Arkeologisia tutkimuksia määrittelevien lakien päällekkäisyys aiheuttaa ristiriitoja hautatutkimuksissa. LVV:n mukaan toimintatapa ei ole muuttunut.
Juttu tiivistettynä
Lupa- ja valvontavirasto (LVV) on tiukentanut otettaan hautaustoimilain tulkinnassa, arvioivat arkeologit.
Aiemmin arkeologit ovat voineet nostaa vainajia Museoviraston kaivauksille myöntämällä tutkimusluvalla.
Esimerkiksi kun Turussa kolerahautausmaan kaivauksilla löytyi noin 400 hautaa muutama vuosi sitten, kaikkien vainajien määrä ilmoitettiin silloiselle aluehallintovirastolle vasta, kun hautaamisesta oli sovittu seurakunnan kanssa, kertoo Muuritutkimuksen arkeologi Kari Uotila.
Nyt vastaavassa tilanteessa tarvittaisiin vainajien siirtolupa, joka pitää hakea ennen vainajien siirtoa eli käytännössä ennen kaivausvaihetta.
Uotilan mukaan on mahdollista, että siirtolupaa haetaan jatkossa varmuuden vuoksi siltä varalta, että esimerkiksi putkikaivannosta löytyy ihmisjäänteitä. Maakerroksia seuloessa ei pieniä luun palasia välttämättä edes tunnisteta ihmisluiksi kuin vasta osteologin tekemästä tutkimuksesta jälkityövaiheessa.
Jos lupaa ei ole haettu etukäteen, voivat kaivaukset viivästyä. Pahimmassa tapauksessa katu olisi auki, koska lupaa odotellaan.
– Kaikki varautuvat siihen, että jossain tilanteessa tämä tulee vastaan, Uotila sanoo.
Hänen mukaansa toistaiseksi ei ole selvää ohjeistusta, kuinka tulisi toimia. Yksi selkeä ohje kuitenkin on: LVV:n lupaa hakee arkeologisen toimijan sijaan maanomistaja. Aiemmin luvan ovat hakeneet käytännössä arkeologit.
– Jos kyseessä on kirkkokohde, hautaustoimilaki on seurakunnille varmasti vähintään yhtä tuttu kuin arkeologeille. Katurakentamiskohteissa se on hankalampaa.
Siirtolupa maksaa 3 574 euroa. Se voi olla suuri summa varsinkin pienemmille tutkimushankkeille.
Arkeologisten tutkimusten lupamenettely
Lähde: Museovirasto ja Lupa- ja valvontavirasto
Lakien välillä on päällekkäisyyksiä
LVV:n näkemyksen mukaan linja siitä, milloin siirtolupa tarvitaan, ei ole tiukentunut.
– Olemme pohtineet, voisiko kyse olla siitä, että hautaustoimilain ja LVV:n rooli tunnetaan nykyään paremmin. Toimijoilla on voinut olla väärinkäsityksiä siitä, millaisissa tilanteissa ja hankkeissa siirtolupa tarvitaan, vastaa ylitarkastaja Anna Hakkarainen sähköpostitse.
Kun hautaustoimilaki säädettiin 2000-luvun alussa, ei huomioitu muinaismuistolain määräysvaltaa kiinteisiin muinaisjäännöksiin. Siksi kaksi eri lakia ohjaa toimintaa omista näkökulmistaan.
Kahden päällekkäisen lain tilanne on mahdollistanut tulkinnanvaraisuuden.
Voidaanko siis sanoa, että vaikka lait itsessään eivät ole muuttuneet, on soveltaminen muuttunut?
Museoviraston kulttuuriympäristöpalvelujen päällikkö ja yli-intendentti Miikka Kumpulainen puhuisi mieluummin hienosäädöstä.
Videolla Kumpulainen kertoo, miten arkeologisten hautakaivausten lupamenettely on aiemmin hoitunut.
Kumpulaisen mukaan Lupa- ja valvontavirasto otti viime vuonna yhteyttä Museovirastoon linjojen yhtenäistämiseksi. Virastojen väliset neuvottelut ovat jatkuneet viime syksystä tähän päivään.
Neuvotteluissa on muun muassa käyty läpi, milloin vainajan siirtolupaa tarvitsee hakea ja milloin ei.
Kumpulainen pitää toimintatapojen yhteistä linjausta hyvänä asiana. Hänen mukaansa pääasia on, ettei toiminnalla tahallisesti rikota muinaismuisto- eikä hautaustoimilakia.
LVV:n myöntämä siirtolupa tarvitaan, jos vainajan jäännöksiä on tarkoitus haudata toiseen paikkaan. Vainajan voi lain mukaan siirtää erityisen painavista syistä.
Anna Hakkaraisen mukaan Lupa- ja valvontavirastossa on katsottu erityisen painaviksi syiksi esimerkiksi korjattavan alueen tai kirkon kulttuurihistoriallinen merkitys. Hänelle ei tule mieleen tilanteita, joissa lupaa ei olisi myönnetty.
