Useat seksuaalirikosten uhrit kokevat oikeusprosessit lähes yhtä raskaiksi kuin itse rikokset.
Rikostentorjuntaneuvoston mukaan merkittävä osa seksuaalirikoksista ei edes päädy viranomaisten tietoon. Tämä koskee erityisesti raiskauksia ja niiden yrityksiä.
Kirjailija-toimittaja Ann-Mari Leinonen arvioi, että uhrien kokeman häpeän lisäksi he jättävät kokemuksensa ilmoittamatta raskaan oikeustaipaleen takia.
– Se on yleinen lause, mitä uhrit ovat sanoneet, että heidät uudelleen raiskataan siellä oikeudenkäynnissä, Leinonen kuvailee.
Vuonna 2017 hän kertoi julkisesti omasta kokemuksestaan raiskauksen uhrina. Leinonen on yksi heistä, jotka eivät ole ikinä vieneet asiaa eteenpäin.
Ulostulonsa jälkeen Leinonen on toiminut aktivistina seksuaalirikosten uhrien parissa, esimerkiksi Suostumus2018-kampanjassa. Lisäksi hän on kirjoittanut seksuaaliväkivallasta selvinneiden tarinoita käsittelevän Vahvaksi rikotut -kirjan yhdessä Meeri Koutaniemen kanssa.
Leinonen arvioi kuulleensa ainakin yli 200 seksuaalirikosuhrin tarinan.
Hän on keskusteluissa uhrien kanssa huomannut, että yhteiskunnassa vellovat asenteet ja oletukset näyttävät kantautuvan usein myös oikeussaliin.
– Yhteiskunnassa asenteet on sellaisia, että moni joutuu selittelemään, miksi on käynyt näin, miksi ei lähtenyt pois, mitä oli päällä ja kuinka kännissä oli. Sama teema jatkuu oikeudessa, Leinonen sanoo.
”Ei anneta lupaa olla ihminen”
Amnesty Internationalin Suomen osaston vuonna 2019 julkaisemassa Oikeuksien arpapeli -tutkimuksessa selvitettiin, miten raiskaukseen liittyvät stereotypiat vaikuttavat oikeusprosessiin.
Lisäksi Amnesty selvitti, miten viranomaiset kohtaavat seksuaalirikosten uhreja oikeustaipaleen eri vaiheissa. Tutkimus paljasti puutteita muun muassa ammattilaisten ymmärryksessä siitä, miten raiskauksen uhrit reagoivat seksuaaliseen väkivaltaan.
Useat Amnestyn haastattelemat uhrit kuvailivat muun muassa puolustusasianajajien ja tuomareiden lausumia uhria syyllistäviksi. Eräs nainen kertoi, kuinka häneltä kysyttiin jatkuvasti, miksi hän ei estänyt raiskausta tai pyytänyt apua.
– Ja kukaan ei kysynyt siltä tekijältä, että miksi lähdit seuraamaan tätä ihmistä tai miksi kuvittelet, että on ok lähteä taluttamaan jotakuta tai estää sitä menemästä taksiin, Amnestyn haastattelema nainen avasi kokemustaan oikeudenkäynnistä.
Lakiuudistus
Vuonna 2019, kun Amnestyn tutkimus julkaistiin, Suomessa oli voimassa vanha seksuaalirikoslainsäädäntö. Tällöin laissa painotettiin uhrin kykyä antaa tai olla antamatta suostumusta seksiin eikä sitä, oliko suostumusta annettu.
Vuonna 2023 lakia uudistettiin. Nykylain mukaan raiskaus määritellään sen perusteella, onko uhri antanut suostumuksensa seksiin.
Aiemmassa laissa raiskaus määriteltiin sen perusteella, oliko tilanteessa käytetty väkivaltaa tai uhattu väkivallalla.
Myös aiempi rikosnimike, pakottaminen seksuaaliseen tekoon, korvattiin suurilta osin nimikkeellä seksuaalinen kajoaminen.
Tutkimuksen mukaan viranomaiset eivät aina ymmärrä, miksi uhri on esimerkiksi lamaantunut rikoksen aikana tai puhunut asiasta vasta myöhemmin.
Uhrit myös kertoivat Amnestylle toivovansa, että tuomarit käyttäytyisivät neutraalisti ja asettaisivat rajoja sille, mihin puolustus voi vedota.
Osassa Amnestyn tutkimista tuomioista ja syyttäjän päätöksistä uhrin kertomuksen luotettavuus kyseenalaistettiin sen perusteella, mitä syyttäjät tai tuomarit pitivät rationaalisen ihmisen käyttäytymisenä.
– Uhrilta saatetaan odottaa ihan ristiriidatonta käytöstä. Ei anneta lupaa olla ihminen, Leinonen kuvailee ilmiötä.
Positiiviset kokemukset
Seksuaalirikosten käräjäistunnoissa kuultavat puolustuspuheet ovat kuohuttaneet laajasti viime aikoina, kun vapaaottelija Makwan Amirkhanin seksuaalirikossyytettä on käsitelty julkisesti.
Amirkhania syytetään pakottamisesta seksuaaliseen tekoon, jonka uhrina on laulaja Mira Luoti. Tapausta käsitellään oikeudessa vanhan lain mukaisella nimikkeellä, koska epäilty rikos tapahtui ennen lakiuudistusta, vuonna 2016.
Amirkhanin avustajan Kari Uotin puolustuspuheet siitä, ettei Amirkhani pitänyt yli kymmenen vuotta vanhempaa Luotia haluttavana, ovat herättäneet paljon keskustelua.
Avoimin ovin käytävät seksuaalirikosoikeudenkäynnit ovat harvinaisia, joten moni ei tiedä, mitä istunnoissa tapahtuu.
Amirkhanin ja Luodin lisäksi yksi harvoista julkisesti käsitellyistä seksuaalirikoksista on ollut Helsingin Malmin Citymarketissa vuonna 2010 raiskatun Jasmin Heleniuksen tapaus.
Helenius kertoo, että hänen kokemuksensa kaikista viranomaisista ovat olleet hyviä. Myös Amnestyn tutkimuksessa haastatelluista uhreista osa yhtyi positiivisiin kokemuksiin.
Heleniuksen tapauksessa tuomitun avustaja oli hänen mukaansa melko niukkasanainen ja pahoitteli tapahtunutta. Hänen tapauksessaan todisteet raiskauksesta olivat myös hyvin selkeät.
– Ei kauheasti mitään kysellyt muistaakseni, Helenius sanoo.
Syyttäjä ja tuomari olivat naisen mukaan myös asiallisia.
Hän sanoo törmänneensä kuitenkin yhteiskunnan asenteisiin ulkopuolelta tulleiden palautteiden kautta. Naiselta on esimerkiksi kysytty, miksi hän ei lähtenyt pakoon tilanteessa tai puolustanut itseään.
Helenius on myös kuullut kritiikkiä siitä, että hän halusi oikeudenkäynnistä julkisen.
Suurin osa Heleniuksen saamista palautteista on ollut hänen mukaansa kuitenkin positiivisia ja voimaannuttavia.
Pitkä taipale
Leinosen mukaan myös oikeustaipaleen pituus tekee rikosprosessista monelle äärimmäisen vaikean.
– Se on aivan kidutusta uhreille, hän sanoo.
Ensin rikoksesta täytyy ilmoittaa poliisille, joka aloittaa esitutkinnan. Tämän jälkeen syyttäjä nostaa syytteen, ja tapaus siirtyy käräjäoikeuteen.
Kun tuomio on annettu, siitä voi valittaa hovioikeuteen. Lisäksi hovioikeuden tuomiosta voi valittaa korkeimpaan oikeuteen, jos korkein oikeus antaa valitusluvan.
Oikeusprosessi voi kaikkine vaiheineen kestää pahimmillaan useita vuosia.
– Uhrilla on elämä odotustilassa, ei pääse menemään elämässä eteenpäin millään tasolla, Leinonen kuvailee aikaa.
Kihlakunnansyyttäjä Nina Keskinen nosti saman asian esiin Amnestyn tutkimuksessa, jossa uhrit korostivat, että pitkäkestoisuus hidastaa psyykkistä toipumista.
Tutkimuksessa haastatellut uhrit kuvailivat rikosprosessia raskaaksi, stressaavaksi, pelottavaksi, leimaavaksi ja uhria syyllistäväksi. He korostivat, että pitkäkestoisuus viivyttää psyykkistä toipumista.
Eräs nainen sanoi prosessin olleen traumaattisempi kuin itse raiskaus. Moni myös pohti, olisiko edes ilmoittanut raiskauksesta poliisille, jos olisi tiennyt, mitä se tuo mukanaan.
Heleniuksen tapauksessa oikeustaipale eteni nopeasti, mistä nainen oli hyvin helpottunut.
– Oli tärkeää, että käräjäoikeuden istunto oli niin pian tapahtuneen jälkeen, jotta raiskausillan tapahtumat oli vielä muistissa tuoreeltaan, Helenius sanoo.
Vaikka tapaus eteni hovioikeuteen asti, naiselle oli tärkeintä, että tekijän syyte saatiin vireille nopeasti. Yhteensä Heleniuksen tapauksen käsittely kesti hieman yli vuoden.
Helsingin Sanomat uutisoi torstaina naisesta, jonka kohdalla kesti noin vuosi ja kahdeksan kuukautta, jotta raiskausepäilyn rikostukinta saatiin edes aloitettua.
Naisen tapausta tutkitaan Itä-Uudenmaan poliisilaitoksella. HS:n mukaan kyseessä ei ole läheskään ainoa tapaus, jonka tutkinta on venynyt.
Eräs poliisilaitoksen tutkinnanjohtaja kertoi HS:lle, että seksuaalirikostutkijoiden määrä on ollut koko ajan riittämätön. Toisen tutkinnanjohtajan mukaan tutkijoiden työaika on mennyt käytännössä täysin akuuteista rikosasioista selviytymiseen.