Suomen ja Israelin välisissä asekaupoissa ja yhä tiivistyvässä sotilaallisessa yhteistyössä piilee merkittävä ja vähälle huomiolle jäänyt riskitekijä.
Israelin erityissuhde Venäjään.
Suomen Puolustusvoimien ja Israelin aseteollisuuden välillä on meneillään 23 hanketta, ja maat allekirjoittivat elokuussa puolustusmateriaalialan yhteistyötä koskevan yhteisymmärryspöytäkirjan.
Keskeisin hankkeista on Puolustusvoimien uusi korkeatorjuntakyky, joka tunnetaan Daavidin linko -järjestelmänä.
Suomi valitsi israelilaisen ilmatorjuntajärjestelmän arvioituaan sen sotilaallisen suorituskyvyn, kustannustehokkuuden ja soveltuvuuden Suomen tarpeisiin.
Kaupan tarkat yksityiskohdat eivät ole julkisia, mutta avointen lähteiden perusteella on arvioitu, että Suomi saisi noin viisikymmentä Stunner-torjuntaohjusta.
Suomen ratkaisu poikkeaa sen eurooppalaisten verrokkimaiden valinnoista. Suomi on Daavidin lingon ensimmäinen ulkomainen asiakas ja ensimmäinen valtio, joka ottaa järjestelmän käyttöön Israelin ulkopuolella.
Muut eurooppalaiset maat ovat tukeutuneet korkeatorjunnassa pääasiassa yhdysvaltalaiseen Patriot-järjestelmään tai ranskalais-italialaiseen Samp/T-järjestelmään.
Lyhyemmän ja keskipitkän kantaman ilmatorjunnassa käytössä on muun muassa norjalais-yhdysvaltalainen Nasams ja saksalainen Iris-T.
Näissäkin malleissa on omat puutteensa ja ongelmansa.
Suomi tarvitsee korkeatorjuntakykyä Venäjän varalta. Tällä hetkellä Suomelta puuttuu kyky torjua Venäjän ballistisia ja muita pitkän kantaman ohjuksia.
Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa sekä Yhdysvaltain ja Israelin sota Irania vastaan ovat osoittaneet, kuinka nopeasti torjuntaohjuksia kuluu moderneissa konflikteissa.
Venäjä on laukaissut Ukrainaan yli 11 000 ballistista ja risteilyohjusta. Jo yksittäinen ohjushyökkäys voi kuluttaa kymmeniä torjuntaohjuksia.
Suomen hankinnan kannalta ratkaisevaa on, kuinka nopeasti ohjusvarastoja voidaan kriisin tai sodan aikana täydentää.
Itsestäänselvin riski kriittisten asejärjestelmien ostamisessa Israelilta on se, että Israel tarvitsee aseet itsellään eikä siksi pysty toimittamaan niitä.
Myös Israelin Venäjä-suhteesta saattaa muodostua Suomelle riskitekijä.
Venäjän takapiha on Israelin etupihaa. Israel ei katso Venäjää kaukaisena eurooppalaisena suurvaltana vaan sotilaallisena toimijana sen omalla lähialueella.
Venäjällä on tukikohtia Syyriassa, aivan Israelin naapurissa, ja se tekee yhteistyötä Israelin vastustajien, kuten Iranin ja Syyrian hallinnon kanssa. Venäjän Lähi-idän vaikutuspiiri on siten samalla Israelin välitöntä turvallisuusympäristöä.
Israelille Venäjä ei ole yksiselitteisesti vihollinen tai liittolainen vaan samanaikaisesti uhka, kilpailija ja käytännön yhteistyökumppani, jonka kanssa on välttämätöntä säilyttää toimintakykyinen suhde.
Tämä auttaa selittämään myös Israelin varovaista suhtautumista Ukrainan tukemiseen. Israelin näkökulmasta Venäjän yhteistyö Iranin ja Syyrian liittyy suoraan sen omaan turvallisuuteen.
Venäjä-suhteensa avulla Israel on säilyttänyt sotilaallisen toimintavapauden erityisesti Syyriassa.
Venäjän ja Ukrainan välinen sota on Israelille huomattavasti epäsuorempi konflikti.
Israelin Venäjä-politiikkaa ohjaavat ensisijaisesti sen omat Lähi-idän turvallisuusedut, eivät Suomen tai Ukrainan tarpeet.
Israelin turvallisuuspoliittista ajattelua muovaavat myös historialliset ja yhteiskunnalliset siteet Venäjään.
Israeliin on muuttanut entisen Neuvostoliiton alueelta yli miljoona ihmistä. Venäjänkielinen väestö muodostaa nykyisin merkittävän osan Israelin yhteiskuntaa — arviolta noin 15 prosenttia väestöstä.
Maahanmuutto on luonut Israelin ja entisen Neuvostoliiton alueen välille pysyvän inhimillisen, kulttuurisen, poliittisen ja taloudellisen sillan.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen juutalaistaustaiset venäläisoligarkit ovat syventäneet näitä yhteyksiä investointien ja henkilökohtaisten verkostojen kautta.
Entisen Neuvostoliiton alueelta muuttaneen venäjänkielisen väestön on katsottu vaikuttaneen Israelin poliittiseen oikeistolaistumiseen. Maahanmuutto vahvisti erityisesti sekulaaria, kansallismielistä ja turvallisuuspoliittisesti kovan linjan suuntausta.
Israelin haluttomuus tukea Ukrainaa sotilaallisesti voidaan nähdä suorana jatkumona sen aiemmalle Venäjä-politiikalle.
Venäjän hyökättyä Georgiaan vuonna 2008 Israel keskeytti Georgian kanssa sovittuja sotilasteknologian ja aseiden toimituksia, erityisesti miehittämättömiin asejärjestelmiin ja ilmapuolustukseen liittyen.
Vastineeksi Venäjä keskeytti omat ilmatorjuntajärjestelmien toimituksensa Iraniin ja Syyriaan.
Venäjän käynnistettyä täysimittaisen hyökkäyssotansa Ukrainaan Israel ei liittynyt Venäjän-vastaisiin pakotteisiin eikä suostunut toimittamaan tai myymään Ukrainalle sen toivomia asejärjestelmiä.
Myöskään vuonna 2014 Israel ei tuominnut Venäjää tämän kaapattua Krimin niemimaan Ukrainalta eikä osallistunut Venäjä-pakotteisiin.
Israel on halunnut säilyttää Venäjään mahdollisimman toimivan suhteen myös tilanteessa, jossa Venäjä on rikkonut eurooppalaista turvallisuusjärjestystä ja hyökännyt naapurimaansa kimppuun.
Lisäksi Israel on aiemminkin ollut valmis muuttamaan tai rajoittamaan asevientiään, kun Venäjä-suhteen säilyttäminen on palvellut sen kansallisia etuja.
Suomi näyttää kuitenkin tiedostaneen Israelin toimittajariippuvuuteen liittyvän riskin. Puolustusministeriön mukaan Suomen ja Israelin väliseen sopimukseen kirjattiin erillinen huoltovarmuutta koskeva järjestely.
Huoltovarmuutta koskevan sopimuspykälän uskottavuutta arvioitaessa on syytä tarkastella myös Israelin suhdetta kansainväliseen oikeuteen.
Gazan sodan aikana Israelin on katsottu syyllistyneen vakaviin kansainvälisen humanitaarisen oikeuden rikkomuksiin. YK:n riippumaton tutkintakomissio on katsonut Israelin syyllistyneen muun muassa sotarikoksiin ja rikoksiin ihmisyyttä vastaan.
Kriittisen puolustusmateriaalin toimittajaa ei pitäisi valita insinöörimäisesti pelkän teknisen suorituskyvyn perusteella. Yhtä tärkeää olisi arvioida, onko toimittajamaalla turvallisuuspoliittinen intressi puolustaa Suomea kaikissa tilanteissa.
