– Me ollaan Karjalassa, pelastakaa meidät, olkaa kilttejä! Olemme järvessä, kuuluivat keskelle aaltoja hukkuneen 12-vuotiaan Vsevolod Zaslonovin sanat.
Vuosi 2016, kesäkuun alku. Moskovalaiset vähävaraisten perheiden lapset suuntasivat kesäleirille Säämäjärvelle. Perheet olivat saaneet leirimatkan lahjoituksena Moskovan työ- ja sosiaaliturvavirastolta.
Park Hotel Syamozeron järjestämälle leirille saavuttuaan pienet jaettiin ryhmiin. Pomorit-ryhmässä oli 47 lasta.
Pomorit-sana tarkoittaa vanhaa venäläistä pomorin murretta puhuvaa kansanryhmää. Pomorje-nimitys puolestaan viittaa slaavilaisperäisiin merenranta-asukkaisiin.
Kahden viikon kuluttua Pomorit suuntasivat retkelle rantaviivaa pitkin mukanaan neljä leiriohjaajaa. Retkeilijät yöpyivät läheisellä rannalla. Matkaa taitettiin kahdella kanootilla ja yhdellä kumiveneellä.
18. kesäkuuta noin kello yksi päivällä. Puolet ryhmästä asettui kumiveneeseen. Toinen puoli jakautui kahteen kanoottiin. Ryhmänjohtaja Vadim Vinogradov päätti, että oli aika lähteä taas vesille.
Varoitus rankkasateista, ukkosmyrskyistä ja voimakkaista tuulenpuuskista oli annettu jo edellisenä päivänä. Retki olisi pitänyt perua, mutta leirin henkilökunta ei varoituksista piitannut.
Osa lapsista pelkäsi eikä olisi halunnut lähteä vesille alkujaankaan.
Veden viemät
Kello 15. Alkoi kova lounaistuuli, joka ylsi Suojärven alueella jopa 16 metriin sekunnissa. Säämäjärvelle alkoi muodostua metrin korkuisia aaltoja. Lapset halusivat kääntyä takaisin, mutta ryhmänjohtaja tiuski vastaan.
Edes kuoleman pelossa ei ollut lupaa soittaa hätäkeskukseen. Vinogradov olisi sanojensa mukaan joutunut maksamaan tarpeettomasta puhelusta 40 000 ruplan sakon.
Kanooteista ja veneestä menetettiin ohjat. Aallot kuljettivat ryhmää kohti läheistä Kudaman kylää. Kanootti kääntyi ylösalaisin. Vene upposi.
Veden varaan joutuneiden lasten turvana olivat vain liian isot pelastusliivit, jotka myrsky riuhtoi pois pienten päältä. Joidenkin liian tiukalle kiristetyt liivit taas estivät pienten liikkeitä, lapset vajosivat veden alle liiveineen.
Aaltojen keskellä 12-vuotias Zaslonov näpytteli puhelun hätänumeroon. Puhelu päätyi Suojärven sairaalaan. Langan päässä oli ensihoitaja Irina Štšerbakova. Nainen luuli pienen pojan soittoa vitsiksi ja jätti sen huomiotta.
Zaslonov hukkui 13 muun lapsen mukana.
Pohjaton järvi
Traagiset tapahtumat tulivat muiden tietoon vasta seuraavana päivänä, kun hengissä selvinnyt 14-vuotias Julia Korol riensi Kudaman kylään kertomaan tapahtumista.
Samaan aikaan paikalliset asukkaat löysivät aaltojen rantaan huuhtomia ruumiita.
Tapauksen asianajajaksi päätyi moskovalainen Dmitri Lapin. Mies näki uutisen lasten kohtalosta, eikä ajatus onnettomista lapsista enää jättänyt häntä rauhaan.
– Kun nukahdin yöllä, näin unta, että seisoin mustan, pohjattoman järven vieressä. Lapset kurottivat käsiään minua kohti ja pyysivät hiljaisilla äänillään, että kaivaisin totuuden esiin ja kertoisin heistä.
Lapin heräsi kammottavasta unesta. Puhelin pirisi. Tuttu naisjuristi soitti, lasten vanhemmat olivat ottaneet häneen yhteyttä. Nainen pyysi Lapinia mukaan tapaukseen, mies suostui empimättä.
Vanhemmilla ei ollut varaa maksaa asianajajan kuluja, joten Lapin teki työtä ilmaiseksi. Auttaakseen asianajajaa vanhemmat keräsivät rahat, joilla saatiin maksettua miehen matkat Petroskoin kaupunginoikeuteen.
– Menetin paljon voimia ja aikaa. Totta kai olisin voinut tienata sata kertaa enemmän rahaa, mutta tapaus oli minulle tärkeä.
Asianajaja janosi oikeutta.
– Järkytyin siitä, että neljätoista lasta kuoli niin helposti.
Kun tapauksen tutkija pääsi perille tapahtumista, hän kysyi ensimmäisenä Lapinilta pysäyttävän kysymyksen.
– Kuinka monta lasta sinulla on?
– Kolme.
– Minullakin on kolme. Tästä tulee hyvä yhteistyö.
Tutkija suhtautui kuolleisiin lapsiin kuin omiinsa. Niin paljon tapaus häntä kosketti, Lapin muistelee.
Hän muistelee lämmöllä myös Venäjän tutkintakomitean puheenjohtaja Alexandr Bastrykinia.
– Ilman häntä en olisi voinut saavuttaa mitään.
Oikeuden nuija
Leirillä ilmeni jo aiempina vuosina useita puutteita. Lapsia oli enemmän kuin paikkoja. Valituksia tuli henkilökunnan käytöksestä ja lasten karuista leirioloista.
Lapinin mukaan kohtalokkaan veneretken motiivi oli ennalta suunnitellun ohjelman pakonomainen noudattaminen.
– Täytyi olla todisteet siitä, että ohjelma on toteutettu.
Ohjelmaan kuului veneretki.
Tapauksen tutkinta kesti noin kaksi vuotta. Oikeuskäsittely vuoden. Joidenkin syytettyjen kohdalla päätöksiä jouduttiin käsittelemään uudestaan tämän jälkeenkin.
Park Hotel Syamozeron johtaja Jelena Rešetova ja hänen sijaisensa Vinogradov tuomittiin 9,5 vuodeksi rangaistussiirtolaan eli koloniaan.
Leiriohjaaja Valeri Krupoderštšikov määrättiin pakkotyöhön kolmeksi vuodeksi. Toinen ohjaaja Pavel Ilin tuomittiin vuodeksi vankeuteen. Ilin ei ollut mukana veneretkellä, toisin kuin Krupoderštšikov. Lopulta Ilin vapautettiin tuomiosta, koska vankeusrangaistuksen vanhentumisaika oli umpeutunut.
Ensihoitaja Štšerbakova määrättiin avovankilaan kolmeksi vuodeksi. Hän sai luvan odottaa rangaistuksen suorittamista siihen asti, kunnes hänen tyttärensä täyttää 14 vuotta.
Tuomiot annettiin myös Moskovan työ- ja sosiaaliturvaviraston apulaisjohtaja Tatjana Barsukovalle sekä virastossa työskennelleelle Elena Semkinalle. Barsukova määrättiin 4,5 vuodeksi avovankilaan. Semkina selvisi puoli vuotta vähemmällä. Naiset olivat vastuussa leirin järjestämisestä.
Hukkuneiden lasten vanhemmat pystyttivät Säämäjärvelle muistomerkin; pienen ortodoksisen tsasounan ja ristin.
Joka vuosi vanhemmat tapaavat merkin äärellä, muistelevat lapsiaan ja rukoilevat heidän sielujensa puolesta. Lapin ei ole käynyt muistomerkillä.
– On asioita, joita voin kestää. On asioita, joilta minun täytyy vain suojella voimiani.
