kulttuuris-imperialistinen lähetyssaarnaaja tai supermies, joka auttaa Venäjän johtoa perustelemaan venäläisen kielen, kulttuurin ja vaikutuspiirin laajentamista entisen Neuvostoliiton alueelle ja sitäkin laajemmalle.

Puškinin afrikkalaiset juuret todistavat, että hän voi olla globaalin ”venäläisen maailman” yhdistävä symboli. Avain Afrikkaan ja Aasiaan! Kansallisuus ei ole tässä este, vaan venäjänkieliset tai venäläiseen kulttuuriin identifioituvat henkilöt kaikkialla maailmassa voivat muodostaa rajat ylittävän yhteisön. Tässä on jotain samaa kuin apostolisessa uskontunnustuksessa, jossa uskova kertoo uskovansa ”pyhien yhteyteen”.

Väkivalta Venäjällä saavuttaa tänä syksynä oman saturaatiopisteensä. Edessä on joko USA:n ja Trumpin auttama rauha, jossa Ukrainan alistetaan Venäjän etupiiriin tai sitten sodan armoton jatkuminen.

On kuitenkin jokseekin varmaa, että vuonna 1952 syntyneellä diktaattorilla on kuitenkin edessään se sama kohtalo, jonka niin Idi Amin, Adolf Hitler, Josif Stalin ja Robert Mugabe ovat joutuneet kohtaamaan.

Venäjän poliittinen järjestelmä ei ole kuitenkaan kypsä kohtaamaan ns. perustuslaillista vallanvaihtoa. Puoluelaitos on kehittymätön ja keskipakoiset voimat niin suuret, että valta pyritään siirtämään kulissien takana. On kuitenkin todennäköistä, että intressiryhmät ja väkivallan koneistot eivät tule pääsemään yhteisymmärrykseen vallan siirrosta ja että sen jälkeen ylimmän vallan ongelmaa selvitellään ase kourassa.

Toisaalta, edessä voi olla vielä epätodennäköisempi vaihtoehto. Siinä ”epäpyhä” tasavalta kokee luonnollisen solukuoleman – apoptoosin. Sen jälkeen demokratian viimeiset rippeet siivotaan pois ja itänaapurista tulee ”pyhä valtio” jolla on ”pyhä hallitsija” – keisari. Tuleeko Putinista uusi tsaari ja keisari – Vladimir II – jää nähtäväksi.

Lopuksi

Näiden vaalien ainoa ”suuri protesti” on maanpakolaisopposition (erityisesti Ilja Jašinin ja Julija Navalnajan) organisoima “Puolipäivä rauhan puolesta” / “Noon for Peaceful Russia” -toiminta.

Ihmisiä on pyydetty saapumaan äänestyspaikoille täsmälleen kello 12.00 paikallista aikaa tänään sunnuntaina 20. syyskuuta. Tavoite on muodostaa pitkiä, näkyviä jonoja, jotka toimivat laillisena ja vaikeasti hajotettavana mielenosoituksena sotaa ja hallintoa vastaan.

Samaa taktiikkaa käytettiin jo vuoden 2024 presidentinvaaleissa. Jono itsessään on viesti: “emme ole yksin, emme kannata tätä sotaa”. Miten äänestää (tai äänestääkö lainkaan) on toissijaista.

Kirjoittaja on dosentti, Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen vanhempi yliopistolehtori.